tiistai 23. joulukuuta 2014

Ihmisillä joulunpaiste silmissään*

Olen ehtinyt olla joulusta jo innoissani, stressaantunut, haltioissani, huolissani, pettynyt ja iloisesti yllättynyt. Tärkeimmät lahjat olen jo saanut: lumen ja rakkaat ihmiset (tässä järjestyksessä). Hösellys alkaa olla takana päin ja jäljellä on enää tärkein.

Suljen tietokoneen. Suljen toimiston oven. Hengitän raikasta pakkasilmaa. Otan pari tanssiaskelta lumessa. Avaan silmät sille, mitä on ympärilläni. Sille, mitä hyvää minulla juuri nyt on.

Kaikki läheiseni ja tuttuni eivät saa viettää joulua toivomallaan tavalla, yksi on sairaalassa, toinen vuodelevossa, kolmas pakotettu suhaamaan sukulaisissa, neljäs erossa rakkaistaan. Muilla, ja meilläkin, voi olla muuten vain vähän eri aikataulu tai kokoonpano, kuin minkä itse olisi ideaalitilanteessa valinnut. Tästä huolimatta koetan nauttia siitä, mitä kuitenkin saan. Unohdan odotukset ja otan joulun vastaan sellaisena, kuin se on tullakseen. (Tai siis yritän. Ja koetan saada itseni nopeasti kiinni, jos alan ottaa liikaa kierroksia siitä, mitä pitäisi.)

Helsinki 23.12.2014 aamuyhdeksän aikoihin.


Joulurauhaa teille. Levätkää.

 
*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 7.11.1997

lauantai 6. joulukuuta 2014

Suudelma kuin itsenäisyyspäivän ilotulitus! *

No, tässä ei ole varsinaisesti ole kyse suudelmista, vaikka olen sellaisenkin tänään saanut. Mutta muita asiaa edes läheltä liippaavia otsikoita ei tähän hätään löytynyt. Eikä täällä Helsingissä ole itsepäisyyspäivänä edes ilotulitusta, vastoin lapsena oppimiani perinteitä. Ei tosin ole edes lunta. Vaan nyt ajaudun sivuraiteille, joille ei ole tiedossa loppua ennen kuin hanki on maassa.

Asiaan!

Miltei unohdin koko itsenäisyyspäivän, mutta kauppojen poikkeusaikataulut sentään aiheuttivat perjantai-iltapäivänä toimistossa sen verran kohua, ettei kansallinen juhlapäivä purjehtinut ohi huomaamatta. Päivän sanaa makustellessani tulin kovin tyytyväiseksi. Itsenäisyys. Juuri nyt, tässä elämän vaiheessa, rintalastani alla hyrisee lämmin tuli. 

Olen niin onnekas, että viikko sitten olin täällä.

Tämän avioliiton, samalla ensimmäisen todella vakavan parisuhteeni, alkutaipaleella koin itsenäisyyteni olevan uhattuna. En syytä tästä puolisovalintaa, kehitysvaiheeni elämän tiellä vain oli sellainen. En ollut varma, mitä tahdoin enkä tiennyt, missä rajani kulkivat, omani ja toisten tunteet pelottivat minua ja toisinaan tein kaikkeni, etten joutuisi kohtaamaan niitä. Samaa parisuhdetta on kiittäminen siitä, että olen joutunut opettelemaan. Olen harjoitellut, yksin ja yhdessä, apunani puoliso, ystävät, perhe, työtoverit, terapeutti, sekä joukko muita tuttuja ja tuntemattomia, sekä muutama erinomainen opus. 

Olen opetellut uusia mantroja. "Olen oman tarinani päähenkilö." "Show up and let yourself be seen." "Choose discomfort now over resentment later." Opetellut tunnistamaan tunteeni ja sanomaan ne ääneen, ennen kuin toimin niiden ohjaamina. Opetellut valitsemaan, miten toimin - en ainoastaan sokeasti reagoimaan. (Tarinani ja taustani on aivan eri kuin ihanan Anin, mutta viime aikojen kirjoituksen ovat kolahdelleet kovasti jokainen. Samankaltaisissa vesissä on uitu ja uidaan. Lue täältä.) Omalla kohdallani tämä tarkoittaa, että tavoittelen mm. seuraavia asioita: En puolustaudu, varsinkaan kuviteltua hyökkäystä vastaan, vastahyökkäyksellä. En yritä paniikin iskiessä koeta ratkaista kaikkea kerralla, vaan vedän ensin henkeä ja harkitsen. Kun jokin hiertää, sanon siitä ääneen suoraan, mutta asiallisesti, asianomaisille. En kysy kysymyksiä, jollen hyväksy kaikkia mahdollisia vastauksia. (Jos tekee mieli niin tehdä, ei kyseessä ole kysymys, vaan tunne, joka minun tulisi ilmaista sellaisenaan.) Toisaalta otan oikeuden harkita omaa vastaustani kysymykseen tai pyyntöön kunnes olen varma, mitä todella haluan vastata.

Itsenäisyyden väreissä. Kaipaan takaisin.

Muutos tuntuu hyvältä! Sisäisesti olen rauhallisempi, vähemmän värisevä, muiden ja omista reaktioista hädissäni. Parisuhde voi päivä päivältä paremmin. Töissä, missä ensimmäisen vuoden tuskailin tyytymättömyyttäni, olen ottanut ohjia tiukemmin omiin käsiin. Lopputuloksena nautin entisistä hommista enemmän ja olen kehitellyt uusia. Harrastusrintamalla soisin vielä ottavani vielä rohkeampia askelia, mutta hauskaa olen niissäkin merkeissä pitänyt. Pettymysten hyväksymisessä auttaa, että juhlii pieniäkin onnistumisia täysin rinnoin. Koetan antaa tunteiden vain tulla — koska vapaina kulkiessaan ne myös lähtevät liukkaasti. Sellaisia ovat tunteet, nuo veitikat, jatkuvassa liikkeessä, kunhan osaa olla tarraamatta niihin liian lujasti. 
 
Mikään ihmenainen en ole. Opeteltavaa on yhä. Reaktionopeus tunneasioissa on yhä usein sitä luokkaa, ettei tietoisuuteni ehdi väliin. Onneksi tajuan asian kuitenkin nykyään edes sitten jälkikäteen. Oman, muiden ja elämän itsensä epätäydellisyyden hyväksymisessä on vielä tekemistä. Harjoittelen. Muistuttelen itseäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Asetan itseni alttiiksi, paljastan kaikki kortit. Tavoittelen täysillä niitä tähtiä, jotka minulle tuikkivat. Yritän ja epäonnistun. 

Tätä huolella rakennettua itsenäisyyttä, hiljalleen aikuistuvaa (lapsenmielisyydessä kuitenkin kaksin käsin roikkuvaa) itseäni, juhlin tänään.

* Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2004

maanantai 17. marraskuuta 2014

Uskomatonta vatkausta! *

Seuraavat tosielämän anekdootit kertovat minusta paremmin, kuin koskaan osaisin luonnettani kuvailla:

1. Olemme varanneet lennot Thaimaaseen tammikuuksi, vaikken koskaan ole halunnut matkustaa Aasiaan. Olen järjettömän innoissani! Toisaalta aloin heti kaihoilla myös matkasta Himalajalle, Keniaan tai jonnekin mitättömän pieneen Tyynenmeren saarivaltioon. (Now playing: Lapinlahden linnut - Heti mulle kaikki tänne nyt)

2. Aloitan neuletyöt usein aina ajatellen melko tarkalleen näin: "Pfffft! Ei tarvita mallitilkkuja. Eikä se langan vahvuus nyt niin justiinsa, saati puikkokoko. Hyvä tästä tulee!" Neulottuani neljä kerrosta alkaa puolestaan vimmattu epäröinti: "Entä jos tästä tulee nyt liian suuri? Näyttää epäilyttävän pieneltä? Tässä pitäisi olla jo kaksi senttiä korkea muttei todelakaan ole!" Harvoin kuitenkaan puran, sovellan sitten tarvittaessa matkalla. Useimmiten olen lopputulokseen oikein tyytyväinen, viimeistään pienen pesäeron jälkeen.

3. Olen pitkään ollut töihini melkolailla kypsä. Sitten minulle tarjottiin jännittävää projektia, jota ajatellessani olen yhtä aikaa kauhuissani ja niin innoissani, että olen ratketa liitoksistani. Mutta minun pitäisi päättää, teenkö tarjotun projektin nykyisen työnantajan alaisuudessa vai perustaisinko oman toiminimen ja haukkaisin vielä suuremman palan kakkua. Olen miettinyt tätä nyt pari viikkoa. Työkavereiden kanssa vietetyn hauskan juhlapäivän jälkeen olin varma, että haluan tehdä projektin heidän kanssaan - ihania tyyppejä! Työkaverin jyrätessä tällä hetkellä työn alla olevassa projektissa omat ratkaisunsa läpi ainakin kaikkien tärkeimpien asioiden osalta olen varma, että haluan tehdä työn itsenäisesti. Miehen viettäessä kaksi tuntia sunnuntai-iltana levitellen arvonlisäveropapereita sängylle olen varma, että työnantajan (palkkaaman tilintarkastajan) alaisuudessa homma sujuisi paljon paremmin. Puoliso sanoi: "Lupaa, että istut kanssani alas puhumaan tästä kaikilta eri kanteilta, ennen kuin päätät." Tuntee minut hyvin, tuo mies. Hätäiset ratkaisut ovat erityisalaani.

4. Voivottelen mielessäni (ehkä ääneenkin) usein, ettei elämässä tällä hetkellä ole tarpeeksi ihanien ihmisten kanssa vietettyjä iltoja, koiran rapsutusta, tavoitteellista taideharrastelua, hikiliikuntaa, intohimoisia työprojekteja eikä uusien asioiden kokeilua. Toisaalta en useinkaan jaksa olla kotibileissä yli puolen yön, laulutreenien sijaan käytän arki-illan usein mielelläni neulomiseen ja elokuvan toljottamiseen puolison kainalossa ja elämäni ihanat ihmiset ovat hekin kiireisiä, eivätkä ehtisi viettää neljää iltaa viikosta kanssani vaikka yrittäisinkin sitä ehdottaa. Ja tulikin jo mainittua, että tuo intohimoa aiheuttava työprojekti on aiheuttanut myös aika paljon hyperventilaatiota.
 
Naapurit ulkoiluttavat tätä seepraa aivan liian harvoin.
Harjoittelen hyväksyvää läsnäoloa päivittäin. Mutta treenattavaa on vielä aika paljon. 
(On muuten kulunut tovi, sitten viime kirjoittaman. En keksinyt oikein mitään sanottavaa. En keksinyt vieläkään, mutta ajattelin, ettei se märehtimällä löydykään, pitää nakuttaa vaan jotain ja katsoa, kuinka käy.)

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 19.10.1993.

torstai 2. lokakuuta 2014

Isänmaallisia väristyksiä *

Viisi vuotta sitten en olisi koskaan kuvaillut itseäni isänmaalliseksi. Tiesin kyllä suomalaisuuden olevan minussa tietyssä mielessä tiukassa – olen aina rakastanut luonnossa liikkumista, hykerrellyt onnesta saunan jälkeen järviveden syleilyssä tai pakkasen nipistellessä poskia hiihtoladulla, maksanut mielelläni veroja, hörötellyt puliukoille hyväntahtoisesti ja imeskellyt kultalusikkaani onnellisena. Mutta ajattelin suomalaisuuden lisäksi olevani hyvinkin kansainvälinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen. Vanhempieni ansioista eri olin tavannut maista kotoisin olevia vieraita lapsesta saakka, olin asunut ulkomailla, minulla oli eri ikäisiä ulkomaalaisia ystäviä kourallinen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Elämän kurkistuskirjan seuraavalta aukeamalta löytyi rapakon takaa kotoisin oleva puoliso, jonka kanssa muutimme yhteen ennen kuin kunnolla edes tunsimme toisiamme. Suomeen. Pian huomasin olevani kiusallisen nationalistinen. Kun puolisoparka kipuili uuden kotimaansa sääntöjen, sosiaalisen kulttuurin ja tapojen kanssa, otin minä nokkiini. Joka kerta. Oikein hävettää myöntää, miten vähissä ymmärrykseni varsinkin alussa oli. Lisämaustetta tähän soppaan tuli tietenkin siitä, että kommunikaatiotapamme ovat luonnostaan hyvin erilaiset. Mies sanoo suoraan, räväkästi, liioitellenkin, tunteilla ladatuin ilmauksin. Itse olen kasvanut avioeroperheen keskimmäisenä lapsena rauhanneuvottelijaksi, diplomaatiksi siitä tarpeesta, että riitely tuntui liian stressaavalta ja kiukun tunteet oli parempi taputella jonnekin piiloon mahdollisimman pian.



Siispä kun puolison kiukunpurkauksissa usein esiintyi seuraavia lauserakenteita: "suomalaiset ovat niin }\}£$?=?)(¤" tai "Suomen ongelma on, että täällä ?=€{€£$@"#¤¤%/" tai kenties suosikkini "vihaan Suomea/suomalaisia/Helsinkiä", oli minun vaikea pitää pärstääni peruslukemilla. Kaikista opiskelemistani aktiivisen kuuntelun opeista huolimatta osasin vain harvoin vastata: "Tajuan todella, miten ärsyttävää täkäläinen byrokratia voi olla. Vituttaa itseänikin." tai: "Täällä on oikeasti tosi vaikeata saada uusia ystäviä. Ymmärrän hyvin, että se on tosi hankalaa varsinkin, kun olet tottunut ihan erilaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Itsekin olen tosi pettynyt, että se tyyppi vaan katosi tuolla lailla." Useimmiten kiskaisin soijapavun syvälle sieraimeeni ja loukkaannuin, sillä olenhan minäkin suomalainen. 

Onneksi olen kehittynyt sekä kuuntelijana että ihmisenä ja osaan nykyään osoittaa ymmärrystä toisen tunteille ilman, että loukkaannun niistä ensin itse. Ainakin useammin kuin ennen. Auttanut on toki myös se, että masennus on hellittänyt, mieheni on saanut täällä osakseen sentään joitain onnistumisenkin kokemuksia ja saanut edes sen yhden aidon ystävän – hän näkee nykyään myös arvoa siinä, millaisia ihmiset täällä ovat, miten asiat hoidetaan ja millaista elämä Suomessa on. Itsekkäistä syistä olen tästä äärimmäisen onnellinen, mutta toki myös mieheni puolesta. Olen nimittäin nähnyt, miten kuluttavaa on, kun elämä on päivästä toisteen selviytymistaistelua. Nykyään mieskin osaa nauttia järvimaisemasta, ja on jopa erehtynyt lausumaan sellaisiakin ylisanoja kuin "suomalaisissa parasta on kyllä ..." tai "se täällä kyllä on mahtavaa, että .." (Näiden kommenttien edessä koetan peitellä itsetyytyväisyyttäni ja sisälläni kehräävää nationalistia, siinä tuskin onnistumatta.)



Ulkopuolisen kokemuksen kautta olen kyllä myös itse ymmärtänyt, missä asioissa rakkaassa kotimaassani ollaan aivan ulapalla. Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten iranilainen, somali, suomalais-amerikkalainen ja suomalais-turkkilainen keskustelivat siitä, mikä Suomessa ja suomalaisissa mättää. (Suosittelen aloittamaan kuuntelun suurin piirtein 08:20 kohdasta, niin vältyt enimmältä alkujaarittelulta. Vaikka jaaritteluahan se oli koko ohjelma.) Ohjelmassa esiintyvistä epäkohdista humalaisten käytöksen sietäminen on mieheni ärsytyslistalla kärkisijoilla ja olen itsekin havahtunut huomaamaan, miten nurinkurista se on. Että juoppo saa huutaa metrossa kenenkään mulkoilematta, mutta kiljuva lapsi saa väen silmät pyörimään kuopissaan. Aurinkorasvan haju ei miestäni ärsytä, mutta sen sijaan olen ymmärtänyt, että ihmisten tuuppiminen kadulla on oikeasti todella tympeää. "Eivät ole vielä oppineet elämään kaupungeissa," on vakiopuolustukseni, mutta luulisihan sitä jo kohta oppivan. On myös karvaasti täytynyt myöntää meidän hyvinvointivaltion lellikkien olevan melko saamattomia verrattuna sellaisiin, joiden oikeasti täytyy pelätä katuojaan päätymistä. Että valtiolta saa ilmaista rahaa, vaikkei tekisi muuta kuin ostaisi sillä kaljaa. Onhan se nyt käsittämätöntä. Vaikka samalla onkin käsittämättömän hienoa.

Helppoa ei ollut yhteiselämän aloittaminen, sai siinä kulttuurierosta kalloonsa yksi jos toinenkin. Ja yhä se iskee usein. Mutta silti ei voi olla kuin kiitollinen. Matkustamalla olen oppinut valtavasti maailmasta, eniten tapaamieni ihmisten kautta. Siten syvimmät oppitunnit elämästä tällä planeetalla onkin käyty täällä ihan kotinurkissa. Toimivan parisuhteen, oli yhtälössä kuinka monta eri kulttuuritaustaa tahansa, eräs peruspilari on varmaan se, että aina jaksaa kysyä: miksi? Ja yrittää ymmärtää tuomitsematta.

Harjoittelu jatkukoon.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 28.10.1997 

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Työ ei riitä elämäni sisällöksi, Ridge! *

Uravalintoja, elämänvalintoja ja kulutusvalintoja on pohdittu viime aikoina monella tontilla: täällä (miksi — tai miksi ei — ryhtyä opettajaksi)  täällä (tasa-arvo, ammatinvalintakysymys ja varallisuus) täällä (myyt työnantajalle vapaa-aikasi ja mitä siitä seuraa) ja täällä. (elämänvalinnoista ja niiden vaikutuksesta lasten talvihaalareihin). Kaltaiselleni krooniselle urapohtijalle ja elämän suunnan suunnittelijalle keskustelu on mielenkiintoista seurattavaa, enkä tietenkään malta olla avautumatta aiheesta vähän itsekin.

Kuten on lienee selvää, en tee työtäni intopinkeänä. Hetkittäin itsekin ihmettelen, miten tälle pallille päädyin. Lapsena ja nuorena rakastin koulua. Olin yksinkertaisesti hurmaantunut oppimisesta, varsinkin tiettyjen asioiden: kirjoittamisen ja lukemisen, englannin kielen, matematiikan, musiikin, näyttämötaiteiden. Harrastin eri taiteenlajeja intohimoisesti, mutten mitenkään kovin kunnianhimoisesti. Minusta ei koskaan tullut ilmiömäistä missään, koska harrastin etenkin taideaineita nautinto edellä, enkä pyrkiäkseni loistaviin suorituksiin. Tämä oli sinänsä toki mainio asia, ja harrastuneisuus on jatkunut tähän päivään. Toisaalta vältyin tällä tavalla hakeutumasta lukion jälkeen millekään taidealalle — ne olivat minulle harrastuksia, ja taidelukion tähtikaarti oli sitä porukkaa, jolle valittu taidemuoto oli elämä itse, tärkeysjärjestyksessä heti hengittämisestä seuraava. Heille ura taidelalla oli itsestäänselvyys, mutta itselleni ei, ja kuvatun kaltaisiin lahjakkuuksiin itseäni vertaillessani sitten jotenkin luovuin ajatuksesta.

Ammatinvalinnan kannalta kriittisin lukion loppuaika oli minulle sattuneesta syystä sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa aikaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en pystynyt kuvittelemaan tulevaisuuttani seuraavaa syyskuuta pidemmälle, tiesin vain, että silloin olisi oltava jossain muualla, opiskelemassa jotakin. Itsestäänselvin vaihtoehto ei sekään ollut jälkikäteen tarkasteltuna millään muotoa helpoin, mutta siinä tilanteessa itselleni se oli sitä: vähäisiä voimavaroja ei tarvinnut laittaa erilaisten vaihtoehtojen punnitsemiseen vaan suuntasin ne sen sijaan pääsykokeiden läpäisemiseen.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan:

Jes.
(Huom. pöytäni on näin siisti vain viisi minuuttia ennen lähtöäni kesälomalle.)
Valmistuin pari vuotta sitten, ja aivoni tuntuvat sittemmin vain jatkuvasti surkastuneen. Olin jo puoli välissä opiskeluja sitä mieltä, että olin luultavasti vähän väärällä ladulla, mutta satunnaisia muiden alojen pääsykokeita lukuun ottamatta en tehnyt asialle juurikaan. Lohduttauduin minulle tiuhaan hoetuilla mantroilla: "Mikä tahansa tutkinto on parempi, kuin ei mitään." ja "Tällä tutkinnolla voi päätyä niin monenlaisiin eri hommiin." Olen kuitenkin näköjään vähän tällainen ammatillinen ajautuja, enkä ole vielä löytänyt niitä monenlaisia eri hommia. Sen sijaan istun näyttöpäätteen edessä nakuttamassa tismalleen sitä itseään päivästä toiseen.

Omaa saamattomuuttani olen diagnosoinut joskus lukemani teorian pohjalta, jonka mukaan muutoksen käynnistämiseksi tarvitaan sekä (luotaan) työntäviä että (puoleensa) vetäviä voimia. (Ei ehkä fysiikan lakien mukaisesti, mutta ihmispsyykeen kohdalla toim. huom.) Ja tällä hetkellä minua jäytävät lähinnä ne nykyisestä työstä eroon ajavat syyt — mikään toinen vaihtoehto ei valtavalla voimalla kuitenkaan vedä puoleensa. Dilemma on sama, kuin maastamuuttokysymys puolisoni kohdalla: hänen mielestään Suomi ei ole kovin mukava maa, mutta mikään toinenkaan paikka ei riittävän vahvasti kiehdo ja joitain syitä on jäädä ankeudesta huolimatta. Siispä olemme jääneet.

Tästä pääsemmekin hyvällä kavioeläimensillalla kulttuurieroihin. Nimittäin senkin olen tässä pohjoisamerikkalaisen kanssa suheeraamisen myötä todennut, että osasyynsä muutosarkuuteeni on kotikulttuurissa. Minulla on samoissa, hyväpalkkaisissa työtehtävissä pitkät urat tehneet vanhemmat, joille eri taidemuodot ovat aina olleet tärkeitä — mutta vain harrastuksina. He ovat lisäksi aina ääneen riemuinneet hyvästä koulumenestyksestäni ja sovitelleet kohdalleni erilaisia arvostettuja ammatteja (ml. sitä, johon päädyin). Lisäksi Suomi on tiettävästi erittäin koulutuskeskeinen maa, jossa yrittämistä on vasta pikku hiljaa viime vuosina alettu rohkaisemaan. Tästä on ilmeisesti jäänyt psyykeeseeni jokin tukos, josta koko nuoren aikuisuuteni olen hiljalleen pyristellyt eroon. Nyt sen ymmärrän selvemmin, kun vertailukohtana on yrittäjäperheessä, yrityskeskeisessä jokainen-on-oman-onnensa-seppä -kulttuurissa kasvanut puolisoni, joka on polkaissut mahtavan firman pystyyn aivan tyhjästä, siirtyen samalla alalle, josta ei aiemmin tiennyt juuri mitään. (Ja kiroaa päivittäin joko suomalaista byrokratiaa tai eurooppalaisten huonoa työmoraalia, raukka.) Itse näitä uravaihtoehtoja miettiessäni aina tuppaan lähtemään siitä, mihin koulutukseen pitäisi hakeutua. Kun oikeasti elämässä on jo aika paljon monia haaveilijoita (itseni mukaan lukien) pidemmällä, jos vaan alkaa tehdä. Kokeilemalla oppii. (Ei tietenkään päde joka alalla, vrt. kirurgi, mutta niillä, mitä itse harkitsisin.)

Joskus olen hairahtunut tekemään "töitä" myös kotona. Luotto omiin
piirustustaitoihin on ilmeisesti todella hyvä, sillä kirjoitin huonekaluihin niiden nimet. Öh?

Kun olen tätä urakysymystä pyöritellyt, on mieleeni myös muistunut, etten nuorempana koskaan ajatellut, että työn täytyisi olla riemun täyteistä sielun paloa aamusta iltaan. Vanhempieni esimerkin mukaisesti ajattelin käyväni töissä, ja harrastavani sitä sielun paloa sitten vapaa-ajalla. Jossain vaiheessa kuitenkin niiden kirottujen taiteilija- ja yrittäjäystävien, yleisen "työn tulisi olla miellekästä ja palkitsevaa" -mediakirjoittelun ja leipätyön leipiinnyttävän vaikutuksen ansioista olen sitten kuitenkin päätynyt yhä useammin haaveilemaan työstä, joka tuntuisi merkityksellisemmältä tai innostavammalta. 

Toisaalta tajuan ruohon olevan aina pensasaidan toisella puolella vihreämpää, kunnes orapihlajan läpi rämmittyään toteaa asian laidan olevan toinen. Taiteilija- ja yrittäjäystäväni ovat usein kateellisia säännöllisistä tuloista, palkallisista lomista ja stressittömyydestä, jota (etenkin omassa työpaikassani, mikä on suuri bonus) työntekijä nauttii suhteessa itse itsensä työllistävään. En ole suoraan sanottua aivan varma, kuinka ihanan ihmeellisen työn lopulta tarvitsisin herätäkseni hymyssä suin jokaisena useampina arkipäivinä. Loppujen lopuksi pienempikin muutos saattaisi olla riittävä, kunhan kokonaisuus käy kohdilleen, minkä vuoksi en ole eräopaskoulutukseen tai sirkuskouluun vielä hakeutunutkaan.

Minusta on upeaa, että nykyään mediassa tuodaan esille erilaisia urapolkuja. Olen itsekin saanut näistä rohkaisua siihen, että vaikken ihan nyt juuri tiedäkään, pitäisikö ammattiosaamista kehittää syvemmälle, korkeammalle vai täysin toiseen suuntaan — ehdin ihan hyvin myöhemminkin. Olen kaikesta edellä mainitusta huolimatta nykyiseen epävarmuuden tilaan melko tyytyväinen. Työtilanteessani on monia hyviä puolia, kuten riittävän elintason (minulle, kulutusvalintakysymys toki) mahdollistava palkkaus, mukava työyhteisö, joustavat työajat ja — ehkä tärkeimpänä — kiva työmatka. Pari kertaa päivässä suoritettu pyörälenkki merenrantoja pitkin ja halki puistometsän parantaa mitä tahansa päivää huomattavasti. Kesällä työaikajoustoa hyväksikäyttäen korvasin suihkussakäymisen pari viikkoa aamu-uineilla — se nosti elämänlaatua jo aivan yhtä paljon, kuin mikä tahansa unelmaprojekti.

Työmatkalla elokuussa.
Päätän tajunnanvirtani toteamalla, etten liialti tarjonnut blogipediassa vellovaan keskusteluun uutta annettavaa, kunhan kasvatin aihetta käsittelevää merkkimäärää. Ehkä sanomani on lyhykäisyydessään tämä: Minä en tiedä vielä, mitä haluan, miksi, missä tai miten. Mutta se ei haittaa. Sitten kun tiedän, toivon lietsovani itsestäni esille rohkeuden yrittää, meni sitten syteen tai saveen, sillä ainoastaan yrittämällä voi onnistua. Eikä epäonnistuminenkaan ole katastrofi.

*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 17.11.1999

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kun häpeä saa sanat *

Eräässä blogissa törmäsin lukiolaisten Kutsu mua -kampanjaan, joka muuten olisi jäänyt minulta lapsettomalta ja instagrammittomalta varmasti täysin huomaamatta. Onneksi törmäsin! Interwebin kuvavirrassa on kyseisellä tunnisteella merkittynä lukuisia koskettavia kuvia.

Tärkea aihe. Itse kävin lukiota, jossa kiusaaminen oli erittäin harvinaista yhteishenkeä korostavan ilmapiirin ja lempeän viisaan opettajakunnan ansiosta. Peruskoulun puolelta sen sijaan muistan sekä tulleeni syrjityksi että syrjineeni itse, ja todistaneeni tätä vakavampiakin kiusaamisen muotoja uskaltamatta tehdä asialle mitään. Kiusaaminen, syrjiminen tai nimittely eivät kuitenkaan rajoitu vain koulumaailmaan. 

On ihmisiä, jotka laskevat minuutteja työpäivän päättymiseen, koska työyhteisö on sulkenut heidät ulkopuolelleen. On ihmisiä, joita oma puoliso jonka tulisi olla kaikkein turvallisinsatuttaa sanoillaan päivittäin. On ihmisiä, joita oma äiti tai isä häpäisee nimittelemällä. On ihmisiä, jotka joutuvat kuuntelemaan solvauksia ventovierailta kirkkaassa päivänvalossa vain siksi, että sattuivat syntymään väärän värisinä. On ihmisiä, joiden avunpyyntöhin vastaa vain äänekäs pilkkakuoro, parjaavat pärjäämätöntä.
#kutsumua

Edellä mainittujen taakkojen alla osa kadottaa elämänhalunsa, lakkaa yrittämästä, menettää uskon itseensä, masentuu — jopa riistää hengen itseltään. Moni syvistä vesistä takaisin pinnalle selvinnyt taas on palannut kertomaan, että yksikin ihminen on voinut olla ratkaisevassa asemassa siinä vaiheessa, kun millään ei tunnu enää olevan mitään väliä. On tullut vastaan joku, joka on kuunnellut tuomitsematta, uskonut arvottomaksi olonsa tuntevan arvoon, nähnyt toivonsa menettäneen piiloon paenneen elinvoiman, houkutellut huulille hymyn.

Ihmisrakkaamman yhteiskunnan rakentaminen, niin vaikeaa ja yhtä aikaa äärettömän yksinkertaista kuin se onkin, alkaa aina itsestämme. Nähkäämme toiset sellaisina, kuin he haluavat tulla nähdyiksi, tuomitsematta. Se taas onnistuu oman kokemukseni mukaan helpoiten silloin, kun oma sisäinen puhekin on rohkaisevaa ja ymmärtäväistä jätetään siis vähemmälle myös se itsemme soimaaminen. 

Millaisena itse tahtoisit tulla nähdyksi?

*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 10.3.1994

torstai 28. elokuuta 2014

Mustelmia tulee ennen kuin elämä hahmottuu *

Eilen kohtasin erään sateen kasteleman ratikkakiskon liian pienessä kulmassa ja kaaduin niin näyttävästi, että puliukot huusivat ja kuulemma vastapäisestä talostakin oli ilmalentoa ihasteltu (ohikulkija tuli tämän minulle erikseen kertomaan, syystä, jota yhä ihmettelen). Siinä kaatumisen hetkellä ehdin ennen maahan iskeytymistäni ajatella: "Toivottavasti ei käy kauhean pahasti." Seuraavaksi iskeytyi vasen poski maahan.
Vaan kiitos uuden pyöräilykypärän, niin kevyesti, ettei tullut edes naarmua! Siis poskeen. Reiteen tuli kyllä ruhje, joka nyt on kehittynyt Afrikan karttaa muistuttavaksi mustelmaksi, ja pyörän alle jättämäni polvi ja kyynärpää vaativat teippausta.
Olinpa onnekas, olen sen jälkeen ajatellut (varsinkin, kun jaettuani kokemukseni kahvipöydässä sain vastaukseksi tusinan tarinoita ihmisistä, joille oikeasti kävi pahasti). Toisaalta olen ajatellut: elämä on hauras. Siksi olenkin sen jälkeen nuuhkinut erityisen antaumuksella sateen jälkeistä metsää. Muuten en ole tosin tavanomaisesta sohelluksestani paljon poikennut.

Tämän tekstin varsinainen sanoma teille ja muistiin pantavaksi itselleni, kun jonain päivänä ajattelen vainihanpikaisestipolkaisevaniniineisitänytviitsi: kypärän käyttäminen kannattaa.

* Tämäkin helmi on Kauniiden ja Rohkeiden suomenkielisten jaksojen nimien kirjoittajan, Beritta Markkulan nerokkaasta kynästä. Yksi suosikeistani.

maanantai 25. elokuuta 2014

Aarrejahdissa

Juoksulenkki aurinkoisessa, ihanan kirpeässä alkusyksyn säässä. Sadevaatteissa saapastelua kaatosateessa, kuivana takin sisässä hyristen. 

Peiton (pitkästä aikaa!) alla varpaita kipristellen nujuten toisen ihossa kiinni. Parvekkeella yötä keuhkoihin hengitellen, tarpeellinen hetki itselle.

Sydämen pohjasta kumpuavaa räkätystä hyvän ystävän kanssa kakkupalan äärellä, naurunalaisena elämän epäkohdat. Kiitollisuus perheestä.

Yhden viikonlopun aikana kotiuunista (ja -hellalta) mehevä makaronilaatikko, pinaattikeitto, päähänpisto-mustikkapiirakka ja kaappientyhjennyssämpylät. Muistaa, miksi ruoka kannattaa tehdä itse: se yksinkertaisesti maistuu paremmalta.

Yksi järjetön riita. Yksi esimerkillinen sovinto.

Aika mahtavaa menoa, loppujen lopuksi.

(Häpeäkseni olen täysin kadottanut käsityksen siitä, mistä kuvat napsin. Pahoitteluni.)

Joitain viikkoja sitten tein tällaisen aarrekartan (linkki pdf-ohjeeseen). Olen tehnyt vastaavia aiemminkin, ja jonkinlaista unelmien selkiintymistä on ollut havaittavissa. Tällä kertaa tein aarrekarttaa aika mietteliäiden tunnelmien keskellä, vaikeitakin oloja punniten, mikä ehkä auttoi unelmien kirkastumista. Nyt en myöskään piilottanut aarrekarttaa pöytälaatikkoon sen valmistuttua. Enkä olisi voinutkaan, sillä laiskana diginatiivina tein sen käyttäen apunani pinterestiä (naistenlehtien onkiminen paperinkeräyksestä tätä tarkoitusta varten on aina niin työlästä). Digitaalisuus oli suuri plussa, sillä nyt unelmakartta iskee vasten kasvojani joka arkipäivä työpisteeni valtavalta tietokoneruudulta.

Hyvällä tahdolla voisi sanoa, että kartan kuvaaman mukainen osuus elämästä on jo sittemmin lisääntynyt mukavasti. Aika mahtavaa menoa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Tarina tytöstä, joka halusi kuolla

Tämä kirja taitaa olla jo vuosia vanha, mutta itse törmäsin siihen lähikirjastossa viime viikolla ja noukin mukaani. Viimeisten parin vuoden elämäntilanteeseen opus osuukin kuin nyrkki silmään, joten ajankohta ei olisi voinut olla onnistuneempi.

Muleum on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina tytöstä, joka on menettänyt kaiken ja haluaa kuolla. Se on samalla kuvaus mielenterveyspalveluiden tasottomuudesta, johon meilläkin on törmätty (erinomaista hoitoakin on, en sitä kiellä — mutta monille jää käteen lyhyempi tikku.) sekä ihmisistä ja inhimillisyydestä ylipäätään.
Koska kirjailija on nuoruusvuosien suosikkini Erlend Loe, ei kirja synkästä aiheestaan huolimatta jätä lukijaansa masentuneeksi. Epätoivo, masennus ja toivottomuus on kuvattu kirjassa niin hersyvästi — kuitenkaan pilkkaamatta — että ahmin joka lauseen. (Ko. kirjailijan tuotantoa inhoaville en voi suositella, niin taattua laatua on.) En tiedä, onko kirjailijalla omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta vakuuttavasti hän itsetuhoisen aikeita ja ajatusmaailmaa kuvaa.

Puhelinkoppeja Wienissä. Eivät liity asiaan, mutta muistuttivat minua kirjan suomenkielisen painoksen kannesta.

Realismista tarina on toki kaukana, enkä osaa sanoa toimiiko se self help -opuksena itsemurhaa harkitseville (puolisoni ei mielellään lue kaunokirjallisuutta, enkä nyt saa tätä viihteellisenäkään tietokirjana läpi menemään masennuspotilaalla testauttaakseni) vai ei. Tällaiselle masennuksen laitamilla elävälle se oli kuitenkin tervetullut piristysruiske. Ylipäätään elämässä minusta vaikeimmille asioille saa ja pitää nauraa räkäisimmin, kunhan sydän on täynnä myötätuntoa. Ja juuri sitä tämä kirja on, kannesta kanteen.

Jälkikirjoitus: Myöhemmin minua huvitti se, että näitä teoksia oli paikalliskirjaston hyllyssä vierekkäin yli puolen tusinaa. Itsemurhaajakansamme on ilmeisesti ajateltu olevan kirjan kohderyhmää. Niin kuin olemmekin.

maanantai 4. elokuuta 2014

Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1)
Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2)
Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3)
Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4)
Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Myrsky

Tänään olen ollut surkea puoliso. Siis aivan rehellisesti aivan kamala.

En ole ollenkaan rauhoittunut kuuntelemaan toisen tunteita, vaan hyökännyt puolustautumaan ja syyttelemään takaisin, oman nahkani pelastaakseni. Nälissäni olen ajautunut lähes psykoosin valtaan raivontunteineni. Olen vakavissani miettinyt, minkä koiran ottaisin ja minne muuttaisin, kun puolisoni ja minä käynnissä olleen riidan takia eroamme. Olen kerta kaikkiaan epäonnistunut hillitsemään terävän kieleni. 

Olen myös eilen ollut surkea puoliso, sillä petin erään lupauksen, todella räikeästi vielä. (En ole pettänyt häntä, ainoastaan hänet, tässä asiassa.) Puolisoni ei olisi saanut koskaan tietää, ellen olisi tunnustanut asiaa. Entinen minä olisi katunut tunnustusta, mutta minäpä en kadu. Olen ylpeä siitä, että kerroin munaukseni heti, enkä peitellyt sitä. 

Typeryyksistäni huolimatta olen samalla yrittänyt olla parempi puoliso. Olen ollut rehellisempi. Olen myöntänyt omat virheeni auliimmin. Olen pyrkinyt näyttämään arvostukseni puolisoni myöntyessä minun toiveisiini. Olen puhunut omista tunteistani avoimemmin.

Virhelistani on silti pidempi. Olen paennut ja pannut villaisella puolisoni tunteita. Olen keskittynyt enemmän oman pääni pitämiseen kuin suhteemme toimimiseen. Olen ollut itsekäs ja itsepäinen. Olen tulistunut ja puhunut loukkaavasti. Olen keskittynyt enemmän puolustautumaan toisen tunteiden edessä kuin ymmärtämään ja ratkaisemaan tilannetta. Olen nähnyt puolisoni virheet selvemmin kuin yhtäkään hänen hyveistään. Olen ollut kärsimätön ja lapsellinen.


En rehellisesti tiedä, onko toivoa. Kiiltääkö taivaanrannassa kullan hohde — vai elämmekö lopun aikoja. Jokin osa minusta on kai luopumassa toivosta. Tai ehkä ystävieni kesähäissä heidän kokonaisvaltaista onneaan katsoessani ymmärsin, ettemme me puolisoni kanssa ole yhtä hyviä toisillemme, yhtä armollisia, eikä meidän rakkautemme yhtä riemukasta. Tuntiessani valtavaa iloa ystävieni puolesta ja heidän kanssaan, jossain sydämeni takahuoneessa kipinöi suru. Ehkä se suru sai minut käyttäytymään niin luokattoman huonosti? Ehkä ikään kuin kokeilin suhteemme vahvuutta, hänen sitoutumisensa astetta.

Sanomattakin selvää, ettei taktiikkani toiminut. Ainakaan, jos lopputuloksena oli samanlaisen onnen saavuttaminen. Nyt se on entistä kauempana. Voin silti oppia tästä paljon. Mitenköhän helvetissä oppisin puhumaan tunteistani ennen kuin sotken kaiken toimiessani sokeasti niiden vallassa, ymmärtämättä itse ollenkaan, mistä on kysymys. 

Ne tietoisuustaidot? Niitä ei ole harjoitettu eikä harjoiteltu hetkeen. Jälkikäteenhän on helppo todeta, että olisi kannattanut. 

Tämä oli tällainen itsetutkiskelukirjoitus. Kuten alun perin sanoin, aloitin blogin, kun lopetin terapian. Olisi kannattanut viime aikoina varmaan kirjoitella useammin.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Sitä samaa

Onpahan taas tämä jäänyt, niin kuin aina, kun tarpeeksi tapahtuu tuolla reaalielämässä.
Viime aikoina tapetilla on ollut seuraavaa:
  • Inspiraatiota! Kehitellä mahtava polttarilahjaesitys rakkaalle ystävälle. Neuloa tuhat ja miljoona asiaa ennen kesälomaa (yksi valmistuu, toista hyvässä lykyssä aloitan). Nauttia kesäisistä keleistä ulkoilun merkeissä juosten, uiden ja polkien. Järkeistää vaatekaappia ja myydä turhia tavaroita pois.
  • Kiitollisuutta. Ihanista ystävistä, ja etenkin rakkaan ystävän liikutuksesta em. polttarilahjaesityksen palkintona. Voi sitä itsetyytyväisyyden määrää, missä paistattelin! Niistä kesäisistä keleistä, ja siitä, että on terve. (Viime vuonna loppukesästä eräs juoksutapahtuma jäi väliin lääkärin määräyksestä ja elokuussa kävelykin teki tiukkaa vatsanvaivojen vuoksi. Tällä hetkellä uskallan toivoa, että saan nauttia kesästä ja sen herkuista huoletta - kunhan napsin lääkkeet ajallaan.) Sekä siitä suhteettoman suuresta voimantunnosta, minkä oman vaatevaraston jäsentäminen saa aikaan.
  • Nöyryyttä. Oppia omista virheistään. Asettaa jonkun toisen onni välillä omansa edelle. Uskaltaa myöntää itselleen, ettei aina toimi edes itse omien arvojensa mukaisesti. Sietää epävarmuutta ja sitä perfektionistin ahdistavaa oloa, kun kaikki (tai monikaan homma) ei mene ihan putkeen, eikä sille vaan voi tai ainakaan kannata tehdä mitään.
Hyviä juttuja kaikki! Lisäksi paljon herkkuja, halauksia, haaveita ja haihattelua. Kyllä tällainen vaan minulle kelpaa.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Haastava haaste ja blogisuosituksia

Sain tällaisen 11 asiaa -haasteen Nunulta, johon kuului kauheasti kaikkia osa-alueita. En onnistunut ihan täydellisesti täyttämään haasteen tavoitteita, mutta vähän edes yritin.

11 asiaa minusta, tajunnanvirtaharjoitus:
1. Olen leikannut itse omat hiukseni yli 10 vuoden ajan. Sen näkee tai sitten ei, ei kiinnosta minua. Itse asiassa tällä hetkellä olen malli on todella kiva, hyvä minä!
2. Käytän mahdollisimman ohut- ja joustavapohjaisia kenkiä (ns. barefoot-malleja) nyt jo kolmatta vuotta. Jalkani voivat hyvin, mutta kukkaroni ei (niin vähän materiaalia, niin järkyn kallis hinta). Siirtyminen tavallisiin kenkiin ei enää edes onnistuisi, olen jumissa.
3. Haluaisin koiran. Sitten seuraavassa hetkessä taas en. Kotonamme oli aina koiria, ja vaikka niistä oli paljon iloa, pitkään olin onnellinen koirattomasta aikuiselämästä. Nyt alkaa jo kaipuu vaivaamaan.
4. Nukun aina seinän puolella.
5. Käytän töissä hiirtä pelkästään vasemmalla kädellä, kotona ainoastaan oikealla.
6. Pidän sarkastisesta huumorista. Joskus olen ollut jopa liian ilkeä, pyydän kuitenkin silloin anteeksi.
7. Rakastan viettää aikaa lapsuudenkodissani. Sisaruksiani alkaa siellä jonkin ajan kuluttua ahdistamaan, ja haluavat palata omaan kotiinsa. Minä voisin oikeasti yhä asua äitini kanssa ihan ongelmitta. (Siis käyhän hän toki välillä hermoilleni, mutta niin tekee kuka tahansa, myös nykyinen asuinkumppani.)
8. Toivoisin, että Helsingistä saisi parempaa mustaamakkaraa.
9. En välitä kakuista, mutta rakastan piirakoita.
10. Olen tosi herkkis. Minua alkaa nolottaa, naurattaa, sytyttää ja stressata nopeasti ja pienestä. Toisaalta laannun myös äkkiä. Keksin kärkkäästi uusia suuntia elämälleni, ja lähes yhtä usein jätän ne toteuttamatta (ja teenkin sitten jotain muuta). Oman mieleni tämä kaikki pitää virkeänä, puolisoani se nähtävästi vähän risoo. Vaan saman ailahtelevuuden ansioista olemme ylipäätään tavanneet, joten siitäpähän sai.

Totuus löytyy vessan seinästä.
Haastajalta saamani kysymykset:
1. Jotain, jonka olet oppinut kantapään kautta?
Että ne asiat, joita pelottaa/jännittää/hävettää sanoa ääneen, ovat juuri niitä asioita, jotka on tärkeätä sanoa ääneen (mahdollisimman pian). Silti en aina osaa. Oppia koko elämä.
2. Paras lukemasi kirja? Mahdoton kysymys! Pulkkisen Raja, Hietamiehen Tarhapäivä sekä Tee työtä ja rakasta tulevat viimeisen muutaman kuukauden ajalta ensimmäisenä mieleen. Mahdollisia vastauksia olisi kymmeniä. Vaikka tietenkin voisi vastata jotain oikeasti vavisuttavaa luettavaa, kuten vaikka Man's Search for Meaning. Tai klassikon, kuten Pessi ja Illusia.
3. Mikä sinusta tulee isona? Keskivartalolihava, jos geenejä on uskominen. Monta kokemusta rikkaampi.  Toivottavasti tekemiini valintoihin tyytyväinen. Ainakin ryppyisempi.
4. Mikä sinua motivoi? Jossain haastavassa tai itselleni uudessa asiassa onnistuminen. Myös toisen ihmisen aito innostus ja riemu. Nautinto (auliisti sen myönnän).
5. Suosikkihokemasi? "Why not?" (Ei ehkä suosikkini, mutta useimmin käytetty. Tällä vastaan usein puolisolleni. Hänestä se on turhauttavaa, sanoisi nainen nyt vaan suoraan kyllä vai ei.)
6. Paras kauneusvinkkisi? Nuku niin paljon kuin voit. Hikoile kunnolla ainakin kerran viikossa. Jos janottaa, juo vettä. Ensimmäistä en aina itse noudata, muita kyllä.
7. Onnellinen paikkasi? Happy place, paikka jonka ajattelu tuo hymyn huulillesi? Jos yksi on valittava, niin tanssiluokka, josta näkyy auringonlasku meren ylle. Käyn siellä kerran viikossa ja aina jälkikäteen rakastan elämää vähän enemmän kuin ennen.
8. Pidätkö työstäsi? En. En inhoakaan. Mutta useimmiten en kyllä pidä. Mielummin tekisin päivilläni jotain muuta. Aika usein teenkin. Esim. tätä tein hetken yhtenä päivänä (salaa). Toisaalta olen ailahtelevainen sielu, ja juuri tänään siellä oli aika kivaa.
9. Mieluisin matkakohteesi? Joku paikka, jossa en ole vielä käynyt. Siellä saisi olla kaunista luontoa, mutta silti kävelymatkan päässä hyvää ruokaa halvalla ja hassunnäköisiä mukavia ihmisiä kaduilla. Onneksi olen sellaisissa käynytkin, mutta toivottavasti löytyy vielä uusia. Ehkä kesällä taas!
10. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla. Impulsiivinen, herkkä, toiveikas, sinnikäs, nälkäinen.
11. Mihin kysymykseen/mieltäsi askarruttavaan asiaan haluaisit elämäsi aikana vastauksen? Mistä työtä saisin sekä tyydytystä, inspiraatiota että toimeentulon? Muitakin kysymyksiä on, mutta niihin vastauksen löytäminen ei itse asiassa ole kovinkaan tärkeää. Useimmiten koen tärkeimmäksi sen, että edes kysyn: ihmettelen, kyseenalaistan.

Lisäksi bonuskysymys Mä en ole koskaan -pelin hengessä: Minä en ole koskaan .. kokeillut tupakanpolttoa, henkostakaan. Enkä kokeile.

Huh. Tässähän on kova homma.

Eeva Kilpi sen tiesi.
Sitten kysymykseni seuraavalle uhrille:
Tämä oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. En keksinyt mitään, enkä varsinkaan kehdannut alkaa haastelemaan ketään ympäri blogimaailmaa (tarkoitus oli haastaa alle 200 lukijan blogeja, mistä sen tietää??!) - en selvästikään tunne oloani vielä kovin kotoisaksi näissä virtuaaliympyröissä.

Koska jutun juju lienee kuitenkin lukusuositusten jakaminen, teen sen! En välittänyt lukijamäärärajoista, enkä vieläkään tiedä, mistä sen näkee. Alla siis seuraa, suosittelen lämpimästi!

Ylityspaikka - rauhallista pohdintaa elämästä, ja siitä, miten vähälläkin pärjää (eikä siksi, että olisi pakko, vaan koska valitsee niin).
Ässän käkenä - hersyvää suomenkielihuumoria, pakinointia ja äidinkielenopettajan kommelluksia Pohjanmaalta, naurattaa aina.
Keskeneräinen - kaunis ja ajatuksia herättävä blogi, huomioita sijaisäidin arjesta ja elämästä yleensä. Arvostan korkealle myös kirjoittajan kykyä tiivistää suuria tunteitaan muutamaan lauseeseen (itse kun edustan täysin toista ääripäätä).
Uusioperheen kuviot ja kaviot - otsikossahan tuo jo tuleekin, se sisältö. Ajatuksella kirjoitettua pohdintaa, eikä pelkästään perhearjesta vaan yhteiskunnasta yleensä.
Oisko tulta? - kirkon työntekijöiden ja muiden kirkonmielisten pitämä blogi. En itse enää kuulu kirkkoon, mutta tässä blogissa vallitsee samanlainen tunnelma, kuin kotipaikkakuntani seurakunnassa, johon mielelläni yhä kuuluisin. Elämän ilmiöiden ihmettelyä, armoa kanssakulkijoita kohtaan, huomion kiinnittämistä heihin, joilla ei ole kaikki hyvin. 
Hella ja houkutus - yksinkertaisesti aivan todella hurmaava ja makuuni sopiva ruokablogi. Parikin arkisuosikkiamme on nyysitty täältä, kiitos siitä.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Yrityskeskeistä

En päässyt edes pääsykokeisiin niiden ennakkotehtävien avulla, joita taannoin väsäsin. Ainut harmi on toki se, että hieno sarjakuva hautautuu nyt täysin tarpeettomana jonnekin taidekoulun kellariin, vaikka olisin voinut antaa sen vaikka jollekin joululahjaksi. (No ehkä korkeintaan äidille.)

Vaan onneksi on vakipaikka ja siellä jopa kerrankin ehkä jotain mahdollisesti mielenkiintoisesta tiedossa hamassa tulevaisuudessa. Siis ehkä. Mutta muutakin onneksi elämässä on. Kesä! Kesäsaateessa suoritettu aamulenkki pitkästä aikaa. Vastaleikatut (onnistuneesti) hiukset. Vatsassa mainio munakas. Uunista juuri tullut raparperipiirakka. Saunavuoro alkamaisillaan.

Ja toki jo mielessä miljoona ideaa, minne suunnata: aikuiskoulutuksia, harrasteopintoja, uusia tuulia. Aina sopii yrittää. Ja sitten kun ei onnistu, yrittää jotain muuta.

Jes!


edit:
Tämä piirakka on ihan jumalaista. Koska jotain lukijaanikin saattaa kiinnostaa 10 minuutin valmisteluilla syntyvä suussasulava piiras, laitan ohjeen muistiin tänne.

Eijan helppo raparperipiirakka
75 g voita
1 dl sokeria
1 dl kermaa (laitoin 3/4 kookoskermaa ja 1/4 vettä)
1 muna
2½ dl vehnäjauhoja (laitoin pienen osan kauraleseinä)
1½ tl leivinjauhetta
½ l raparperinpaloja
sokeria
kookoshiutaleita tai mantelirouhetta (käytin jälkimmäistä)
Päälle:
1 muna
1 dl kermaa (laitoin turkkilaista jogurttia)
½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria 


Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita joukkoon kerma, sokeri, muna sekä vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina voideltu piirakkavuokaan.
Pane raparperinpalat päälle ja ripottele niille hiukan sokeria sekä mantelirouhetta tai kookoshiutaleita. Kypsennä 200 asteisessa uunissa 15 min.
Sekoita keskenään muna, kerma, sokeri ja vaniljasokeri ja kaada seos puolikypsän piirakan päälle. Kypsennä uunin alimmalla tasolla vielä noin 15 minuuttia (kesti meidän uunilla paljon kauemmin, varmaan 30 min). Tarjoa haaleana vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. (Todellakaan odoteltu mitään haalenemista.)

perjantai 16. toukokuuta 2014

Kahden kulttuurin pienperhe

Olipahan Pääkaupungin Uutisissa kerrankin artikkeli, jota minäkin vaivaudun blogistaniassa kommentoimaan. Nimittäin tämä. Aikalailla samat tarinat voi myös lukea artikkelin kohteen kirjoittamasta alkuperäisestä kirjoituksesta täältä, jos nyt vaikka mielii lukea ennemmin englanniksi.

Juttu koskee lasten kasvattamista kahden kulttuurin ristitulessa, mutta moni asia pätee monikulttuuriseen perheeseen jo ennen, kuin lasta on suunnitteillakaan. (Minä ja puolisomme olemme jopa käyneet miltei vakavamielisen keskustelun siitä, miten mahdollisesti tulevaisuudessa hankkimallemme koiralle voitaisiin opettaa tärkeimmät komennot kahdella kielellä. Jeps.)

Meilläkin henkisiä hiertymiä aiheuttavat monasti juuri tällaiset sosiaaliseen kulttuuriin liittyvät asiat: mikä on minun mielestäni kohteliasta saattaa olla toisen mielestä tökeröä, mikä on hänen mielestään normaalia kanssakäymistä saattaa minun mielestäni olla törttöilyä, ja käsitys siitä, mitä ihmisiksi oleminen tarkoittaa, saattaa joissain pienissä asioissa vaihdella radikaalistikin.

Mieheni on monessa asiassa artikkelin haastateltujen kanssa samoilla linjoilla. Ihmiset jättävät toisensa Suomessa rauhaan niin pedantisti, etteivät huomioi toisiaan edes silloin, kun se olisi kohteliasta. Pelkäävät puhua tunteistaan tai ajattelevat selviytyvänsä asioistaan itse aina loppuun asti, vaikka selittämällä, missä mättää, olisi vältytty monelta murheelta matkan varrella. Suomalaisen suorapuheisuus voi vaikuttaa pohjoisamerikkalaisesta tylyydeltä. Toisaalta sieltä päin tulevilla (tai no, mantereen itärannikolta), on taipumusta omanlaiseensa suorapuheisuuteen, joka suomalaisvinkkelistä taas vaikuttaa hyökkäävältä. Ja joskus puoliso kiskaisee palkokasvin nokkaansa kovin nopeasti töykeilystäni, minä kun en jaksaisi aina selittää enkä jaaritella sitten selittämättömyyden aiheuttamista harmistuksen tunteistakaan.

Kun luemme parisuhdeneuvoja, saamme usein kääntää sukupuolirooli päin vastoin. Tiedättehän, sellaisia naiset haluavat kommunikoida ja saada tunteensa kuulluksi, miehiä liika asioiden vatvominen saattaa ahdistaa, mutta heidän tulee ymmärtää, että tämä naisen tarve on tärkeä tai naisen puhe tunteistaan voi kuulostaa miehestä nalkutukselta ja hänestä voi tuntua, että nainen hyökkää häntä vastaan - naisen tulee muistaa tuoda esille, että negatiivissa tunteissa on kyse vain jostain tietystä asiasta, ja pääsääntöisesti hän arvostaa miestä kumppaninaan. (Keksin em. sepustukset itse, mutta tuollaista kamaahan se on.) Minä olen aina tällaisissa kuvauksissa se mies, vaikken mitenkään valtavan tuppisuu ole minäkään, kuka tahansa minut tunteva voisi sen teille kertoa. Hämäläisyys vain puskee kuitenkin päälle niin, että paljon sosiaalisemmassa ja avoimemmassa kulttuurissa kasvanut puolisoni on aina oleva se tunteitaan ruotivampi osapuoli.

