sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Paatostelua Euroopan porteilla *

Usean eri kulttuurin yhteensovittaminen on monasti vaikeaa ja yksiselitteisiä ratkaisuja asioihin löytyy harvoin. Mutta ei sittenkään riitä ymmärrystä. Arvaatte varmasti, mille.

Ilman maasta toiseen muuttoa ja monikulttuurisuutta ei olisi suklaata, kebabia, Sibeliusta eikä Suomea. Eikä suurinta osaa helsinkiläisravintoloistakaan, ainakaan niistä, joissa saa vatsansa täyteen alle 15 euron. Mutta olisi kyllä silti ongelmia, eriosaisuutta, raiskauksia ja väkivaltaa. En itse asiassa tiedä, mitä nämä kansankiihottajat varsinaisesti pelkäävät. Mutta valitettavasti pelko kaikkea liian vierasta kohtaan on iskostunut tiukasti joihinkin maanmiehiini ja -naisiini. Ja "suomalaisvihamielisyys", anna mun kaikki kestää. Fasistivihamielisyys, tarkoittanette. Suomi kuuluu saamelaisille sitä paitsi, että lähdetään sitten saman tien kaikki litomaan täältä.

Meillä asuu maahanmuuttaja, joka viikoittain toivoo, että täällä olisi kaltaisiaan enemmän. Eikä seuraksi, koska pitää kyllä suomalaisista ihmisinä kovasti. Vaan tekemään töitä (koska suomalaiset ovat liian hyväosaisia laiskoja tekemään töitä kunnolla ilman professorin palkkaa ja etuuksia**), uudistamaan tarjontaa (koska suomalaiset ovat liian arkoja yrittämään, ellei joku ole jo Berliinissä tai New Yorkissa 10 vuotta sitten tehnyt samaa edeltä**), ravistelemaan keskustelukulttuuria (tarvitseeko tarkennusta? sanojensa mukaan hänelle ei puhu kukaan**). Meidän tulee jossain vaiheessa luultavasti lähtö täältä itselleni rakkaasta kotimaasta, ja sen tuloksena, että puolisoni itse on yrittänyt noudattaa yllä olevia kohtia ja onnistunut aika hyvin, menettää Suomi siinä paljon enemmän kuin Immosen porukkaa voittaa. Eikä vähiten taloudellisesti, vaikka kaikenmaailman tukia on tullut meidänkin perheeseen.

Lisäksi: "Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta." Ei riitä, Stubukka. Kyllä pitäisi irrota vähän enemmän. Tai olisiko vain kannattanut käyttää jotain vähän vankempaa fraasia mielipiteensä vakuudeksi kuin sanoja, joilla opiskelijapoika koettaa kiemurrella puhelusta äitinsä kanssa päästäkseen jo lähtemään bileisiin.

Onhan se minustakin helvetin vaikeaa tämä monikulttuurisuus. Ihan jo henkilökohtaisella tasolla, että miten niin muka ei ole soveliasta käydä tässä naku-uinnilla ja miksi et voi puhua täydellistä suomea ja et kyllä voi tehdä viikonloppuna töitä koska nyt on joulu tai juhannus. Mutta myös yhteisön tasolla, ja niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Eri kulttuureilla on joitain niin eriäviä tapoja, ettei niitä ole mahdollista kaikkien noudattaa kaikkia yhtä aikaa. Meidän on opittava elämään rinnan hyväksyen ja tullen hyväksytyksi – ja ihan taas henkilökohtaiselta tasolta voin kommentoida, että se onnistuu vain, jos pitää mielensä avoimena. Kysyy "miksi?", mutta ei tuomiten vaan aidosti ymmärtäkseen. Ja antaa sitten vastauksen vaikuttaa omaan maailmankuvaansa.


Niin. Sama puoliso totesi kuitenkin myös, kun vauhkoonnuin aiheesta kotona, ettei hän jaksa välittää näistä kommenteista. Ne on provosoinniksi tarkoitettu eikä hän aio provosoitua. Ei koske häntä. Ei kommentoinut enempää.

En taida koskaan saavuttaa moista mielentyyneyttä.

** Nämä mielipiteet eivät ole omiani. Mutta tässä yhteydessä en vaihteeksi viitsi ottaa niistä nokkiini.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 11.3.1996

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti