Perhesiteet liekeissä *

Eivät kuitenkaan (mitenkään tavanomaista suuremmin) omani, vaan lukuisten todellisten ja fiktiivisten henkilöiden niissä mukaansatempaavissa kirjoissa, jotka lomamatkallani luin. Seuraavassa tarjolla päällimmäisiä tuntojani ko. opusten pohjilta. 

Vaihtoehtoisesti voit skipata ne, ja katsoa lopusta matkakuvat.

Käen kutsu  (Robert Galbraith, elikkä siis J. K. Rowling)

Kylläpäs oli viihdyttävä! Olin teininä Harry Potter -fani ja viimeiset kirjat luin heti niiden ilmestyttyä englanniksi. (Olen 29-vuotiaana juuri ja juuri sen ikäinen, etten kauheasti teinistä kypsempi edes ollut vielä viimeisen ilmestyessä 2007) No, Siinan arvostelun perusteella luin J. K. Rowlingin kunnallispolitiikkaromaanin Paikka vapaana – ja tykkäsin kovin. Lomalukemiseksi kun oli tarjolla järjettömän näppärässä miki-muodossa tämä dekkari, otin mukaani. Kannatti! Ihan perusdekkari, mutta tämä täti se vaan osaa kirjoittaa niin, ettei millään voi olla kääntämättä vielä seuraavalle sivulle. 

Kirjan luettuani haukoin henkeäni, kun Lontoon metrosta löytämässäni sanomalehdessä oli pari uutista, jotka olivat kuin yksi yhteen tästä kirjasta. "Todellisuuteni rajat hämärtyvät!" hihkuin lehteä heiluttaen miehelle. "Kuulostaa hyvältä," sanoi hän ja jatkoi sen miettimistä, mistä ruokakojusta löytäisimme parhaan burriton.

Luin suomeksi. Olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi, luulen.

The Immortal Life of Henrietta Lacks  (Rebecca Skloot)

No tämä! Kun edellinen kirja loppui mukaansatempaavuutensa vuoksi liian aikaisin, aloin metsästää seuraavaa. Luettuani erään aamiaismajoituspaikan hyllystä löytämäni keskinkertaisen dekkarin, päätin lähteä kirjakaupoille. Eräästä kojusta Cardiffista löydettiin sitten miehen kanssa molemmat hyvät ehdokaat (sen valinta oli Robert Evansin elämänkerta The Kid Stays in the Picture, josta kuulin paljon hyvää, koska puolisollani on tapanaan referoida kirjansa minulle samaa tahtia, kuin hän itse lukee). Ja mikä tarina näistä kuluneista kansista paljastuikaan!

Kyseessä ei ole romaani, vaan .. no, miten näitä suomeksi kutsutaan. Tieteiskirja? Non-fiction, sanovat toisella kotikielelläni. Kuten Erik Larsonin kirjat, joita mieheni rakastaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua tieteiskirjallisuutta siis.

Tarina on uskomaton ja juuri siksi niin uskottava (toki myös sen takia, että viidesosa melko paksusta kirjasta on lähdeluetteloa). Henrietta Lacks oli musta nainen, joka kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1951. Mutta hänestä lähtöisin olevia soluja on yhä elossa. Ympäri maailmaa. Lukemattomia. Tämän tarinan lisäksi kirja on tarina ihmissolujen käytöstä tieteessä läpi vuosikymmenten, rotusorrosta sekä Lacksin perillisten sukupolvitarina.

Ensimmäiset puoli, tai kaksi kolmasosaa kirjasta haukoin henkeäni. Upeaa tekstiä, vaikuttava tarina, sukellus tieteen maailmaan ja uskomattomia käänteitä. Loppupuolella ote jotenkin tuntui lipeävän, kun käsiteltiin enemmän Henriettan perillisten sanalla sanoen sekavia edesottamuksia. Mutta jälkipuhe oli taas laatutavaraa, hieno essee solubiologian etiikasta ja sen tulevaisuudesta.

Herättää kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suosittelen!

Ilmeisesti saatavilla vain englanniksi, en ainakaan löytänyt suomennosta nopeasti internettiä selaillessani. Alkukielellä pääsee kuitenkin nauttimaan Henriettan suvun herkullisesta etelävaltiolaismurteesta, jolla heidän lainauksensa on kirjoitettu (en edes oikein uskalla kuvitella, miten ne olisi käännetty suomennoksessa).

