tiistai 8. joulukuuta 2015

Kyyneleet matkalla Pariisiin *

Mies oli reissussa puolitoista viikkoa, miltä ajalta olisi paljonkin kirjoitettavaa: oman ajan ihanuudesta, kehotietoisuutta avanneesta tanssikurssista, ystävien tärkeydestä, perhesuhteiden herkullisuudesta, erillisyyden tärkeydestä parisuhteessa, ajanhallinnasta, työmotivaatiosta - kaikenlaisesta.

Mutta keskitytäänpä hetken sunnuntai-iltaiseen paluulentooni Tukholmasta. Olin siellä tapaamassa norjalaista ystävääni, joten lensin kotiin yksin. Mobiili-check-in oli lukinnut paikakseni numeron 1F ja siinä ennen lähtöä ojentelin jalkojani ja katselin ulos ikkunasta pimeälle kiitoradalle, kun lentoemo tuli kohdalle ja kysyi, puhunko englantia. Myöntävän vastauksen saatuaan istutti viereeni nuoren naishenkilön, jolla oli kuivuneet kyyneleet poskilla, ja pyysi minua juttelemaan tälle pololle lentopelkoiselle yksin matkustavalle lennon ajan.

No, mutta englanniksi sitten seuraavan tunnin ajan vastailin toistuviin kysymyksiin: "Are we up already? Can you tell me when we are up?" "Are we turning?" "Is this bad?" "Is this as bad as it gets?" "How long does it take until this part is over?" "How long until we land?" "Does it get worse?" "Is this bad?" "How long?"

Pidin häntä kädestä kiinni. Kehotin kuuntelemaan hengitystään ja keskittymään siihen, miten ilma kulkee sisään ja ulos. Kyselin, missä hän oli käynyt, asuiko hän Helsingissä, lopulta minulle näytettiin yksivuotiaan tyttären kuvakin. Kun kone pomppi tuulessa, puristin kädestä lujempaa. Takana minulla oli menomatka perjantaina Helsingistä Tukholmaan, jolloin tuuli sekä nousun että laskun aikana niin kovasti, että kaikki koneessa haukkoivat henkeä ja humalaisimmat huusivat suoraa huutoa. Paluulento ei ollut mielestäni mitään sen rinnalla, mistä sainkin pontta vakuutteluilleni. That was much worse and all went perfectly. It feels bad but we will be alright. The pilots know what they are doing. It's perfectly safe. (Viimeinen ei toki ollut täysin totta, eihän keittiön hanan aukaiseminenkaan "perfectly safe" ole. Mutta punnitsin, että jos kone tekee hätälaskun mereen, on tällä tytöllä mielen päällään muutakin, kuin että minä vähän valehtelin.)

Jossain vaiheessa minulle itse asiassa selvisi, että tämä eksoottisen näköinen vahvasti meikattu paljetteihin pukeutunut ilmestys oli itse asiassa suomalainen. En vaan ollut sitä jännästä englannin ääntämyksestä ymmärtänyt. Ihmettelin, miten lentoemo ei tullut ensimmäisenä kysyneeksi, puhunko suomea. Mutta kenties se on tämä jostain syystä keskivertosuomalaista vähän keskieurooppalaisemman näköinen naamatauluni ja että olin hautautuneena värikkään Kappani sisään. No, en kehdannut vaihtaa kieltä kesken kaiken, kun muutenkin jo koko koneen etuosa kuunteli kovaäänistä keskusteluamme. Jollain tapaa rauhoittelu myös ehkä luonnistui itseltäni toisella kotikielellä paremmin.

Laskeuduimme turvallisesti, ja vierustoveri kiitteli minua auliisti. No problem at all, vastasin täydestä sydämestäni. Sillä itse asiassa välikohtaus oli paitsi hyvä tarina kerrottavaksi kotona, myös tuntunut minusta hyvältä. Pystyä auttamaan toista hädässä, olla tuntemattomankin tukena, antaa itsestään. Tuntui, että olin saanut paljon enemmän kuin olin antanut. 

Yksi ihan toinen lento.

"I will not do this again," nainen vakuutteli eräässä vaiheessa haukkoessaan henkeä. "I will not go on that holiday to New York [with her boyfriend]!" Sanoin olevani täysin samaa mieltä, heidän kannattaisi sen sijaan matkustaa junalla Italiaan! Kauhun seasta vilahti hymy. Minäkin hymyilin.


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.2003.
** Niin hauskaa kuin tämä onkin, harkitsen näistä otsikoista luopumista jossain vaiheessa. Ei hyvällä tahdollakaan löydy joka tekstiin sopivaa, vaikka minulla on niitä pitkä lista.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Maailman kohtalokkain yhtälö: humala ja sydämen hätä *

Maaret Kallio kirjoitti menemään otsikolla "Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan kuuluu alkoholi". Ei varmaan oikeasti jokaiseen, mutta aika moneen. Istuinpa tuossa vanhempani auton takapenkillä ja hän alkoi aiheesta jostain syystä jutella. Jutteli omista vanhemmistaan, selvästi surullisena, vaikka tunnelman kevyenä koetti pitääkin. Ensimmäinen kuoli humalassa. Pidempään elänyt eli viimeiset vuosikymmenensä savuttomasti ja viinatta, mutta sydän petti silti liian varhain. Serkun luona illallisella käydessä tuntuu, että ruoanlaiton aikana nautittu viini näyttelee nykyään pääosaa, ei niinkään pitkään haudutettu illallinen. Töissä on joutunut esimiesaseman takia puuttumaan aivan liian monen alaisen juomiseen. 

Niille alaisille hän kertoi toistaneensa aina seuraavat sanat: "Kokemukseni mukaan iän myötä ihmisen alkoholin käyttö yleensä joko lisääntyy tai vähenee. Harvalla se pysyy samana. Pidä huoli, että olet siinä porukassa, jolla se vähenee."

Molemmat vanhempani ovat onneksi myös jälkimmäisessä joukossa. Onneksi, koska jossain vaiheessa ehdin toisen heistä kohdalla jo olla asiasta huolissani. Vieläpä iässä, jossa lasten ei vielä pitäisi joutua olemaan vanhemmistaan huolissaan. Ja vaikka suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani alkoholinkäyttö perheessä oli aivan ideaalilla tasolla: hilpeitä juhlajuomia ja satunnainen saunaolut, muttei koskaan örvellystä tai pelottavia humalaisia vanhempia — jätti tuo lyhyt ajanjakso jälkensä.

Monesta alkoholistiperheen vesasta tulee itse joko alkoholin suurkäyttäjä tai (lähes tai tyystin) absolutisti. Jonkinlainen riippuvuusgeeni on varmaan periytyvä, minullakin on addiktoitumiseen taipumusta. Olen kuitenkin sisaruksineni elävä todiste, että alkoholismin ies voi hälvetä sukupolvi kerrallaan niin, että lopulta saavutetaan luontevasti alkoholiin osana elämää suhtautuva sukupolvi. Tai ainakin melkein. Se täysin luontevasti suhtautuva sukupolvi on kenties itsestäni seuraava. Nimittäin siitä huolimatta, että itse voin rennosti joko juoda useamman kerralla tai olla kuukausia juomatta enkä tuomitse muiden valintoja käyttää tai olla käyttämättä alkoholia, jotain on jäänyt. Jokin huolensekainen pieni pelko. 

Jos vanhempi juo yksin kotonaan, on se minusta jollain tasolla huolestuttavaa. Vaikka itse voisin aivan hyvin juoda lasin viiniä yksin olematta itsestäni lainkaan huolestunut. Jos puoliso juo (tai pähkäilee kehtaisiko juoda) kolmantena peräkkäisenä iltana pullon olutta karistaakseen työstressin kehostaan, etsin hänestä riippuvuuden merkkejä. Vaikka kolmen päivän kesäfestareille yksin lähtiessäni aika luultavasti joisin joka päivä sen siiderin.

Puoliso (joka käyttää alkoholia huomattavan vähän ja kevytrakenteisena tyyppinä viinapääkään ei ole kovin hyvä) ei oikein käsitä, mitä alan hyperventiloimaan hänen ostaessaan kuukauden viidennen oluen. Ei siinä mitään järkeä omasta mielestänikään ole. Mutta kyse ei olekaan järjestä, vaan tunteesta. Muistijäljestä, että on nuorena nähnyt kuinka joku läheinen on tarttunut pulloon silloin, kun sydämeen on sattunut. Itsestäni tiedän, etten tee niin. Läheistä epäilen salaa kuitenkin vilpistä: juoko tuo nyt kuitenkin jotain tunteita turruttaakseen? Onko pullo kuitenkin pakokeino, ja oma olo pitäisi kohdata sen sijaan selvin päin?

Puolisoni on vakuuttunut, ettei alkoholi muuta mitään vaan ainoastaan voimistaa sitä tunnetta ja mielentilaa, joka ihmisessä nauttimisen hetkellä on jo valmiiksi vallitseva (tämän voisi fiksumpi ottaa vihjeenä, ettei hän tule käyttämään ryyppäämäämistä lääkkeenä ahdistukeen, vaan ei mene jakeluun). Itse olen todennut saman. Juuri siksi suruun, ahdinkoon, epävarmuuteen, vihastumiseen ja masentuneisuuteen juominen on niin kovin tehotonta; se vain syventää alhoa. Ja juuri siksi minusta alkoholista kuuluu vain ja ainoastaan nauttia. Juoda siksi, että nauttii ja tavoitteena on nauttia elämästä. Tuntea yhteenkuuluvuutta, juhlia, voimistaa hyvän ruoan makuja tai maistella itselle mieluisia juomia, nousta arjen yläpuolelle, irrottaa kielenkannat hyvässä seurassa, viilentyä terassilla, lämmitellä after skissä. Ja toisaalta tuntien, ettei ilonpito vaadi alkoholia eikä pasta-annos punaviiniä, pyörittelemättä yhtään silmiään aikuisen ihmisen pyytäessä Pommacia, tivaamatta syytä juomattomuuteen.

Sydämen hätää on hoidettava muin keinoin. Mieluiten puhumalla, sen puutteessa kirjoittamalla, parhaimmillaan tukeutumalla toiseen ihmiseen. Tai vaikka haistelemalla syksyistä metsää tai kääntelemällä kirjan sivuja. Tässä on vielä vähän töitä itsellänikin, tulee nimittäin sydämen hätään toisinaan syötyä myös pari suklaapatukkaa tai ostettua villapaitalangat. Mutta epäterveellisyydestään huolimatta päihittävät nuokin metodit viinipulloon tarttumisen omien kokemuksieni valossa kirkkaasti. 

Vaan ehkä siellä ruudun takana on joku, jonka sukutarinaa alkoholi ei varjosta, ja pari lasia punaviiniä korjaa kärsivän sielun tehokkaammin ehjäksi kuin uusi kenkäpari tai kermavaahtokaakao. Toivottavasti ei vaikuttanut saarnaamiselta, olen oikeasti puolestasi vain onnellinen. Nauti viinisi! Ja esimerkilläsi kasvatat toivottavasti täällä Pohjolassakin tulevaisuudessa enemmistöä edustavia päihteiden kohtuukäyttäjiä. Pisteet kotiin.


* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 21.5.2007

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pelottomasti nyt maapalloa tervehdyttämään, Massimo! *

Terrorismi.

Keskustelimme eilisyön uutisista aamiaispöydässä, ja käytin tuota termiä. Mies keskeytti ja ilmoitti, että puhuu kauheuksista mielummin muilla nimillä. Mietinpä sitten asiaa itsenkin. Terrorismi terminä on käsittääkseni peräisin Ranskasta, missä se tarkoitti valtiovallan harjoittamaa järjestelmällistä terroria kansalaisiaan kohtaan. Sana juontaa juurensa latinan sanasta terrere, joka tarkoittaa pelottelua. Terror englanniksi tarkoittaa lamauttavaa pelkoa, sekä sellaista aiheuttavia tekoja. 

Pelko kuitenkin vaikuttaa olevan reaktiona terrorismiin voimaton ja hyödytön. Pelko ajaa tuomitsemaan, ennakkoluuloihin, vihaisiin vastahyökkäyksiin (joita markkinoidaan puolustautumisena).  Eilisen kaltaiset tapahtuvat pelottavat ketä tahansa. Eri syistä, kaikkia pelottaa. Emme tarvitse siihen enää yllytystä. Sen sijaan tukeutukaamme toisiimme. Katsotaan asioita itselle vieraasta perspektiivistä. Opetellaan hyväksymään toisenlaisia totuuksia, kuin mihin olemme tottuneet. Pluralismi lienee paras vastaus terrorismiin.

"Love and light." toivottivat vieraskieliset ystävät Pariisiin sosiaalisessa mediassa. Suomi ei sodi Syyriassa, mutta silti tämä kriisi on myös meidän. Valoa ja rakkautta toivon asian käsittelyssä tänne Pohjolaankin.





Olin jälleen otettu pariisilaisten tavasta kohdata heihin kohdistuneet väkivallan teot, kun luin, miten he nopeasti sosiaalisessa mediassa tarjosivat yösijaa tuntemattomille yössä turvattomina vaeltaneille. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat yhä voimissaan.**

Rakastakaa.

Kuvat otettu Pariisissa tammikuussa 2014. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2007.
** Maan poliitikasta voi toki olla montaa mieltä, eikä sloganin synnyttänyt vallankumouskaan tainnut veretön olla, ollen vasta alkusoittoa terrorismi-termin synnyttäneelle toiminnalle.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Stephanie, oman onnensa terrieri *

Luinpa tuossa eräänä päivänä Puutalobaby-Kristan palstalta hauskan listan ja haastoin itseni samaan (sitä, miksi luen lähinnä pikkulasten äitien blogeja, voimme pohtia joskus myöhemmin). Siispä tuleman pitää:

Sata syytä olla onnellinen
  1. Olen (yhdestä kroonisesta sairaudesta huolimatta) terve ja hyvinvoiva.  
  2. Em. sairaus on niin hyvin hallinnassa, etten aina edes muista koko juttua.
  3. Minulla on erittäin hyvät hampaat (mummonikin aina sanoo niin!)  
  4. Olen liikuntamielessäkin ihan hyvässä kunnossa ja tunnen ruumiini olevan mukavan pystyvä.
  5. Söin tänään oikein hyvän aamiaisen (tuoreita vadelmiakin siihen sisältyi).
  6. Minulla on varaa ostaa sellaista ruokaa, kuin haluan.
  7. Minulla on varaa ostaa lankoja ja kenkiä, joita en edes tarvitse.
  8. Kaikki ihanat langat, joita jo omistan.
  9. Neulojien aikasyöppö Ravelry, jonka opiskelutoveri minulle joskus viisi vuotta sitten vinkkasi. Paluuta entiseen ei ole.
  10. Tanssi.
  11. Tanssin avulla parhaimmillaan saavutettava kokemus, jossa oma keho, musiikki, tila ja kanssatanssijat ovat yhtä suurta organismia, joka sykkii maailmankaikkeuden tahdissa.
  12. Ystävät.
  13. Puoliso, joka on yhtä hullu ja omituinen kuin itsekin olen, paitsi eri tavoin, mistä välillä aiheutuu hankaluuksia, mutta useimmiten lopputuloksena kasvatamme toisiamme ja opin elämästä paljon uutta.
  14. Oppiminen yleensä, uuden opettelu ja oivaltaminen on elämän suola. 
  15. Se, kun saa lapsen nauramaan.
  16. Perhe, ihanat rakkaat tyypit, sekalainen seurakunta, jonka tukeen ja vankkumattomaan rakkauteen voi aina luottaa.
  17. Muistot kotikaupungeista läpi vuosien. Kadunkulmat, auringonlaskut, lenkkipolut, lempipuisto, -kulmakauppa ja -kahvila milloin missäkin.
  18. Kotiutuminen jonnekin. Se, kun tuntee elinpiirinsä vihdoin omakseen ja on piirtänyt mieleensä kartan kotikulmistaan.
  19. Muuttaminen, uudet alut.
  20. Se, ettei ole pakko päättää, mitä mieltä mistäkin asiasta olen. Voin olla jokaista mieltä, jos haluan.
  21. Turvallinen ja terveellinen asunto, jossa on juokseva vesi, sähköt, lämmitys ja internet. 
  22. Kaikki se ihokarvat nostattava, tanssijalkaa vipattava, tunteet herättävä ja kyyneleet silmäkulmaan kutsuva mahtava musiikki, mitä lahjakkaat ihmiset jatkuvasti julkaisevat.
  23. Laulaminen, täysin rinnoin.
  24. Luonnossa liikkuminen. Raikkaan metsäilman hengittäminen ja polun tuntu jalkojen alla.
  25. Se, että joku keksi paljasjalkailun terveysvaikutukset ja syntyi minimalistikenkätrendi.
  26. Kaikki ne mainiot tossuilta tuntuvat kengät, joita minulla on.
  27. Lämpimät ja vedenpitävät, toimivat takit. 
  28. Että olen saanut kotoa hyvät eväät elämään. En varmaan täydellistä settiä, mutta hyvin toimivan kuitenkin.
  29. Työpaikka, jossa on hyvä työilmapiiri ja mahdollisuuksia hyvinkin joustaviin työaikoihin.
  30. Auringonlaskut.
  31. Lehtikinokset, joiden läpi voi pyrähtää lehtiä ilmaan potkien.
  32. Hyvä ruoka (tämä on minulle niin tärkeätä, että voi mainita useamminkin). 
  33. Lämmittävä teekupillinen kynttilänvalossa kotisohvalla.
  34. Unelmat! Urahaaveet, ihmissuhdehaaveet, matkustushaaveet, elämänpolkuhaaveet. 
  35. Värikkäät juoksutrikoot.
  36. Vanhemmat ovat vielä (enimmäkseen) terveitä.
  37. Mummo on yhä elossa ja ikäisekseen hyvissä voimissa. 
  38. Ystäviä on tarttunut matkaan eri vaiheista elämää, ja vaikkemme aina onnistu pysymään toistemme menossa mukana, on tuttu yhteys tallella aina, kun näemme, kuulemme tai kirjoittelemme.
  39. Avioerolapsuudesta huolimatta suhteet molempiin vanhempiin ja joka suunnan sukulaisiin ovat hyvät. 
  40. Bonuksena sain mahtavan äitipuolen, jonka kanssa voin höpöttää langoista.
  41. Kohta tulee talvi (jos tulee, mutta parempi olisi). 
  42. Suklaa.
  43. Asuminen kaupungissa, jossa voi ajaa ratikalla syömään falafelia, käydä aamu-uinnilla satama-altaassa, juosta metroasemalta metsään, käydä elokuvateatterin yläkerrassa taidenäyttelyssä ja säiden salliessa vaikka hiihtää töihin.
  44. Että asumme tarpeeksi lähellä kaikkea tärkeää, että pyörä on yleisin kulkuneuvoni. 
  45. Paksut ja luonnostaan kauniin väriset hiukset (turhamaisuus sopii tähän listaan myös ihan hyvin).
  46. Mies, joka ei nyrpistä nenäänsä, vaikka pureskelen kynsiäni ja useinkin jätän sääret ajelematta.
  47. Sisko, jonka kanssa sain kasvaa rinta rinnan ja olemme niin samalla aaltopituudella, että on kuin peiliin katsoisi toisinaan. Tai kuin kuulisi omatuntonsa äänen toisen suusta.
  48. Hyvä kamera. Arjen ja juhlan muistojen tallentaminen kuviksi on esteetikkoa miellyttävä harrastus. 
  49. Pian vuoden vanha ensimmäinen uutena saamani älyhyvä älypuhelin, jota on ilo käyttää kaikkien miehen veljen kaverin vanhojen kapuloiden jälkeen.
  50. Että kaupoissa on 100% kauraleipää jopa useampaa eri laatua.
    (100 kohdan lista on aivan sairaan pitkä. Vasta puolessa välissä, ei tsiisus.)
  51. Värit. Rakastan värejä.
  52. Että minulla on kaikki aistit tallella: kuulo, näkö, maku, haju ja etenkin tunto. Tykkään kaikista.
  53. Kirjat! Lukeminen laajentaa sielua sisältäpäin. Mitä matkoja olenkaan nojatuolista käsin tehnyt.
  54. Matkailu, ihan fyysisesti. Välillä kauheaa, mutta usein mahtavaa, ja molemmissa tapauksessa avartavaa ja opettavaista. 
  55. Parasta matkailussa: uudet ruokaelämykset.
  56. Saunan jälkeen puhtaisiin lakanoihin nukkumaan meneminen.
  57. Että asunnossamme on pesukone (joka toimii ilman, että täytyy pelätä sen vaeltavan halki kylpyhuoneen runnoen kaakeleita).
  58. Leipominen. Tarkemmin sanottuna makeat piirakat. Raparperipiirakka eritoten.
  59. Kaikki ne luovat, rohkeat ja koko sydämellään oppilaansa kohtaavat opettajat, joita elämäni varrelle on osunut aina ala-asteelta yliopistoon saakka, puhumattakaan harrastusohjaajista. Kaikilta kanssaihmisiltä tässä elämässä voi oppia paljon, mutta hyvän opettajan kylvämä siemen kantaa vuosikymmeniä hedelmää.
  60. Rituaalit. Joulunviettotavat, lähtiäishalit, oma teekuppi töissä.
  61. Etuoikeutettu tilanne, jossa voin tuntea tulevaisuuteni olevan toiveikas ja mahdollisuuksia vaikka mihin, kunhan vain tartun niihin ja lähden yrittämään.
  62. Rauhalliseen, turvalliseen, verrattain tasapainoiseen ja tasa-arvoiseen maahan syntyminen.
  63. Edullinen ja laadukas terveydenhuolto.
  64. Se, että maksan krooniseen sairauteen syömistäni lääkkeistä vain 35% itse.
  65. Koirat, jotka haluavat tulla syliin.
  66. Rautatieasemat: raiteiden tuoksu, jäähyväisten, jälleennäkemisen ja alkavan seikkailun tunnelmat.
  67. Salmiakkikarkit hedelmäkarkkien kanssa syötynä.
  68. Mariannerouheella maustettu kuuma kaakao.
  69. Tuoreet pullataikinaleivonnaiset. (Elämäni pyörii näköjään syömisen ympärillä.)
  70. Syömishäiriöstä selviytyminen ilman pysyviä vahinkoja, edes sieluun. (Onneksi ei enää kuitenkaan samalla tavalla, kuin silloin ennen.)
  71. Asuinpaikkaan nähden halpa vuokra, joka mahdollistaa järjettömän lankashoppailun.
  72. Etuoikeutettu tilanne, jossa arkiset ongelmani ovat luokkaa montako kerää lankaa raaskin ostaa ja vessapaperi on loppu, ei puhettakaan sodasta ja hävityksestä.
  73. Minun ei tarvitse pelätä.
  74. Puhdas ja raikas vesi, jota tulee hanasta kääntämällä (ja jota menee myös alas vessanpöntöstä käsittämättömiä määriä, mutta siitä joskus toiste).
  75. Avokado. Leivän päällä, burritossa, salaatissa.
  76. Että mies opetti minut syömään avokadoa.
  77. Impulsiivinen luonteenlaatu, jonka ansioista lähdin vaihto-oppilaaksi, töihin ulkomaille ja kutsuin tuntemattoman miehen kanssani telttailemaan. Ja tulin menneeksi viimeksi mainitun kanssa naimisiin.
  78. Livemusiikki, joka tuntuu luissa ja ytimissä niin, ettei voi olla tanssimatta ja tuntee kihelmöinnin nousevat nauruksi kasvoille.
  79. Luonnon arvostamisen ja siitä nauttimisen lahja, jonka perheeltäni ja kotipaikkakunnaltani sain.
  80. Gilmore Girls -tv-sarja.
  81. Kirjoittaminen itseilmaisun muotona. Etenkin päiväkirjojen kirjoittaminen ja piirtely käsin.
  82. Uskomaton tuuri mikä minulla etenkin ala-asteen, lukion ja opiskelupaikan suhteen on ollut. Oman alansa luovia huippuyksiköitä, joissa oli ainakin minun aikanani ihana yhteishenki.
  83. Se, kun saa elvistellä tietävänsä jostain enemmän kuin muu seurue (myönnä pois, se on mahtavaa).
  84. Tähtitaivas.
  85. Hymyt. Kaikenlaiset: vinot, hampaattomat tai vinohampaiset, vienot tai virnuilevat.
  86. Järvessä uiminen. Mieluiten saunan jälkeen tai aikaisin aamulla, kun veden pinnalla on sumua.
  87. Hyvät yöunet.
  88. Puheradion kuunteleminen viikonloppuaamuisin, koska se muistuttaa lapsuuden viikonlopuista isän luona.
  89. Sängyssä nakuna pötköttely, kun ei ole mitään kiirettä nousta.
  90. Aamulla aikaisin ulkoilu, mihin vuodenaikaan tahansa.
  91. Se, että on neljä vuodenaikaa (ja kyllä, olen jo valmiiksi kriisissä siitä, että ne vaikuttavat ilmastonmuutoksen myötä hupenevan).
  92. Miten vanhentuessaan kypsyy, muttei silti tarvitse kalkkeutua.
  93. Vanhemmat ihmiset, joilta silti löytyy lapsellinen pilke silmäkulmasta ja höpsöttelyn taito.
  94. Nuoret. Niin herkullisessa iässä kasvukipuineen, filosofioinnille alttiille mielineen, tasapainoilulleen aikuistumisen ja lapsuuden välissä.
  95. Lapset. Mielikuvitus ja ihmettelyn taito, mikä heillä on herkimmillään. ("Kuinka vanhaksi talot elävät?" kysyttiin minulta kerran. Ammatillisestikin erittäin validi kysymys.)   
  96. Minä itse. Olen aika laadukas tyyppi ja tykkään itsestäni itse asiassa kovasti. Olen oikein onnellinen siitä, että synnyin juuri minuksi omaan elämääni.
  97. Että tämä lista kohta loppuu ja pääsen päättelemään erään huivin.
  98. Että sen jälkeen voin aloittaa uutta neuletakkia.
  99. Musikaalit, tanssiteatteri ja esitystaide yleensä (vielä takavasemmalta tuli mieleen).
  100. Tunne siitä, että on kotona.  
  
