Ridge Forrester, rietasteleva säärimies *

"Sulla onkin nämä karvaiset jalat nykyään," totesi puoliso tuossa eräänä iltana.

Myönsin. Keväällä sattui silmääni jonkin englanninkielisen naistenlehden kansi, jossa rallateltiin jotain sen suuntaista kuin "Forget the wax! Why not let your hair grow wild this summer?" En tarttunut ohjeeseen heti, mutta muutaman viikon päästä kelien lämmetessä alkoi raksuttaa ja muutenkin laiskana kauneudenhoitajana päätin kokeilla.

Kainalot ajelin kyllä, siihen ei pokka riittänyt. Mutta tänä kesänä olen antanut säärikarvojen rehottaa vapaasti. Kulunut kesä on ollut toki paria viimeistä armeliaampi moiselle kokeilulle, sillä halutessaan olisi voinut kulkea pitkissä lahkeissa suven läpeensä. Olen kuitenkin itse aika lämminverinen ja tykkään kesävaatteista, joten aina kuin mahdollista olen sääriäni tuulettanut. Samoin matkailimme lähemmäs kolme viikkoa suotuisimmissa säissä, joissa muutamaa päivää lukuunottamatta ei pitkille punteille ollut mitään käyttöä.

No, miten kävi?

Pääosin ei mitenkään, ja suurin ero oli se, ettei säärikarvoja tarvinnut ajatella. Kesän alussa töissä huomasin parin naispuolisen kollegan katseen viipyvän pitkään caprihousujen paljastamassa karvoitustuksessani, mutta tämän lisäksi toissapäiväistä mieheni kommenttia lukuunottamatta en saanut sääristäni mitään palautetta. Positiivisimpana puolena sääriturkissa oli se, miltä tuulenvire tuntuu paljaissa pohkeissa. Hiveleehän se mukavasti sipisileää ihoakin, ei siinä. Mutta kyllä kutkuttavan hihityttävää oli varsinkin alussa se, kun säärikarvat lepattivat tuulessa.

Vaikka kuvissa ei välttämättä siltä näytä, eivät säärikarvani ole mitään vaalea vauvanhaiventa. Ne ovat keskiruskeita ja parhaimmillaan lähes kolmisenttisiä. Ja kasvavat epätasaisesti siten, että karvoja on eniten polven alla ja säären etuosassa, pohkeen puolella ei lähes mitään, mikä myös oli mielenkiintoista huomata. Olin todella tietoinen karvoistani aina kesämekossa keikistellessäni, eli jotain perin rietasta niiden rehottamisessa tuntui olevan. Silti ei kertaakaan tehnyt mieli ajaa höylällä peltoa sileäksi. Eikä tee vieläkään.

Täytyyhän sitä talven varalle vähän turkkia kasvattaa vai kuinka?

En ollut varma olisiko tästä kirjoittaminen noloa siksi, ettei henkilön kannattaisi käyttää palstatilaa karvoituksensa miettimiseen vai kenties siksi, että karvojen kasvu on niin yök. Saatte itse päättää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.11.2003.

Lähdehän kävelemään, Stephanie! *

Seuraa urheiluaiheinen kirjoitus, liikunnanvihaajat voivat lopettaa lukemisen tähän.

Viime kesänä rapakon tuolla puolen erään kotimajoitusasunnon vessassa luin juoksuaiheista lehteä ja ajattelin: "Kappas!" Kuitenkin unohdin ahaa-elämykseni miltei vuodeksi, kunnes tänä keväänä juokseminen ei sitten oikein ottanut sujuakseen, koska talvella vähän laiskottelin (kun ei hiihtämään taaskaan päässyt, mutta räntää vaan tuli ja seliseli) ja sitten sain vielä kevään korvalla riesoikseni ikävän pitkäkestoisen flunssan. Olen tunnetusti kärsimätön henkilö ja minua kismitti, kun juoksukunto ei palautunutkaan entiselle tasolleen vain sillä, että laittoi lenkkarit jalkaan.

Ihan näin monia lenkkareita en sentään vielä omista.

No, sitten astuu kuvaan se artikkeli. Se oli jonkinlainen suitsutusartikkeli harjoitusmetodista, jossa juostaan ja kävellään vuorotellen. Eikä siis pelkästään aloittelijoille, joille sitä suositellaan käsittääkseni laajalti. Vaan että ihan maratoonille vaan kuulkaa niin, että juoksee 10 minuuttia, jonka jälkeen reippaasti kävelee hetken (olisiko ollut minuutin verran). Ihan pokkana! No, voin paljastaa, että toki aina välillä muutenkin lenkkeillessäni pistän kävelyksi, jos tekee liian tiukkaa. En ole sillä tavalla itselleni kovinkaan ankara. Mutta nyt olen vähän eri lailla tietoisemmin harjoittanut tätä metodia aina sellaisina päivinä, kun juoksu ei tunnu kulkevan — ja voin kyllä suositella.

Homman idea sen alkuperäisen artikkelin mukaan oli jotain sen suuntaista, että välillä hetken käveleminen antaa jalkojen lihaksille monipuolisempaa liikuntaa ja siten ehkäisee vammojen syntymistä. Itse olen yllätyksekseni huomannut myös, että moni kävelty+juostu lenkki on Sports Trackerin mukaan sujunut nopeammalla keskivauhdilla kuin pelkästään hölkkäilemäni! Vaikka toisaalta se on varmaan ihan luonnollista, sen hetken kävelyn jälkeen kun polvi nousee vähän helpommin. Tasavauhtisille peruskuntolenkeille on ehdottomasti paikkansa, eikä niitä kannata unohtaa. Mutta muille, joilla juoksu joskus takkuaa, voin kyllä suositella! Maratoonaritkin, niin mikset myös sinä!

Itselleni tämä on vielä sen takia astetta tarpeellisempi oivallus, että olen sitä lajia sekopää, jotta olen muutama vuosi sitten siirtynyt kokonaan paljasjalkakenkien käyttäjäksi. Kas, kun paljasjalkakengillä lähtee lenkkeilemään pitkän tauon jälkeen ei kyse ole pelkästään — tai itse asiassa kohdallani ollenkaan — siitä, ettei aerobinen kunto riitä, vaan siitä, etteivät jalkapohjien ja pohkeiden lihakset kestä äkillistä rääkkiä. Koivet ovat tulessa hyvin pian, jos lähtee liikaa ahnehtimaan. (Kevytkenkäjuoksun alkuaikoina sainkin itselleni aiheutettua mukavan jalkapohjan jänteen tulehduksen, jota en kyllä voi kenellekään suositella.)  

Lyhyempiä (lue: 400 metriä bussille tai pitkän päivän jälkeen viimeiset 200 metriä kotiin) pyrähdyksiä juoksen monena päivänä viikosta ihan siksi, kun käveleminen ei vaan joskus riitä — ajallisesti tai henkisesti. Mutta nämä alle kilsan pyrähdykset eivät ylläpitäneet jalkojen lihasten juoksukuntoa riittävästi pitkän lenkkitauon aikana. Juoksu+kävelypaussit -metodilla pystyin kuitenkin käymään jo heti jalkapohjien kuntouttamisvaiheessa viiden kilometrin lenkeillä eikä ole tarvinnut tyytyä parin kilsan pyrähdyksiin. Viisi kilometriä taas on tärkeä etäisyys, sillä se on lyhin reitti työpaikaltani kotiin.

Sporttivinkkinurkka päättyy tähän! Universumille kiitos kanadalaisen juoksulehden vessaan jättäjästä! Nyt jätskiä naamariin!

Ihan ei vielä näin tarkene kipaista jätsikioskille. Mutta kohta taas!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 14.12.1995

Kehojen kemiat *

Saara kirjoitti  tänään aiheesta, joka itseänikin monella tavalla koskettaa. Älä laihduta -päivä oli mennyt minulta ohi täysin huomaamatta, vaikka ansaitsisi enemmänkin huomiota. Koen vaikeaksi sen, miten tärkeätä oman ravinnon koostumus monelle nykyään on. Tämä on toki myös hyvä asia. On hienoa, että ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, mitä suuhunsa laittavat, eivät sokeasti lapa lisäaine-eineksiä tai viittä hampurilaisateriaa viikossa. Mutta olisiko nyt kuitenkin menty jo vähän liian pitkälle?

Jos ruumis on sielun temppeli, on nykyään moni melkoisen uskonnollinen. En mitenkään halua tuomita heitä, ketkä haluavat panostaa syömiseensä ja iloitsen jokaisen puolesta, joka on löytänyt itselleen sopivan ruokavalion. Uskon itse, ettemme kaikki voi hyvin samalla ravinnolla. Jokaisen meistä suolistossa on monta kiloa bakteereja, jotka varmasti voivat muodostua omanlaisikseen. Mutten silti tahtoisi syömisestä sellaista kilpailevien koulukuntien, erilaisten mittatikkujen ja hyvä-paha -akselilla jaoteltujen ruoka-aineiden taistelutannerta. Ruoka on kuitenkin loppujen lopuksi vain ruokaa, polttoainetta. On tärkeää, että sitä saa riittävästi, muttei liikaa. Toisaalta syöminen on paljon muutakin kuin tankkaamista, se on yhdessäoloa, perinteitä, juhlimista, arkea, käsityötä ja itse tehdystä nauttimista — välillä on ihan ok myös, että ruoka on lohdutus tai palkinto, kun se ei ole sitä joka kerta.

Ruokaa.

Itse olen toki allerginen tälle ruokahysterialle erinäisistä oman napani ympärille kietoutuneista syistä. Olen sairastanut syömishäiriön, eikä se sujunut ihan niin helposti, kuin Saaralla. Laihduin alle sen rajan, jonka sisätautilääkäri oli asettanut osastohoidolle. Paniikkianomuksellani vältin pakkoruokinnan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli kenties virhe. Syömään alettuani sairastuin pohjattomaan nälkään ja lihoin yli lähtöpainoni. Terapeutilla kävin tuijottamassa seinää, kunnes lopetin. Syömishäiriö oli oire ahdistuksesta, joka oli siinä vaiheessa vielä niin lukkojen takana, että oli turhaa edes yrittää. Myöhemmin tervehdytin itse itseni, opettelin pureskelemaan, syömään tarpeeksi ja toisaalta jättämään liiat lautaselle. Opettelin liikkumaan mittarinani hyvä olo eikä minuutit tai kulutetut kalorit. Opettelin rakastamaan kehoani juuri sellaisena, kuin se oli (on yhä). Totesin parantuneeni tarpeeksi, kun annoin vain pari kuukautta tuntemani poikaystävän lähettää alastonkuvani valokuvakilpailuun. Kuva voitti, julkaistiin internetissä, ja nyt olemme naimisissa.

Jonkin aikaa parantumiseni jälkeen olin varmasti rasittava messuaja minäkin. Jauhoin nimittäin kaikille, kuinka heidän kannattaisi vaan lakata laihduttamasta, huokailemasta kuinka eivät millääään voi jaksaa kokonaista korvapuustia, ja syödä ihan vaan omaa kehoaan kuunnellen. No, nykyään pidän suuni useimmiten supussa, koska olen oppinut, että ketään ei kiinnosta, kun hoikka 23-vuotias selittää ihmisten voivan syödä, mitä haluavat. Sen lisäksi kaikki eivät voi, jotkut haluavat suödä paljon enemmän herkkuja, kuin kuluttavat, ja iän mukana aineenvaihdunta hidastuu. Itsekin viimeksi mainitun jo huomaan.

Silti yhä toivon arkisempaa otetta, maalaisjärkeä ja tasapainoa ravintokeskusteluihin. Eräänkin asiantuntijaksi ryhtyneen mukaan kaikkien kannattaisi lakata syömästä maitotuotteita, kaikkia mahdollisia viljoja ja juoda aamuisin suolalla ja rasvalla läträttyä kahvia. Joillekin tämä varmasti sopii, muttei todellakaan kaikille. Paastopäivävillitys on mielestäni myös vaarallinen muoti-ilmiö. Osalle se on varmasti näppärä tapa laihtua, mutta suurimman osan ihmisistä kyllä kannattaisi syödä ihan joka päivä — jonkinlainen vaihtelu ruokamääriin kuuluu luonnostaankin arjen ja juhlan aallokossa, mutta paastoaminen johtaa helposti ylensyönnistä itsensä rankaisemiseen tai juhlia ennen ravinnon panttaamiseen, mikä puolestaan lisää riskiä sairastua pohjattomaan nälkään. 

Venice Beach, L.A.

Ruokavalioiden erikoistumisessa näen myös huolestuttavia kaikuja rapakontakaisista trendeistä. Suomalaiset ovat toki yleensä ottaen hyvin koulutettuja, täällä ei läträtä kaikkeen maissisiirappia eikä perusjampan ruokavalio yhtä retuperällä, joten toivoa on. Mutta uhkakuvana silti silmissäni siintää sikäläinen malli, jossa terveellisesti syöminen menee hifistelyksi, joka on harvojen hoikkien ja hyvinvoivien harrastus, kun köyhät kansanosat syövät entistä ravintoköyhemmin halpatuotettua huttua.

Täten toivon, että normaali perusterve ruokavalio pitää pintansa ja lautasmallia esitellään yhä uusille alakoululaisille. Toivon vähemmän kritiikkiä kouluruokaa kohtaan. Soisin mielummin karkit laitettavan verolle kuin annettavan niin paljon palstatilaa ja hyllymetrejä "terveysvaikutteisille elintarvikkeille". Suurin osa ihan tavallisista elintarvikkeista kun on ainakin yhtä terveellisiä, elleivät parempia. Toivon kaikkien löytävän tasapainoisen ruokavalion, jossa he voivat hyvin, mutta voivat myös nauttia, eivätkä aiheuta illalliskutsujen järjestäjille vatsahaavaa. 

Jos ruumis on sielun temppeli, soisin vähemmän keskityttävän kuvanpalvontaan ja enemmän siihen, mitä sillä ruumiillaan haluaa tehdä. Kiivetä vuorelle, tanssia aamuneljään, loikoa riippumatossa kirjan kanssa tai vaikka synnyttää. Ruumiimme ovat ihmeellisiä, aivan ihmeellisiä biologian taideteoksia, joissa mikroskooppiset osaset yhteistyöllään mahdollistavat mullistavia tekoja. Ja lopuksi toivon kaikille rentoa otetta elämään ja sen muistamista, ettei mikään ole niin justiinsa.

 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.3.1995.

Mustelmia tulee ennen kuin elämä hahmottuu *

Eilen kohtasin erään sateen kasteleman ratikkakiskon liian pienessä kulmassa ja kaaduin niin näyttävästi, että puliukot huusivat ja kuulemma vastapäisestä talostakin oli ilmalentoa ihasteltu (ohikulkija tuli tämän minulle erikseen kertomaan, syystä, jota yhä ihmettelen). Siinä kaatumisen hetkellä ehdin ennen maahan iskeytymistäni ajatella: "Toivottavasti ei käy kauhean pahasti." Seuraavaksi iskeytyi vasen poski maahan.

Vaan kiitos uuden pyöräilykypärän, niin kevyesti, ettei tullut edes naarmua! Siis poskeen. Reiteen tuli kyllä ruhje, joka nyt on kehittynyt Afrikan karttaa muistuttavaksi mustelmaksi, ja pyörän alle jättämäni polvi ja kyynärpää vaativat teippausta.

Olinpa onnekas, olen sen jälkeen ajatellut (varsinkin, kun jaettuani kokemukseni kahvipöydässä sain vastaukseksi tusinan tarinoita ihmisistä, joille oikeasti kävi pahasti). Toisaalta olen ajatellut: elämä on hauras. Siksi olenkin sen jälkeen nuuhkinut erityisen antaumuksella sateen jälkeistä metsää. Muuten en ole tosin tavanomaisesta sohelluksestani paljon poikennut.

Tämän tekstin varsinainen sanoma teille ja muistiin pantavaksi itselleni, kun jonain päivänä ajattelen vainihanpikaisestipolkaisevaniniineisitänytviitsi: kypärän käyttäminen kannattaa.

* Tämäkin helmi on Kauniiden ja Rohkeiden suomenkielisten jaksojen nimien kirjoittajan, Beritta Markkulan nerokkaasta kynästä. Yksi suosikeistani.

Mitä tänään syötäisiin?

En ollut miettinyt aihetta enkä tällä kertaa aikonut kirjoittaa. "Mitä sanomista minulla syömisestä on?" ajattelin. Sitten keksin, että ehkä sittenkin jotain.

Olen sitä mieltä, että syömisestä, liikunnasta ja painonhallinnasta tehdään mediassa jatkuvasti aivan liian iso ja vääränlainen numero. Nykyään syöminen on valtavan vaikeaa. On jos jonkinlaista -ismiä ja vakaumusta, diettiä ja ruokavaliota. On mielestäni kuitenkin vaarallista lähteä näiden muotivirtausten perässä varauksettomasti kulkemaan.

Minä sairastuin nuorena syömishäiriöön, kun ajattelin vain ihan vähän laihduttaa. Ravitsemusalan ammattilainen (en muista kuka!) sanoi kerran radiossa, että laihduttaminen on aina riski sairastua syömishäiriöön. Allekirjoitan tämän täysin. Vain osalla meistä on siihen alttius, mutta kokeilematta ei voi tietää, kuuluuko itse siihen joukkoon. Eikä syömishäiriöalttiuteen tarvita välttämättä himolaihduttajaäitiä tai hyväksikäyttäjäisää. Meillä oli ihan tavallisen mukava perhe. Molemmat vanhempani ovat aina pitäneet huolta, että me lapset tiesimme olevamme heidän mielestään kauniita ja ihania juuri sellaisina kuin olimme. Kotona syötiin monipuolisesti kaikkea eineksistä kotiruokagourmet'seen ja kannustettiin liikuntaan elämäntapana muttei pakkomielteenä.

Silti sekä minä, että siskoni olemme molemmat läpikäyneet syömishäiriön. Ja vaikka molemmat olemme tahoillamme siitä kuivilla ja monessa mielessä täysin parantuneita, jokin haamu sairaudesta on kuitenkin jäänyt jäljelle. Eniten se näkyy siinä, että käsityksemme omasta hyvän olon normaalipainostamme on keskivertokansalaista hoikempi ja että syömme molemmat yhdessä paremmin kuin yksin. Itse olen ilokseni huomannut viime aikoina, että myös yksin ollessa terveellinen ruokavalio riittävine ravintoaineineen ja kohtuussa pysyvine herkutteluineen minulta onnistuu. Tähän on tultu pitkä tie ensin laihduttamisen, sitten ahmimisen ja erinäisten ruokavaliokokeilujen kautta lopulta perusterveellisen normaalin ruoan pariin.

Voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen kehooni ja nykyään minulla on myös hyvin levollinen suhde ruokaan. Ruoka on minulle ystävä, ei vihollinen. 

Vaan on sanottava, että jos yhtään eksyn naistenlehtihyllylle tai edes päivälehtien nettiversioihin (paperisia ei tule) — fitnessblogimaailmasta puhumattakaan! — voi nopeasti alkaa tuntua siltä, että pitäisi. Pitäisi syödä sitä eikä tätä, liikkua noin eikä näin, välttää yhtä ja suosia toista, olla hoikempi tai kenties kuitenkin pulskempi, niin eläisi pidempään, olisi terveempi ja aivokapasiteettikin varmaan lisääntyisi. Olen kenties keskivertoa herkempi tälle ravintopropagandalle, mutta herkkiä ovat  lukuisat muutkin nuoret naiset ja varsinkin tytöt, vielä omista raajoistaan ja rajoistaan epävarmat. Omanlaisensa ahdistuksen se varmasti aiheuttaa heille, jotka eivät solahda sujuvasti valtamedian kauneusihanteisiin.

Kun voisin jotenkin korvata kaikki maailman diettimainokset kehotuksilla kohtuuteen ja itsensä hyvänä pitämiseen, nautintoon ja lempeyteen, sen tekisin. Terveellinen ruokasuhde ja tyytyväisyys omaan kehoon eivät mielestäni synny laihdutuskuureilla eivätkä paastoamisella. Niiden lähde on oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on: oli sitten yli- tai alipainoinen, riuska tai rimpula. Omat ahmimiskiloni sulivat kuin itsestään sen jälkeen, kun olin päättänyt, ettei minun tarvitsisi laihtua ollakseni kaunis, ihana ja seksikäs. Paradoksaalista, mutta niinhän elämä usein. 

Monet meistä käyttävät ruokaa myös lohdukkeena, eikä siinäkään mitään vikaa ole, niin kauan kuin syömistä ei käytä tunteidensa tukahduttamiseen. Siinä vaiheessa, kun leuat käyvät vaikkei ruokaa tekisi edes mieli, vain jotta saisi peitettyä alleen turhautumisen/pettymyksen/yksinäisyyden/riittämättömyyden tunteen — on kyse taas toisenlaisesta syömishäiriöstä. Tiedän kokemuksesta, minulla oli sekin. Eikä siihenkään, valitettavasti, ole muuta keinoa kuin se vaikein: niiden tunteiden kohtaaminen. Ihan ilman sitä herkkupanssaria. Raja itsensä palkitsemisen ja turruttamisen välillä on toisinaan häilyvä, mutta parhaiten saa selville, kummalla puolella liikkuu, kun arvioi, tuleeko olo syömisen jälkeen olemaan parempi vai huonompi. Onko sen herkun syöminen siinä kohtaa rakkautta itseä kohtaan vai rangaistus?

Hyväksyntää me kaikki vain kaipaamme. Ja eniten, kaikista kipeiten, itseltämme. Aikuistumisessa rankinta on kai se, että on itse pidettävä omia puoliaan, asetettava itselleen rajoja, ja osoittettava itselleen rakkautta. Mutta samalla se on kaikkein antoisinta. Siis rakastakaa itseänne, ihanat. Ja syökää mitä mielenne tekee. Ihan oikeasti.

Leikki ei ole vain lasten työtä

Päiväkausien tunnottoman, välinpitämättömän, epämääräisen stressiolon jälkeen tänään tuntuu paremmalta. Tuohon ikävään oloon on monta syytä, joista voitaneen luetella ainakin sairaus, sen lääkitys, lievä työuupumusmasennus ja yleinen tarkoituksettomuuden tunne. Syy parempaan oloon puolestaan on yksiselitteinen: leikki.

Aikuistenkin kannattaa leikkiä, tietävät tutkijat. Minä olen tämän aina tiennyt. Mistään muusta en saa samanlaista ilon puuskaa kuin aikuisen elämän keskellä varastetuista leikkihetkistä. Kun juoksulenkillä poikkean leikkipuistoon ja kipaisen nopeasti liukumäkeen tai pysähdyn keinumaan parit varvit. Tai pururadan sijaan valitsen metsäpolun ja loikin kivien yli kuvitellen itseni keskuspuiston Indiana Jonesiksi. Tai piirtelen palaverissa esityslistan marginaalit täyteen hassuja eläinhahmoja. Tai puhkean tanssiin kesken ruoanlaittohommien. 

Leikittin miehenkin kanssa kerran vähän legoilla. Kannatti.

Nämä leikkihetket ovat minulle onnellisen elämän suola, ja samalla niiden puuttumisesta huomaan vajonneeni mielen synkempiin syövereihin. Kun metsäpolun kautta kirmaaminen näyttäytyy vain raskaana rämpimisenä eikä paraskaan bailumusiikki saa rytmiä lanteisiin, tiedän asioiden olevan huonosti. Silloin on löydettävä uudestaan leikkimisen ilo, vaikka vähän väkisin. Tällaiset masennuskaudet ovat elämässäni aikaisemmin olleet erittäin harvalukuisia ja lyhytkestoisia, mutta viimeisten parin vuoden aikana ne ovat lisääntyneet. Mietin pitkään syytä ja etsin sitä (kaikkialta muualta kuin itsestäni). Tänään löysin.

Nimittäin aloitin uudelleen harrastuksen, joka on ollut samaiset pari vuotta tauolla, ja tajusin saaneeni heikkoinakin hetkinä kokea leikin riemua aina tuon harrastuksen parissa. Kaavamainen suorittaminen ei sovi minulle, minkä takia monet kurssit tai lajit eivät tunnu omilta, mutta tämän taidealan parissa saan yhä uudelleen kokea oivaltamisen onnea, hullutella, kokeilla mahdottomalta tuntuvia ja käydä ihan pikkuisen kääntymässä myös epämukavuusalueillani, aina kuitenkin ilon kautta. 

Nyt, vaikka asiat ovat periaatteessa aivan yhtä huonosti kuin eilenkin, olo on kuin uudestisyntyneellä. Parempi tällä kertaa painaa mieleen, että vaikka kuinka elämä heittelisi ja mies valittaisi ja aikataulut kaatuisivat päälle, ei ole sellaista estettä, jonka takia kannattaisi hylätä leikkimistä. Alan tässä jo uskaltaa haaveilla siitäkin, että ujuttaisin työelämäänikin enemmän johonkin leikkimieliseen suuntaan.. mutta sitä en lähde toteuttamaan ennen kuin olen saanut vähän vankemmin ilon taas osaksi elämääni.

Leikkikää tekin! 

(Lapsia jos on, niin tämähän on ihan naurettavan helppoa. Nehän leikkii jo, sekaan vaan!)

Öisin on synkintä

Päivisin onnistun luomaan sen vaikutelman, että vaikka tässä nyt vähän pipejä ollaankin niin hyvin pyyhkii. "Ei tässä mitään," vastaan kyselijöille. "Hengissä ollaan!" saatan korkeintaan huikata heikommalla hetkelläni, hymyn kuitenkaan karisematta. Läheisille sentään tunnustan totuuden, mutta heillekin tuppaan usein esittämään rohkeaa — mikä lie läheistensuojeluvietti lapsuudesta jäänteenä yhä kummittelee.

Öisin ei kuitenkaan hymyilytä. Viime aikoina oireeni ovat riehaantuneet aina puolen yön jälkeen ja aamuyö menee hortoillessa ympäri asuntoa puolihorteessa vatsaa pidellen. Ei jaksaisi olla hereillä, mutta uudelleen nukahtaminen tuntuu vain kidutukselta: tunnin kuluttua joutuu taas nousemaan. Joka kerta, kun sattuu oikein kovasti, humahtaa otsaluuhun ajatus: "Voikohan tähän kuolla?" tai: "Entä jos tämä vielä pahenee?" tai: "Jos minäkin joudun kohta sellaiseen leikkaukseen?" (Kuka muka pystyy olemaan lukematta näitä sairauskauhukertomuksia netistä, pakkohan niitä on lukea!?) Mietin elettyä elämääni ja mitä tehdä sillä, joka vielä on jäljellä. 

 Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen: ihmissuhteet — rakas, perhe ja ystävät, raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin luonnon helmassa, sellaisten asioiden tekeminen, mistä aidosti nautin, arjen pienet ilot, nauraminen. Niillä on merkitystä. Työ, suorittaminen ja saavutukset, niitä en jaksa muistella. En osaa kadehtia menestyneempiä, osaavampia tai hohdokkaampia elämiä eläviä ystäviäni.

Onneksi aina lopulta koittaa aamu. Ja millainen aamu! Alkusyksyn aurinkoinen, kirpakan keveä, kaunis aamu. Linnut laulavat ennen auringonnousua vielä syksyisiä serenadejaan, kunnes päivän kajottua rakennustyömaan äänet häätävät ne syvemmälle metsään. Kun on selvinnyt aamiaispöytään asti, on selvinnyt taas yhdestä koitoksesta. Eikä seuraavaa tarvitse miettiä, ennen kuin pimeys taas laskeutuu.

Kivuliaita nämä elämän oppitunnit

Elämään ei valitettavasti paljon muuta ole mahtunut viime aikoina, kuin oman navan tuijottelua. Kirjaimellisesti. Jos nyt vähän yritän summata tapahtunutta, niin se menisi jotenkin näin:

(( Varoitus! Teksti sisältää sellaista ruumiintoimintojen kuvausta, joka ei sovi herkästi ruokahalunsa menettäville ruokapöytälukemiseksi eikä heikkohermoisimmille ollenkaan. Hienotunteisuuteen ei nyt vain ole energiaa. ))

Ennen en voinut kuvitella, että on olemassa sellaista vatsakipua, joka lamauttaa koko ruumiin. Nyt tiedän olevan. Sitten tämä ilmaus, elää hetkessä. Sitä viljellään kovasti näinä aikoina, mutta vaikka kuinka olen sitä itsekin itselleni jauhanut, on siitä todella vaikea ottaa onkeensa. Vaan kun vieraan maan vieraassa kaupungissa epämukavissa majoitusolosuhteissa istuu kylmällä vessanpöntöllä, joka värjäytyy verestä jo kolmannen kerran sinä yönä, onnistuu hetkessä eläminen todella hyvin. Siinä ei mielessä liiku mitään muuta kuin: "Ei helvetti. Mua pelottaa. Miten selviän tästä vähimmillä tuskilla ja aiheuttamatta lisää vahinkoa?" Eikä kiinnostanut siinä vaiheessa lainkaan miten selviän loppuelämäni tämän taudin kanssa, tai miten selviäisin loman jälkeen töissä, tai edes matkan loppuun kunnes pääsisi Suomeen tai edes miten pärjätä seuraava päivä. Siinä vaiheessa kiinnosti vain ja ainoastaan, miten selviytyä hengissä seuraavat tunnit, aamuun asti. Sitten alkaisi uusi päivä, ja vasta sitten oli varaa alkaa miettiä siitä selviytymistä.

Hetkessä elämistä tuli harjoiteltua melko monena yönä.

Kypsät banaanit ovat tämän vatsavaivaisen turvaruokaa. Muista asiaan liittyvistä
puolista tuskin kaivataan kuvamateriaalia.

Sitten sain toisen lahjan universumilta: kortisonikuurin. Ja taivas aukesi! Tuntui, kuin olisin saanut elämän. Nautin jokaisesta hetkestä, suupalasta, tuulenvireestä ja naurusta enemmän kuin ennen. Metsässä raikas, vähän hapan tuoksu enteili jo syksyä vaikka lämpötila viipyikin vielä kesässä. Pyöräillessäni työmatkoja hymyilin kuin heikkopäinen. "Minä elän! Tätä on elämä!" teki mieleni julistaa kaikille vastaantulijoille. Näin kaiken selvemmin kuin koskaan: oman elämäni osana ihmiskunnan ketjua, omat pienet arkiset valintani, iloni ja suuressa mittakaavassa mitättömät huoleni siitä, miten ehtisin enemmän tai mitä kaikkea voisinkaan vielä saavuttaa. Soljuin onnelliseen mukavuushyytelöön, jossa tärkeää oli ainoastaan seesteinen mieli, hyvä ruoka, riittävät yöunet, lämpimät halaukset ja se metsän tuoksu. "Olen vihdoin löytänyt onnen." ajattelin. "Nyt ymmärrän mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa, ja osaan jopa toteuttaa sitä!"  

Olin siis kerrassaan vastuttamattoman huumaantunut elämästä. Aviomieskin näytti silmissäni ihanalta ja tuoreelta, eivätkä erimielisyydet tulevaisuudesta tai ajankäytöstä painaneet. Minulle oli olemassa vain tämä hetki.

Kuten kaikki huumeet, sekin lääkekuuri loppui aikanaan. Niin lopahti myös kaikenkattava onnen tunne ja kokonaisvaltainen rakkaudentäyteinen olo — lorahtivat nimittäin pyttyyn tänään palanneen veriripulin myötä. Pelko ja selvityminen syrjäyttivät rauhan ja nautinnon. Yhä elän hetki kerrallaan, mutta nyt taas sillä epämukavammalla tavalla. Mitä uskaltaa syödä työmaaruokalassa? Onko parempi jättää iltapala väliin vai syödä vatsavaivojen uhallakin? Montako tuntia ensi yönä saan unta? Näitä ja muita mietin, kun tässä sohvalla istuksin.

--------

Luin jostain blogista tällaisesta tuoreesta kampanjasta, kuin Haluan olla minä. Kyseessä on jokin laihdutusjuttu, johon ei tällaisella vatsataudin kuihduttamalla luukasalla ole mitään asiaa, mutta projektin nimestä pidän. Minäkin haluan olla minä. Nimittäin se vahva, jaksava, nauravainen, elämän ja etenkin luonnon ihmeistä päivittäin ihastuva, luova, herkkä, hauska, pohtivainen minä. Enkä vain tämä kuori, joka varjot kasvoilla istuu sohvalla ja selviytyy tunnista toiseen. Toivotaan, että apua tulee taas pian!

A Beautiful Body

Koko eilisillan luin A Beautiful Body -haasteeseen vastanneiden rohkeiden naisten kertomuksia omista kehoistaan. Minä en ole äiti, enkä siksi kuulu haasteen kohderyhmään. Vaikka olisinkin, en tiedä laittaisinko nykyistä kehoani kaiken kansan töllisteltäväksi verkkoon. Ei siksi, että häpeäisin sitä. Itse asiassa olen ruumiini kanssa melko sinut, vartalonmyötäiset vaatteet ovat mielestäni ihania ja voin olla rennosti uima-asussa julkisella (uimiseen tarkoitetulla toim. huom.) paikalla. Mutta minä olen hoikka. Laiha, sanoisi joku. Ja koska olen itse käyttänyt monta vuotta siihen, että mitä epäterveellisimmin keinoin tavoittelin tällaisia vaa'an lukemia, en halua kehoni luovan paineita kenellekään muulle itsestään epävarmalle. 

Mutta sanasen haluan tästä maallisesta majastani sanoa, edelläkävijöideni inspiroimana. 

Ymmärsin nimittäin juuri hetki sitten, että vaikka olenkin tehnyt paljon töitä itseni kanssa hyväksyäkseni oman kehoni sellaisena kuin se on, olen silti vielä epävarma. Tätä epävarmuutta en vain arjessa ehdi edes huomata, koska sen peittää alleen puolisoni rakkaus. Kukapa nainen ei olisi sulanut miehen edessä, kun arkana ja häpeillen on paljastanut ihonsa kaikki virheet odottaen tylyä tuomiota — ja saanutkin vastalahjaksi vilpitöntä, kiihkeää ihailua. Minä ainakin olen.

Oma suhteeni kehooni näyttäytyy nyt edessäni selkeästi. Lapsena keho oli vain väline, kunhan se toimi (ja onneksi niin oli), ei asiaa tarvinnut ajatella. Teini-iässä muut alkoivat näyttää hoikemmilta, kauniimmilta, sopusuhtaisemmilta. Heillä oli lisäksi poikaystäviäkin, ja hauskaa. En pysähtynyt miettimään, olisiko syy yksinäisyyden tunteeseeni ollut kuitenkin epävarmuudessa, ujoudessa tai ulkopuolisuudessa, vaan syytin vatsaani. Siitä alkoi syömishäiriön herkkä esiaste, aivan liian monen nuoren naisen harrastama "Mulla ei oo niin nälkä." ja "Jos syön tän niin pitää käydä lenkillä." -vaihe. 

Olin hoikka, muttan vaarallisen laiha, kaikinpuolin normaali. Sitten tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Hän rakastui minuun päätä pahkaa, ja minä tunsin itseni erityiseksi. Hän kosketti ihoni joka sopukkaa, ja sai minutkin ajattelemaan: minun kaunis vartaloni. Kehollinen itsevarmuuteni oli kuitenkin yhä lasia, eikä sen rikkomiseen tarvittu kuin yksi huolimaton lausahdus. Olin kerryttänyt pari kiloa suvussa olleen kuolemantapaukseen liittyvän lohtusyömisen myötä. Poikaystävän mielestä olin ollut kauniimpi laihempana. Aloin laihduttamaan, ja puoli vuotta myöhemmin minusta oli jäljellä enää luuta ja nahkaa. En osannut puhua tunteistani ollenkaan, en siitäkään, miten tuo kommentti loukkasi. Enkä varsinkaan niistä ahdistuksen tunteista, mitä syöminen ja syömättömyys aiheuttivat. Poikaystävä jätti (enkä ihmettele, olin sekava ihmisraunio, olisin itsekin jättänyt), ymmärtämättä varmaan koskaan, mitä todella kävi.

Pikku hiljaa parannuin, mutta se tie oli tuskainen. En osannut syödä riittävästi, vain liikaa tai liian vähän. Muiden silmissä kehoni oli kaunis ja normaalipainoinen, mutta sisäisesti taistelin päivittäin itseinhon kanssa. Vuosien myötä ystävystyin kuitenkin myös uuden kehoni kanssa. Se oli vahva, ei hetkahtanut pienestä, jaksoi bailata aamukuuteen ja hiihtää 20 kilometriä. Aika mahtava, ajattelin. Mitään yksipuolista ihastusta vakavampaa ei kuitenkaan parisuhderintamalla tapahtunut vuosikausiin, ja jälkikäteen ajateltuna syynä oli yhä kalvava epävarmuus. Olin kuitenkin omasta mielestäni vähän viallinen, jotenkin outo ja ikäisiini verrattuna kokematon, enkä uskaltanut olla kenenkään edessä niin paljaana, kuin rakastuneena toisen edessä ollaan. Ihan alasti.

Sitten tapasinkin, aivan pyytämättä ja yllättäen, nykyisen mieheni. Olin pyöreäposkinen ja haisin kalalta, mutta hänpä halusi minut kaikesta huolimatta. Kovasti halusikin. Ja niinpä, jo toistamiseen, rakkauden edessä sulivat kehoni suojamuurit. Olin jo aiemmin oppinut hyväksymään sen käytännölliset puolet, mutta nyt näin myös kauneuden. Seksikkyyden. (Hui!) Suhteemme edetessä lohtusyömisen kerryttämät kilot huomaamattani sulivat pois. Hääpäivänämme olin miltei samoissa mitoissa, kuin ennen elämääni pitkään piinannutta laihdutus- ja lihomiskierrettä. Olin mieheni mielestä täydellinen. Ja itsenikin.

 

Kehoni ei ole tuosta päivästä ulkoisesti kovinkaan muuttunut, mutta suhteeni siihen on kehittynyt edelleen. Olen haastanut sitä liikkumaan ja saavuttanut uusia tavoitteita. Tuntenut itseni todella voittajaksi. Toisaalta olen kohdannut myös niitä hetkiä, kun omaa vartaloa ei voikaan pelkästään tahdonvoimalla hallita. Kun kipu käpertää sängyn nurkkaan ja mielen valtaakin pelko: kuinka huonosti tälle minun rakkaalle ruumiilleni vielä käy? Nämä kokemukset ovat entisestään lisänneet ymmärrystäni siitä, mitä oman kehon kuunteleminen todella tarkoittaa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja huolenpitoa — mutta unohtamatta seikkailuja, leikkiä ja haasteita. Sillä kehoaan kannattaa myös käyttää, nyt kun se on voimissaan. Huomisesta ei ole takeita.

Ensin ystävystyimme, sitten ihastuimme, meillä oli kriisimme, mutta rakastuimme uudelleen ja lopulta olemme edenneet kestävän rakkauden vaiheeseen. Tiellemme osuvat viellä varmasti monet kuopat, mutta niistä selviäminen helpottuu, kun päivä päivältä tulen tutummaksi tämän koteloni kanssa.

Kehollisia tuntemuksia

Kun oma keho kramppaa, joutuu yllättäen hylkäämään nykyihmisen illuusion kaikkivoipaisuudesta. Niinkin mitätön asia kuin vatsakipu, on viime päivinä pysäyttänyt minut monta kertaa päivässä huomaamaan: en olekaan oman itseni herra. Yksi suolen mutka saa koko kehon kramppaamaan, väsymään, voimattomaksi.

Hulluinta on se, että kivusta huolimatta on vaikea hyväksyä niitä toimenpiteitä, joita terveenä pysyäkseen tulisi päivittäin muistaa. Ruokavaliorajoituksia, lääkitystä, riittävää lepoa — olen ollut tähänastisessa elämässäni niin luvattoman terve, etten ole joutunut juurikaan itseäni tällä tavalla hoitamaan. Olen juossut pikkuflunssat pois lenkkipolulle, isommista selvinnyt teellä ja television katselemisella. Muutamat antibioottikuurit olen joutunut kiskomaan.

Sairastaminen on erilaista, kun lääkäri ei tiedä syytä. Tässä maatessaan miettii, hoituukohan tämä päivissä, viikoissa, vai paheneeko. Kun ei tiedä, mitä kivulle tekisi (välttäisikö viljaa, maitotuotteita vai odottelisiko vain lääkkeen vaikutusta), ei oikein viitsisi tehdä mitään.

Lepo nyt ei ainakaan voi olla pahitteeksi. Siispä sitä lisää. Muistakaa tekin levätä välillä.