Kaikki mitä rakastin  (Siri Hustvedt)

Ei se blogi, vaan kirja. Yllättävän vaikuttava ja mieleenpainuva kirja olikin! Ahmittuani loppuun myös Henriettan tarinan, aloin jo epätoivoiseksi, mutta sitten löysinkin rinkan pohjalta tämän. Miki-muodossa oli sekin ja siksi päässyt reissuun mukaan. Onneksi löysin, tällä jaksoin lennot kotiin.

Tämän kirjan alkupuolella olin puolestani vähän pessimistinen, että lähteekö tämä ikinä käyntiin. Mutta lähtihän se, ja siitähän vyyhti sitten auki kietoutuikin. Aiheidensa tasolla tämä kirja olisi voinut olla pelkkää huttua - muttei ollutkaan! Jälkikäteen tutkiessani selvisi, että kirjailija on Paul Austerin puoliso ja tunnelmassa oli jotain samaa, vaikka ihan oma äänensä Hustvedtilla onkin. Austerin fanit kuitenkin voisivat tykätä. Minä tykkäsin.

Pidin kielestä, pidin henkilöistä, pidin tarinan kulusta alkaen seesteisestä kuvauksesta hiljalleen kohti lopun jännitysnäytelmää. Erityisesti pidin myös taideteosten kuvauksista, itse asiassa minua harmittaa, ettei niitä ole oikeasti olemassa, koska haluaisin päästä katsomaan niitä livenä. Eniten pidin kuitenkin siitä, mikä resonoi kirjan nimessäkin. Rakkaudesta. Ystävien, perheenjäsenten ja puolisoiden välisestä rakkaudesta oli kirjailija osannut muotoilla monta kaunista, viisasta virkettä. Hiljaista tuskaa, paljastavia totuuksia, sisuskaluja kuumottavaa riemua. Kaikkia niitä hän osasi kuvata. 

Tai sitten olin vaan jotenkin naishormoonien vallassa, ja kirja on oikeasti ihan hömppää. Vaan ei, miksi menin epävarmuuksissani kirjoittamaan noin! Vaikka se olisikin ihan hömppää, oli lukukokemus vaikuttava. Ammensin tästä paljon enemmän, kuin etukäteen kuvittelin olevan mahdollista. Vankka suositus siis!

. . . 

Matka meni muutenkin kuin lukemisten puolesta mukavasti. Oli kauniita kelejä ja pääosin aika hyviä hermojakin, kuten tuossa keväämmällä toivoin. Ja ihan melkein sain rusketusrajat sandaaleistakin, mutta niitä ei kyllä erota kukaan muu kuin minä. Opin, että lampaat ovat todella säikkyjä – ja siitä huolimatta pelkäsin itse yhden niistä hyökkäävän kimpuuni. Söin aivan liikaa, mutta onneksi kotimaassa ovat vihannekset parhaimmillaan, joten salaattilinja ei ole rangaistus vaan palkinto. Pidin kaikista paikoista ja ihmisistä kovasti. En ostanut yhtään säikkyjen lampaiden lankaa, mutta ostin (omasta mielestäni) ässät tarinankerrontanopat lahjaksi sukulaispojalle ja itselleni aikuisten väritystehtäväpostikortteja. Niiden värittäminen oli vähemmän palkitsevaa ja turhauttavampaa kuin kuvittelin, mutta pidän sitä vain merkkinä siitä, että kyseistä meditaatiometodia olisi harjoitettava lisää.

Kaikkea ne siellä ulkomailla keksivätkin.

Valitettavasti tämä popkornkakku näytti paremmalta kuin maistui.

Jelly bean -karkeista muotoillut Beatlesit Liverpoolissa.

Nämä maisemat. Olin vähällä jäädä niiltä sijoiltani tänne asumaan.

Kotiin tultuamme olen jo ehtinyt stressata siitä, mitä kaikkea ehtisi ennen viikon päästä alkavia töitä tehdä ja tämän tiimoilta vähän riidellytkin. Mutta myös istunut mattolaiturilla syömässä jätskiä, loikoillut ja ollut tekemättä oikeastaan mitään niistä asioista, mistä samalla kovasti stressaan. Hyvin menee!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 17.8.1993.