Päivisin onnistun luomaan sen vaikutelman, että vaikka tässä nyt vähän pipejä ollaankin niin hyvin pyyhkii. "Ei tässä mitään," vastaan kyselijöille. "Hengissä ollaan!" saatan korkeintaan huikata heikommalla hetkelläni, hymyn kuitenkaan karisematta. Läheisille sentään tunnustan totuuden, mutta heillekin tuppaan usein esittämään rohkeaa — mikä lie läheistensuojeluvietti lapsuudesta jäänteenä yhä kummittelee.
Öisin ei kuitenkaan hymyilytä. Viime aikoina oireeni ovat riehaantuneet aina puolen yön jälkeen ja aamuyö menee hortoillessa ympäri asuntoa puolihorteessa vatsaa pidellen. Ei jaksaisi olla hereillä, mutta uudelleen nukahtaminen tuntuu vain kidutukselta: tunnin kuluttua joutuu taas nousemaan. Joka kerta, kun sattuu oikein kovasti, humahtaa otsaluuhun ajatus: "Voikohan tähän kuolla?" tai: "Entä jos tämä vielä pahenee?" tai: "Jos minäkin joudun kohta sellaiseen leikkaukseen?" (Kuka muka pystyy olemaan lukematta näitä sairauskauhukertomuksia netistä, pakkohan niitä on lukea!?) Mietin elettyä elämääni ja mitä tehdä sillä, joka vielä on jäljellä.
Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen: ihmissuhteet — rakas, perhe ja ystävät, raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin luonnon helmassa, sellaisten asioiden tekeminen, mistä aidosti nautin, arjen pienet ilot, nauraminen. Niillä on merkitystä. Työ, suorittaminen ja saavutukset, niitä en jaksa muistella. En osaa kadehtia menestyneempiä, osaavampia tai hohdokkaampia elämiä eläviä ystäviäni.
Onneksi aina lopulta koittaa aamu. Ja millainen aamu! Alkusyksyn aurinkoinen, kirpakan keveä, kaunis aamu. Linnut laulavat ennen auringonnousua vielä syksyisiä serenadejaan, kunnes päivän kajottua rakennustyömaan äänet häätävät ne syvemmälle metsään. Kun on selvinnyt aamiaispöytään asti, on selvinnyt taas yhdestä koitoksesta. Eikä seuraavaa tarvitse miettiä, ennen kuin pimeys taas laskeutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti