Minut ja mieheni yhdistää ikuisesti se äärettömän epätodennäköisten sattumien sarja, jonka päätteeksi päädyimme kovin kovin kaukana kummankin kotoa nukkumaan kolme yötä limittäin yhden hengen telttassa kovilla kallioilla. Tässä nimettömänä voin myöntää, että rehellisesti joinain heikkoina hetkinä satumainen tapaamistarinamme tuntuu ainoalta syyltä niellä ilkeät sanat ja hieroa sovintoa. Kas, kun olisi niiin hienoa päästä kertomaan tuosta reissusta lastenlapsille.
Mutta
yhdistää meitä moni muukin asia. Olemme molemmat omalla tavallamme vähän
hulluja. Sellaisia oman tiemme kulkijoita, joiden ystävät eivät oletakaan
tekevän asioita niin kuin tapana on. Hulluutemme ovat vähän eri lajia, mutta
sopivat useimmiten silti hyvin yhteen. Minun on lapsenmielestä innostusta ja
uhkarohkeutta, mieheni yltiöpäistä päämäärätietoisuutta ja luovia ratkaisuja.
Tämän lisäksi nauramme molemmat kovin mielellämme ja koetamme saada toisemme
nauramaan. Emme aina huvitu samoista asioista, mutta toisen ilo tarttuu siitä
huolimatta. Meille on myös molemmille tärkeää osoittaa ja saada päivittäin
hellyyttä. Ilman tätä halailun tarvetta olisimme
kenties jo riidelleet suhteemme hengiltä. Joissain asioissa olemme nimittäin
aivan sietämättömän samanlaisia: itsepäisiä, temperamenttisia, herkkätunteisia,
typeryyteen asti oikeudenmukaisuutta ihannoivia, itsekkäitäkin.
Arjessa
usein tulee sellainen olo, kuin puoliso olisi toiselta planeetalta. Puhuu
kummallisia, väärällä kielellä vielä, omaa omituisia tapoja ja käsittämättömiä
päähänpinttymiä, on vakuuttuut ties minkä järjettömyyksien todenperäisyydestä
ja vakaumuksellisesti päättänyt olla hyväksymättä jotain päivän selvää seikkaa (argh!).
Tarkemmin tarkasteltuna olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Elämänkatsomuksemme
on pääsääntöisesti hyvinkin samankaltainen: polittiset näkemyksemme, elämän
arvojärjestyksemme, elämäntapaihanteemme, uskonnollisuuden asteemme (vaikka
uskomuksemme eivät olekaan), tasa-arvonäkemyksemme — kaikki käyvät erittäin hyvin
yksiin.
Arkisissa
tilanteissa toisen älytön fiksaatio johonkin pikkuasiaan saa helposti valtavat
mittasuhteet, vaikka tosi asiassa kannattaisi tarkastella näitä suuria linjoja.
Silloin muistaa, miksi sen toisen kanssa oikein onkaan. Löytyisi varmaan joku,
joka osaisi laittaa tiskit tiskikoneeseen minun
tavallani tai sulkisi teepaketit kaappiin niin kuin hänen mielestään kuuluu, mutta ei ole lainkaan varmaa, että nämä
henkilöt olisivat niiltä oikeasti tärkeiltä osin yhteensopivia kanssamme.
Loppujen
lopuksi meidät yhdistää kiinteimmin se, että kummankin mielestä elämä on
yhteiselon ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta parempaa, kun sen saa jakaa
toisen kanssa. Meitä yhdistää se, että haluamme
olla yhdessä, enemmän kuin mikään samankaltaisuus. Joinain hetkinä meidät
yhdistää ehkä myös vain se, että olemme päättäneet
olla yhdessä. Halu löytyy sitten taas kohta kulman takaa.
Emme
kumpikaan ennen ole kuvitelleet menevämme isona naimisiin. Mutta kun niin tuli
tehtyä, otamme asian vakavasti. Ja tiedostamme myös sen, että meidän
kaltaisillemme herkkäsieluisille hiihtäjille avioero olisi aivan hemmetin
raskas ja raastava prosessi. Tähän asti, oli ongelma mikä tahansa, on aina
lopulta vaikuttanut siltä, että syvään hengittäminen ja asian ratkaiseminen —
vaikka kuinka tulisi itselle takkiin neuvottelupöydässä — on kuitenkin
helpompaa kuin yhdessä rakennetun elämän repiminen hajalle eroamalla toisesta. Hevillä ei luovuteta!
Itsepäisyys.
Se meitä taitaakin siis vahvimmin yhdistää. Huvittavaa kyllä, se varmaan
samalla syy suureen osaan ongelmistamme. Elämän ironiaa!
Kiitos kirjoituksesta! Hyvää pohdintaa. Miten tuo arkinen "toiselta planeetalta" kuulostaakin niin tutulta...? ;)
VastaaPoistaMinustakin joskus tuntuu, että yhdistävät ja erottavat tekijät on samoja asioita... Että joskus erottavalta voi tuntua se, että ollaan liian samanlaisia.
VastaaPoista