Ihan mukava harjoitus. Kasvattava, etenkin näin kärsimättömälle toisinaan elämän epäkohtiin takertuvalle. Voin suositella. (Kuinka mielenkiintoista tätä nyt oli sitten lukea, en osaa itse arvioida.)

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.11.1992.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kimbe ja hypnoottinen villatakkivaate *

Olen kadonnut syksyyn. Mutta se on ollut aika ihanaa. Kuuraisia aamuja, kirpeitä kelejä. Ehdin jo tottua kylmään, lämpömittarin palaaminen vähemmän hyisiin lukemiin on ollut jopa pienoinen pettymys. 

Töissä käynnin lisäksi olen lähinnä lukenut, neulonut, juonut teetä ja syönyt suklaata. Nämä tervehenkiset aktiviteetit ovat vieneet huomioni hohtavista näytöistä vapaa-ajalla, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut. Jonkin verran olen myös liikkunut luonnossa ja ollut ihmisteni kanssa. Auttanutkin muutamia heistä, se on tuntunut hyvältä.

Ongelmani ovat tällä hetkellä pieniä ja etuoikeutettuja: Olisiko turhamaista omistaa kaksi talvitakkia? Miten saisin neulottua kaikki keskeneräiset ja seuraavana vuorossa olevat tarvittavat talviasusteet järjetöntä vauhtia - mutta rasittamatta liikaa niveliäni - jotta voisin tarttua vasta haaveissa liihoitteleviin projekteihin? Paljonko rahaa uskaltaisin jemmata uudelle asuntosäästötililleni, kun tavoitteena kerran on, että rahat muhivat siellä seuraavat 5+ vuotta? Missä on se ohut piponi, joka parhaiten sopii pyöräilykypärän alle?

Elämän isommat pohdinnat (saanko koskaan lapsia? missä maassa haluan asua ja haluaako puolisonikin asua siellä? mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni?) ovat painuneet taka-alalle. Olen kuin ihmeen kaupalla saavuttanut seesteisen syysrauhan, jossa onnistun kerrankin keskittymään tähän päivään ja viikkoon enkä ahdistu jatkuvasti siitä, miltä elämäni tulisi 15 vuoden päästä näyttää.

Tässä on nyt.


Miten tämän saavutin? En mitenkään kovin tietoisesti, mutta joitain asioita olen tehnyt toisin. Pitänyt huolta, että liikun raittiissa ilmassa, mielummin vähän kerrallaan ja usein kuin vain harvoin kunnolla. Olen panostanut vapaa-ajalla harrastuksiini hieman enemmän - etenkin harrastuksiin joita voi tehdä kotona neljän seinän sisällä, missä usein tulee turhaan tuijotettua ruutuja vaikka voisi tehdä muuta. Olen pitänyt yhteyttä ihaniin ihmisiini. Olen karvannut itselleni omaa aikaa ja tehnyt suunnitelmia itseäni varten. Puoliso raahautuu läpi vuosikymmenen työntäyteisemmän syksynsä. Olen tarjonnut apua ja armoa minkä olen kyennyt, mutta lopun aikaa olen keskittynyt pitämään huolen itsestäni. Olen ollut sopivalla tavalla itsekäs ja sen myötä pikkaisen tavallista höllemmässä on ollut se avun antaminenkin. Se on tuntunut molemmista hyvältä. Olen sanonut "Minulle ei puhuta noin." ja "Minusta tuo tuntui pahalta." ja "Turhaudun, kun teet noin." Sen sijaan, että olisin vaan sähissyt puolustuksekseni vastahyökkäyksiä.

Itseeni keskittymisen tuloksena olen vähemmän rauhaton eikä lainkaan yhtä usein tee mieleni nalkuttaa puolisolle, kuinka hän "rajoittaa elämääni" (tapa, josta en ole ylpeä). Sen sijaan olen tavanomaista useammin myös itse mielelläni ihan vaan rauhassa kotona, istun pitkään ruokapöydässä kynttilänvalossa tai makoilen viikonloppuna iltapäivän vuoteessa. Koska olen valinnut niin.

Koko asian kirjoittaminen auki saa pessimistin minussa pelkäämään, että homma kaatuu heti huomenna ja kadotan kaiken zenini. Koska on muutenkin kaikki syyt olettaa, ettei tämä rauha tule kestämään kovin pitkään, nautin siitä nyt. Happamasta syysmetsän tuoksusta, parista rivistä päiväkirjaan aamuisin, kokeiluista rakastamani tanssilajin parissa monen vuoden tauon jälkeen, ihokosketuksista. Itsevarmuudesta, jonka omien tunteiden ilmaisemisesta selkeästi, mutta lempeästi, saan.

Ja sitten, kun pakka alkaa hajoilla, koetan muistaa olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen, enkä heitä parin lipsahduksen takia hanskoja kokonaan tiskiin. Yritän, ja tulen epäonnistumaan, ja yritän silti.


P.S. Karen Joy Fowler - We are all completely beside ourselves. Luin kirjan ja rakastuin: kirjailijaan, kertojanääneen, kieleen. En tiennyt kirjasta muuta etukäteen kuin, että se olisi hyvä. Onneksi en tiennyt. Luin loppuun - ja aloitin saman tien uudestaan alusta. Lue, jos et vielä ole.

P.P.S. Tämä kirjoitus lähti vähän sivuraiteille, kuvitelmissani tässä olisi käsitelty enemmänkin villatakkeja. Otsikkoa en silti lähtenyt muuttamaan. Villatakkien hypnoottisuus on syksyni kantavia teemoja kaiken kirjoittamani lisäksi.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 16.11.2001.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ehtojen ehto *

Mies jutteli nukkumaan mennessämme sijoituksista, joita hänen vanhempansa ovat tehneet hänen nimissään hänen ollessaan lapsi (ja jälleen kerran muistin, miten erilaisista maailmoista tulemmekaan). Hmm-m, mumisen, kunnes:

".. mutta aion kyllä vaihtaa sinut edunsaajaksi siihen henkivakuutukseen, en ole vain saanut aikaiseksi."

Mistä se puhuu? herään ajattelemaan. Kaikista mahdollisista vastausvaihtoehdoista päädyin seuraavaan:

"Miten sellainen henkivakuutus toimii, jos kuolet vasta esim. 90-vuotiaana saako sieltä silti rahaa?"

(Hetken hiljaisuus ja pitkä katse.)

"Vaihdan sinut edunsaajaksi siihen vain, jos lupaat olla tappamatta minua. Lupaatko, ettet tapa minua?"

No lupasin tietenkin. Harvoin olen ollut yhtä varma siitä, että pystyn lupaukseni myös pitämään.

....

Olen lukenut ja puhunut viime aikoina paljon. Politiikasta, maahanmuutosta, perhesuhteista, parisuhteista, valinnanvapaudesta ja -vaikeudesta. Siitä, kuinka täydellinen vapaus tekee onnettomammaksi kuin vapaus, jolla on jonkinlaiset ääriviivat. Sitä ääriviivojen asettamista täällä mietin (että oma tämänhetkisen vapauden määrä oikeastaan ahdistavan rajattu vai kenties lamauttavan rajaton), syön suklaata ja poukkoilen. Asioiden kirkastuttua saan kenties niitä jäsenneltyä tännekin.

Rauhaa teille.

Yritän.


* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.3.1996

tiistai 8. syyskuuta 2015

Entäpä Meksikon raja, Baker? *

Olen pöyristynyt. Kaikesta.

Siitä, miten törkeästi monet ovat kohdanneet heissä pelkoa ja epävarmuutta aiheuttavan turvapaikanhakijoiden aallon. (Ei maahanmuutto minustakaan ole yksinkertaista, mutta kulttuurien yhteensovittamisen ongelmat eivät ratkea raivoamalla. Kokemusta on.) Siitä, miten sydäntäriipaisevan avokätisesti monet ovat toivottaneet tervetulleeksi apua tarvitsevien turvapaikanhakijoiden aallon. Enkeleitä on!

Siitä, miten hallitus yrittää tehdä kaikkensa tappaakseen jo ennestään heiveröisen työmotivaationi. Siitä, miten heiveröinen työmotivaationi onkaan. Siitä, miten verrattain pieni palkkani onkaan (ja siten riistotoimet vaikuttavat elämääni vain noin kahden kenkäparin verran vuodessa). Mutta lomiini ette koske!

Siitä, miten aivoton amerikkalaisen järjestelmän ihannointi jyllää päättäjissämme samalla, kun toisella puolen Atlanttia kohti presidenttiehdokkuutta kirii mies, jonka lupaukset keskittyvät pohjoismaisen hyvinvointimallin käyttöönottoon heilläkin. Mikä maailma! En kestä. 

VMP.

 #Syyriankriisi #SSShallitus #FeeltheBern

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.6.1999.

torstai 27. elokuuta 2015

Isä, poika ja myrsky *

Uimavedet ovat ihanan lämpimiä ja ilmoja on pidellyt. Olen nauttinut! Eilen, kun vaihteeksi satoi vettä, luin loppuun vihdoin paljon puhutun Finlandia-voittajan ja kiemurtelen halusta avautua siitä. Siispä:

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät

Pidin kirjasta kovasti, sen sanoma on ajassamme tärkeä. Yksinkertaistettuna: kuinka fanaattisuus, tai jo pelkästään vahva vakaumus voi sokeuttaa vaihtoehdoille ja sävyttää ihmisen maailmankuvan niin yksiväriseksi, että hän luulee tietävänsä kaiken, kaikki viittaa samaan vakaumusta edustavaan totuuteen. Mutta jos todella avaa silmänsä ja lähestyy epäilyttäviäkin mielipiteitä ja arveluttavaa tietoa yrityksellä ymmärtää, huomaa oman näkökulmansa rajallisuuden. Kirja oli rakennettu niin, että saman oivalluksen sai lukijanakin, mikä oli hienosti tehty. Teos oli mukaansatempaava, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Opushan kertoo amerikkalaisesta Joesta, hänen suomalaisesta (ex-)vaimostaan Alinasta ja heidän pojastaan. Ja kaikista muista siinä ympärillä, sekä lisäksi kritisoi nykymaailman ilmiöitä sosiaalisesta mediasta aina pörssiyhtiöiden vallankäyttöön. Alussa Joen valittaessa, kuinka huonosti kaikki Suomessa on, tunsin aidosti ärsyyntyväni. Todella realistinen kuvaus kulttuurishokkia kärsivästä amerikkalaisesta Helsingissä siis! Nimittäin ihan selkäytimestä nousivat meikäläiseltä kotiseuturakkaan puolison tunteet pintaan. Kulttuurien eroja kuvattiin mielestäni onnistuneesti, jos kohta hyvin kärjistäen. Mutta sepä tämän kirjan tarkoitus lienee ylipäätään. 

Olen ehkä itse aika harvasta asiasta todella kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen, minkä takia monessa kohtaa kirjaa oli vähän vaikea lukea. Aikamme ehdottomuutta käsittelevänä opuksena kun sen vaihtuvat keskeishenkilöt ovat niin ehdottomia, että heikompaa hirvittää. Tavallaan kaiken kärjistäminen kävi välistä itselleni raskaaksi. Etteikö jonkin asian olisi voinut käsitellä vähemmälläkin äärimmäisyydellä.

Mutta eniten minua haittasi välillä kerrontatyyli. Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, on yksi viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Isoja kysymyksiä käsitellään siinäkin, vaan vähän erilaisia kuin tässä. Valtosen tapa edistää tarinaa hyppimällä ajassa on siitä minulle jo tuttu, ja sinänsä oikein virkistävä. Tässä uudemmassa vaan monessa kohtaa huomasin selailevani sivuja hajamielisesti eteenpäin: Ollaan tilanteessa X, seuraavaksi on tapahtumassa jotain jonka kertominen keskeytyy useamman sivun takaumaan, jossa käydään enemmän tai vähemmän suorasti läpi sitä, mikä on tilanteeseen X jollain tapaa johtanut kunnes lopulta päästään eteenpäin "reaaliajassa" tilanteessa X. Ei siinä mitään. Mutta tässä teoksessa koin useampaan otteeseen, etten oppinut noista takaumista tarpeeksi uutta. Valtonen kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä ja maailmansa vaikutusmekanismeja niin terävästi vähilläkin virkkeillä, että pitkät monisanaiset selostukset motiiveista ja taustavaikututtajista tuntuivat paikoin ylimääräisiltä. Kyllä minä jo ymmärrän, teki mieli kirjailijalle ähkäistä, ei tarvitse vääntää rautalangasta!

Toinen, mikä kirjassa feministä vähän hiersi, oli sen naishahmojen yksipuolisuus. Se ehkä osin vaivasi myös edellistä romaania, mutta oli tarinan takia perusteltua. Tässä kirjassa näkökulma kuitenkin on välillä Alinan ja kirja kuvaa myös hänen sielunelämäänsä. Alina on kuitenkin tuskastuttavan jänismäinen. Moni henkilön ajatuksista ja tunteista olivat tuttuja itselleni, mutta koko henkilön kärjistäminen epävarmuuden ruumiillistumaksi oli itselleni jotenkin liikaa. Toki myönnän, että tämä voi johtua yksinomaan siitäkin, että asetelma houkutteli minut suoraan samaistumaan tuohon amerikkalaisen miehen suomalaiseen puolisoon. Käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna en ehkä olisi niin ärsyyntynyt.

Olisin myös toivonut aivan viimeiseltä loppuratkaisulta enemmän, mutta mikäpä minä olen sellaisista nipottamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti suosittelujen arvoinen romaani ja samaan syssyyn voin suositella sitä kirjailijan edellistäkin. Tosin tänäänhän taas on paistanut aurinko, mutta huomista rankkasadetta voi hyvin pidellä kirjastossa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.11.1992

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kriittiset, kirurginvihreät tunnit *

Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä. 

Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.

Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi. 

Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.

Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.

Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015.

Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ridge Forrester, rietasteleva säärimies *

"Sulla onkin nämä karvaiset jalat nykyään," totesi puoliso tuossa eräänä iltana.

Myönsin. Keväällä sattui silmääni jonkin englanninkielisen naistenlehden kansi, jossa rallateltiin jotain sen suuntaista kuin "Forget the wax! Why not let your hair grow wild this summer?" En tarttunut ohjeeseen heti, mutta muutaman viikon päästä kelien lämmetessä alkoi raksuttaa ja muutenkin laiskana kauneudenhoitajana päätin kokeilla.

Kainalot ajelin kyllä, siihen ei pokka riittänyt. Mutta tänä kesänä olen antanut säärikarvojen rehottaa vapaasti. Kulunut kesä on ollut toki paria viimeistä armeliaampi moiselle kokeilulle, sillä halutessaan olisi voinut kulkea pitkissä lahkeissa suven läpeensä. Olen kuitenkin itse aika lämminverinen ja tykkään kesävaatteista, joten aina kuin mahdollista olen sääriäni tuulettanut. Samoin matkailimme lähemmäs kolme viikkoa suotuisimmissa säissä, joissa muutamaa päivää lukuunottamatta ei pitkille punteille ollut mitään käyttöä.

No, miten kävi?



Pääosin ei mitenkään, ja suurin ero oli se, ettei säärikarvoja tarvinnut ajatella. Kesän alussa töissä huomasin parin naispuolisen kollegan katseen viipyvän pitkään caprihousujen paljastamassa karvoitustuksessani, mutta tämän lisäksi toissapäiväistä mieheni kommenttia lukuunottamatta en saanut sääristäni mitään palautetta. Positiivisimpana puolena sääriturkissa oli se, miltä tuulenvire tuntuu paljaissa pohkeissa. Hiveleehän se mukavasti sipisileää ihoakin, ei siinä. Mutta kyllä kutkuttavan hihityttävää oli varsinkin alussa se, kun säärikarvat lepattivat tuulessa.

Vaikka kuvissa ei välttämättä siltä näytä, eivät säärikarvani ole mitään vaalea vauvanhaiventa. Ne ovat keskiruskeita ja parhaimmillaan lähes kolmisenttisiä. Ja kasvavat epätasaisesti siten, että karvoja on eniten polven alla ja säären etuosassa, pohkeen puolella ei lähes mitään, mikä myös oli mielenkiintoista huomata. Olin todella tietoinen karvoistani aina kesämekossa keikistellessäni, eli jotain perin rietasta niiden rehottamisessa tuntui olevan. Silti ei kertaakaan tehnyt mieli ajaa höylällä peltoa sileäksi. Eikä tee vieläkään.

Täytyyhän sitä talven varalle vähän turkkia kasvattaa vai kuinka?


En ollut varma olisiko tästä kirjoittaminen noloa siksi, ettei henkilön kannattaisi käyttää palstatilaa karvoituksensa miettimiseen vai kenties siksi, että karvojen kasvu on niin yök. Saatte itse päättää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.11.2003.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Paatostelua Euroopan porteilla *

Usean eri kulttuurin yhteensovittaminen on monasti vaikeaa ja yksiselitteisiä ratkaisuja asioihin löytyy harvoin. Mutta ei sittenkään riitä ymmärrystä. Arvaatte varmasti, mille.

Ilman maasta toiseen muuttoa ja monikulttuurisuutta ei olisi suklaata, kebabia, Sibeliusta eikä Suomea. Eikä suurinta osaa helsinkiläisravintoloistakaan, ainakaan niistä, joissa saa vatsansa täyteen alle 15 euron. Mutta olisi kyllä silti ongelmia, eriosaisuutta, raiskauksia ja väkivaltaa. En itse asiassa tiedä, mitä nämä kansankiihottajat varsinaisesti pelkäävät. Mutta valitettavasti pelko kaikkea liian vierasta kohtaan on iskostunut tiukasti joihinkin maanmiehiini ja -naisiini. Ja "suomalaisvihamielisyys", anna mun kaikki kestää. Fasistivihamielisyys, tarkoittanette. Suomi kuuluu saamelaisille sitä paitsi, että lähdetään sitten saman tien kaikki litomaan täältä.

Meillä asuu maahanmuuttaja, joka viikoittain toivoo, että täällä olisi kaltaisiaan enemmän. Eikä seuraksi, koska pitää kyllä suomalaisista ihmisinä kovasti. Vaan tekemään töitä (koska suomalaiset ovat liian hyväosaisia laiskoja tekemään töitä kunnolla ilman professorin palkkaa ja etuuksia**), uudistamaan tarjontaa (koska suomalaiset ovat liian arkoja yrittämään, ellei joku ole jo Berliinissä tai New Yorkissa 10 vuotta sitten tehnyt samaa edeltä**), ravistelemaan keskustelukulttuuria (tarvitseeko tarkennusta? sanojensa mukaan hänelle ei puhu kukaan**). Meidän tulee jossain vaiheessa luultavasti lähtö täältä itselleni rakkaasta kotimaasta, ja sen tuloksena, että puolisoni itse on yrittänyt noudattaa yllä olevia kohtia ja onnistunut aika hyvin, menettää Suomi siinä paljon enemmän kuin Immosen porukkaa voittaa. Eikä vähiten taloudellisesti, vaikka kaikenmaailman tukia on tullut meidänkin perheeseen.

Lisäksi: "Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta." Ei riitä, Stubukka. Kyllä pitäisi irrota vähän enemmän. Tai olisiko vain kannattanut käyttää jotain vähän vankempaa fraasia mielipiteensä vakuudeksi kuin sanoja, joilla opiskelijapoika koettaa kiemurrella puhelusta äitinsä kanssa päästäkseen jo lähtemään bileisiin.

Onhan se minustakin helvetin vaikeaa tämä monikulttuurisuus. Ihan jo henkilökohtaisella tasolla, että miten niin muka ei ole soveliasta käydä tässä naku-uinnilla ja miksi et voi puhua täydellistä suomea ja et kyllä voi tehdä viikonloppuna töitä koska nyt on joulu tai juhannus. Mutta myös yhteisön tasolla, ja niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Eri kulttuureilla on joitain niin eriäviä tapoja, ettei niitä ole mahdollista kaikkien noudattaa kaikkia yhtä aikaa. Meidän on opittava elämään rinnan hyväksyen ja tullen hyväksytyksi – ja ihan taas henkilökohtaiselta tasolta voin kommentoida, että se onnistuu vain, jos pitää mielensä avoimena. Kysyy "miksi?", mutta ei tuomiten vaan aidosti ymmärtäkseen. Ja antaa sitten vastauksen vaikuttaa omaan maailmankuvaansa.


Niin. Sama puoliso totesi kuitenkin myös, kun vauhkoonnuin aiheesta kotona, ettei hän jaksa välittää näistä kommenteista. Ne on provosoinniksi tarkoitettu eikä hän aio provosoitua. Ei koske häntä. Ei kommentoinut enempää.

En taida koskaan saavuttaa moista mielentyyneyttä.

** Nämä mielipiteet eivät ole omiani. Mutta tässä yhteydessä en vaihteeksi viitsi ottaa niistä nokkiini.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 11.3.1996

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Rickin yllätys kylpytakin alla *

En koskaan ymmärtänyt, mihin kukaan tarvitsi kylpytakkia. Peseytymisen tai uinnin jälkeen vaikutti luontevalta kietoutua pyyhkeeseen kunnes on kuiva, tai kyllästynyt istuskelemaan pelkkä pyyhe verhonaan, jonka jälkeen voikin pukea päälleen. Tai olla pukematta, monasti ihan yhtä hyvä vaihtoehto sekin.

Mutta vihdoin olen rakastunut kylpytakkiin. Kenties suurin syy kylpytakkikammooni oli materiaali: paksu ja pörröinen, tukalalta tuntuva frotee. Uusi ihastukseni on kevyttä pellavaa, ei edes vohvelikankaista vaan rouhean sileää, perinteistä. Ei ahdista eikä hiosta. Pituuskin on vain polveen, niin en jää liepeistäni kiinni oven väliin.

Olen myös ymmärtänyt, minkä vapauden kylpytakki mahdollistaa. Sen avulla voi laiskistua tasolle, jossa yksinkertaisimpienkin vaatteiden päälle pukeminen tuntuu työläältä. Kylpytakissa voi viettää aamut, illat, ja miksei iltapäivätkin, pukeutumatta kunnolla koskaan – mutta ilman, että tarvitsee linnoittautua tiiviisti suljettujen kaihdinten taakse. (Ei toki välttämättä tarvitse alastomanakaan, mutta meille näkyy vastapäisen talon edesottamukset sen verran tarkasti, että epäilen saman toimivan myös toisin päin. Tämäkään ei vielä minua hirveästi haittaa, koska olen kotoisin sen verran harvaan asutuista lähiöistä, etten koskaan joutunut miettimään moista – mutta puolison käsitys alastomuuden yksityisyydestä on eri mantereelta.) Ymmärrän viimein, miksi isäni vaimoineen viettävät lauantaisin puoli päivää kylpytakeissaan, juovat monta kuppia kahvia ja ehkä vähän mökin pihaa sitten haravoivat.  

On varmaan kyse myös siitä, etten ole tainnut eläessäni olla samalla tavalla rennosti lomalla vain kotona, kuin nyt viimeisen vajaan viikon aikana. Nuorempana tein kesät töitä, ja valmistumisen jälkeen olen matkustellut lomat niin tehokkaasti, niin ulkomailla kuin sukulaisissakin, etten ole montaa vapaata vuorokautta kotona viettänyt. Kesän valo, jota ei tee millään mieli sulkea asunnosta ulos, ja parvekkeella lorvailun mahdollistavat lämpötilat yhdistettynä kiireettömyyteen ovat oiva alusta kylpytakkisuhteen syntymiselle. Tämähän on itse asiassa aika kivaa tämä tämmöinen. 

Vaikka ihan kivaa on sekin, että viikonloppuna on jo taas ohjelmaa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.12.1998.

P.S. Ei sen suurempaa yllätystä, pahoitteluni. Mutta melko harvassa ovat kylpytakkiaiheiset otsikkovaihtoehdot (eivät kuitenkaan niin harvassa, kun voisi kuvitella).

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Perhesiteet liekeissä *

Eivät kuitenkaan (mitenkään tavanomaista suuremmin) omani, vaan lukuisten todellisten ja fiktiivisten henkilöiden niissä mukaansatempaavissa kirjoissa, jotka lomamatkallani luin. Seuraavassa tarjolla päällimmäisiä tuntojani ko. opusten pohjilta. 

Vaihtoehtoisesti voit skipata ne, ja katsoa lopusta matkakuvat.


Käen kutsu  (Robert Galbraith, elikkä siis J. K. Rowling)
Kylläpäs oli viihdyttävä! Olin teininä Harry Potter -fani ja viimeiset kirjat luin heti niiden ilmestyttyä englanniksi. (Olen 29-vuotiaana juuri ja juuri sen ikäinen, etten kauheasti teinistä kypsempi edes ollut vielä viimeisen ilmestyessä 2007) No, Siinan arvostelun perusteella luin J. K. Rowlingin kunnallispolitiikkaromaanin Paikka vapaana – ja tykkäsin kovin. Lomalukemiseksi kun oli tarjolla järjettömän näppärässä miki-muodossa tämä dekkari, otin mukaani. Kannatti! Ihan perusdekkari, mutta tämä täti se vaan osaa kirjoittaa niin, ettei millään voi olla kääntämättä vielä seuraavalle sivulle. 

Kirjan luettuani haukoin henkeäni, kun Lontoon metrosta löytämässäni sanomalehdessä oli pari uutista, jotka olivat kuin yksi yhteen tästä kirjasta. "Todellisuuteni rajat hämärtyvät!" hihkuin lehteä heiluttaen miehelle. "Kuulostaa hyvältä," sanoi hän ja jatkoi sen miettimistä, mistä ruokakojusta löytäisimme parhaan burriton.

Luin suomeksi. Olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi, luulen.


The Immortal Life of Henrietta Lacks  (Rebecca Skloot)

No tämä! Kun edellinen kirja loppui mukaansatempaavuutensa vuoksi liian aikaisin, aloin metsästää seuraavaa. Luettuani erään aamiaismajoituspaikan hyllystä löytämäni keskinkertaisen dekkarin, päätin lähteä kirjakaupoille. Eräästä kojusta Cardiffista löydettiin sitten miehen kanssa molemmat hyvät ehdokaat (sen valinta oli Robert Evansin elämänkerta The Kid Stays in the Picture, josta kuulin paljon hyvää, koska puolisollani on tapanaan referoida kirjansa minulle samaa tahtia, kuin hän itse lukee). Ja mikä tarina näistä kuluneista kansista paljastuikaan!

Kyseessä ei ole romaani, vaan .. no, miten näitä suomeksi kutsutaan. Tieteiskirja? Non-fiction, sanovat toisella kotikielelläni. Kuten Erik Larsonin kirjat, joita mieheni rakastaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua tieteiskirjallisuutta siis.

Tarina on uskomaton ja juuri siksi niin uskottava (toki myös sen takia, että viidesosa melko paksusta kirjasta on lähdeluetteloa). Henrietta Lacks oli musta nainen, joka kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1951. Mutta hänestä lähtöisin olevia soluja on yhä elossa. Ympäri maailmaa. Lukemattomia. Tämän tarinan lisäksi kirja on tarina ihmissolujen käytöstä tieteessä läpi vuosikymmenten, rotusorrosta sekä Lacksin perillisten sukupolvitarina.

Ensimmäiset puoli, tai kaksi kolmasosaa kirjasta haukoin henkeäni. Upeaa tekstiä, vaikuttava tarina, sukellus tieteen maailmaan ja uskomattomia käänteitä. Loppupuolella ote jotenkin tuntui lipeävän, kun käsiteltiin enemmän Henriettan perillisten sanalla sanoen sekavia edesottamuksia. Mutta jälkipuhe oli taas laatutavaraa, hieno essee solubiologian etiikasta ja sen tulevaisuudesta.

Herättää kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suosittelen!

Ilmeisesti saatavilla vain englanniksi, en ainakaan löytänyt suomennosta nopeasti internettiä selaillessani. Alkukielellä pääsee kuitenkin nauttimaan Henriettan suvun herkullisesta etelävaltiolaismurteesta, jolla heidän lainauksensa on kirjoitettu (en edes oikein uskalla kuvitella, miten ne olisi käännetty suomennoksessa).


Kaikki mitä rakastin  (Siri Hustvedt)

Ei se blogi, vaan kirja. Yllättävän vaikuttava ja mieleenpainuva kirja olikin! Ahmittuani loppuun myös Henriettan tarinan, aloin jo epätoivoiseksi, mutta sitten löysinkin rinkan pohjalta tämän. Miki-muodossa oli sekin ja siksi päässyt reissuun mukaan. Onneksi löysin, tällä jaksoin lennot kotiin.

Tämän kirjan alkupuolella olin puolestani vähän pessimistinen, että lähteekö tämä ikinä käyntiin. Mutta lähtihän se, ja siitähän vyyhti sitten auki kietoutuikin. Aiheidensa tasolla tämä kirja olisi voinut olla pelkkää huttua - muttei ollutkaan! Jälkikäteen tutkiessani selvisi, että kirjailija on Paul Austerin puoliso ja tunnelmassa oli jotain samaa, vaikka ihan oma äänensä Hustvedtilla onkin. Austerin fanit kuitenkin voisivat tykätä. Minä tykkäsin.

Pidin kielestä, pidin henkilöistä, pidin tarinan kulusta alkaen seesteisestä kuvauksesta hiljalleen kohti lopun jännitysnäytelmää. Erityisesti pidin myös taideteosten kuvauksista, itse asiassa minua harmittaa, ettei niitä ole oikeasti olemassa, koska haluaisin päästä katsomaan niitä livenä. Eniten pidin kuitenkin siitä, mikä resonoi kirjan nimessäkin. Rakkaudesta. Ystävien, perheenjäsenten ja puolisoiden välisestä rakkaudesta oli kirjailija osannut muotoilla monta kaunista, viisasta virkettä. Hiljaista tuskaa, paljastavia totuuksia, sisuskaluja kuumottavaa riemua. Kaikkia niitä hän osasi kuvata. 

Tai sitten olin vaan jotenkin naishormoonien vallassa, ja kirja on oikeasti ihan hömppää. Vaan ei, miksi menin epävarmuuksissani kirjoittamaan noin! Vaikka se olisikin ihan hömppää, oli lukukokemus vaikuttava. Ammensin tästä paljon enemmän, kuin etukäteen kuvittelin olevan mahdollista. Vankka suositus siis!

. . . 

Matka meni muutenkin kuin lukemisten puolesta mukavasti. Oli kauniita kelejä ja pääosin aika hyviä hermojakin, kuten tuossa keväämmällä toivoin. Ja ihan melkein sain rusketusrajat sandaaleistakin, mutta niitä ei kyllä erota kukaan muu kuin minä. Opin, että lampaat ovat todella säikkyjä – ja siitä huolimatta pelkäsin itse yhden niistä hyökkäävän kimpuuni. Söin aivan liikaa, mutta onneksi kotimaassa ovat vihannekset parhaimmillaan, joten salaattilinja ei ole rangaistus vaan palkinto. Pidin kaikista paikoista ja ihmisistä kovasti. En ostanut yhtään säikkyjen lampaiden lankaa, mutta ostin (omasta mielestäni) ässät tarinankerrontanopat lahjaksi sukulaispojalle ja itselleni aikuisten väritystehtäväpostikortteja. Niiden värittäminen oli vähemmän palkitsevaa ja turhauttavampaa kuin kuvittelin, mutta pidän sitä vain merkkinä siitä, että kyseistä meditaatiometodia olisi harjoitettava lisää.

Kaikkea ne siellä ulkomailla keksivätkin.

Valitettavasti tämä popkornkakku näytti paremmalta kuin maistui.

Jelly bean -karkeista muotoillut Beatlesit Liverpoolissa.

Nämä maisemat. Olin vähällä jäädä niiltä sijoiltani tänne asumaan.

Kotiin tultuamme olen jo ehtinyt stressata siitä, mitä kaikkea ehtisi ennen viikon päästä alkavia töitä tehdä ja tämän tiimoilta vähän riidellytkin. Mutta myös istunut mattolaiturilla syömässä jätskiä, loikoillut ja ollut tekemättä oikeastaan mitään niistä asioista, mistä samalla kovasti stressaan. Hyvin menee!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 17.8.1993.