Kulttuurieroja on toki jo kahden suomalaisenkin välillä. Kaikki tulemme erilaisista perheistä, joissa kussakin on ollut oma kulttuurinsa, ja olemme myös muiden elämän varrella tapaamiemme ihmisten muokkaama. Mielestäni näiden asioiden oppiminen toisesta on, vaikkakin välillä turhauttavaa, myös todella mielenkiintoista. Se lisää myös ymmärrystä siitä, minkälainen minä todella olen, miksi ja miten käyttäydyn tai ajattelen. En itse ikinä tajunnut, kuinka todella isänmaallinen olenkaan, ennen kuin muutin saman katon alle henkilön kanssa, jolle Suomi ja suomalaisuus eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

Suosittelen tutustumaan jompaan kumpaan artikkeliin!

torstai 15. toukokuuta 2014

Turrutetut tunteet

Kun olen inspiroitunut, jostain asiasta innoissani, herään mielelläni uuteen päivään. Töissä tylsinä hetkinä mietin hauskaa harrastustani, vapaa-ajan projektia tai kirjaa, jonka olen lukenut - ja puhkun intoa päästä jo jatkamaan hommia.

Kun minulla ei ole käsilläni jotain mielenkiintoista, tarpeeksi haastavaa ja/tai palkitsevaa tekemistä, päädyn terrorisoimaan itseäni. Tuolloin minut valtaa nimetön ahdistus, jonka ajamana mutustan suklaarusinoita pussikaupalla, pyörin nettikaupoissa himoitsemassa asioita, joita en oikeasti tarvitse, tai kehitän parisuhdeongelmia aiheista, jotka saattavat jossain vaiheessa muodostua ongelmaksi.

Kaikkihan me jossain määrin teemme tätä: turrutamme ikäviä tunteitamme. Joku katsoo neljä jaksoa Frendejä lykätäkseen esseen kirjoittamisen aloittamista. Toinen syö salaa suklaapatukan autossa. Kolmas jättää syömättä. Neljäs puolestaan juo. Ihanne toki olisi, että ottaisin reilusti vastaan kaikki tunteeni, ikävimmätkin, hyväksyvästi vain antaisin niiden tulla ja tuntisin. En vaan ole vielä niin valveutunut. 

Ensimmäinen askel on jo se, että opettelen tunnistamaan milloin nautiskelen: syön jäätelöannoksen aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa tai ostan uuden (tarpeeseen tulevan) laukun itselleni palkinnoksi hyvin päättyneestä puolen vuoden työprojektista, katson pari jaksoa hyvää tv-sarjaa yksin kotona heittääkseni aivot narikkaan - tai vaikka nukun pitkään sunnuntaiaamuna - ja milloin käytän samaa toimintaa turruttaakseni tunteeni: ahmin nallekarkkeja epämääräiseen pahaan oloon ikävän työpäivän jälkeen, kehitän pakkomielteen uudesta mekosta, vaikka kaapissa on jo kaksi miltei samanlaista, katson tuntikaupalla televisiota miehen ollessa matkalla, koska ilman television ääniä koti tuntuu tyhjältä. Joskus nuorempana muistan myös jonain hyvin synkkänä päivänä vain nukkuneeni, jotta tunnit kuluisivat nopeammin eikä tarvitisi viettää niin pitkää aikaa nykyhetkessä.

Tunteiden turruttamisen tiedostamisesta on syntynyt uusi ongelma, eli jos todella pahasti "repsahdan" vanhaan käyttäytymismalliin, tulee minulle nykyään jälkikäteen paha tunreidenturruttamiskrapula. Kaamea morkkis. Tähän ei auta muu kuin armo ja anteeksianto itselle. Toisinaan se vain on vaikeaa, vaikka kuinka tietää, että itsensä rankaiseminen tai edes tuomitsevat ajatukset paljon varmemmin ajavat uudestaan samalle polulle.

Päivän aiheena siis tänään: armoa itselle. Kelpaan tällaisena kuin olen, virheinenikin. Tulipahan taas tehtyä, mutta ei maailma siihen kaadu, enkä minä ole yhtään sen huonompi ihminen. Olen oikeasti tosi hyvä tyyppi!

Kuten myös sinä!

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Pääsiäinen, jään kaipaamaan sinua

Oli nimittäin mainio miniloma. Mielelläni jatkaisin tätä vielä toisen rupeaman. Lisää pitkiä yöunia, rauhallisia aamiaisia pannukakkujen tai avokadovoileipien äärellä. Vielä parit iltapäivän irtojäätelöt auringossa meren rannalla. Vielä muutamat päiväunet. Vielä toinen erä frisbeegolfia, vielä pari kauniiden kelien iltalenkkiä lisää. Vielä toinen hulvaton elokuvailta ja kreisi metelimusiikkikeikka. Mielellään useampikin kiireettömästi kokattu ja nautittu illallinen. (Vielä parit turhat väsymyskiukuttelut? Ei ehkä niitä. Tosin hellät sovitteluhalit kävisivät kyllä.)

Pääsiäispuputkin unohdimme kaiken lomailun lomassa piilottaa, etsiä ja syödä. Ehkä pidetäänkin lomailmapiiriä yllä järjestämällä seuraavaksi alesuklaamunajahti.

Toivottavasti teidänkin pääsiäisenne on sujunut hyvissä tunnelmissa. 

Vappua odotellessa.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Meidän suomalais-pohjoisamerikkalaiset kulttuurieromme

Olen taas lukenut! Nimittäin kaksi Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni sekä tämän jonkinasteisen jatko-osan Minun kolmikieliset kaksoseni.

Ensimmäisessä suomalaisnaisen nainut saksalainen ihmettelee uuden appimaansa tapoja. Eilenberger on väitellyt kulttuurifilosofiasta, ja tämä ammattitausta lienee se, mikä antaa kirjoille pelkästään omituisuuksille naureskelua korkeamman tason. En ole välttämättä jokaisesta päätelmästä kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta hyvin hän ainakin perustelee tulkintansa suomalaisten käyttäytymisen merkityksistä. 

Ensimmäinen kirja ei yllättäen kolahtanut aivan niin kovasti kotipesään, kuin olisin odottanut. Onhan meilläkin kotona muunmaalainen, suomalaisen vaimonsa tapoja usein suureen ääneen ihmettelevä tuontivävy. Kirjaa lukiessa vaan käy pian ilmi, että Eilenberger on nainut itsensä todella perinteiseen suomalaiseen sukuun: appi ei puhu sanaakaan englantia, eikä juuri suomeksikaan, kesäkuukaudet vietetään tiukasti mökillä Järvi-Suomessa itikoita läiskien, uudet ystävät ja sukulaiset ovat niin arkena kuin juhlissakin aina tuhannen tuiterissa, eikä häitä ole ilman sahtia. 

Minun mieheni on nainut itsensä hyvin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. Kyllä minunkin isäni asuu vuodesta viisi kuukautta kesämökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä - mutta myös puhuu sujuvaa englantia, keskustelee sujuvasti niin hevimusiikista kuin parsapastaresepteistäkin, enkä ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Äitini on matkustanut enemmän kuin minä, chattaa facessa monelle mantereelle eikä todellakaan jätä keskusteluun perisuomalaisia pitkiä hiljaisia hetkiä - päin vastoin, saadakseen suunvuoron joutuu puhumaan päälle. Jopa yhdeksänkymppinen isoäitini on käynyt Aasiassa ja pystyy puhumaan mieheni kanssa muutaman lauseen mormoneilta oppimaansa englantia. Isotätini on maahanmuuttaja hänkin ja eräissä sukujuhlissa kävi ilmi, että isosetäni on asunut nuorena pari vuotta USA:ssa. Toki minunkin sukuuni kuuluu itikanläiskijöitä ja isomahaisia hiljaisia miehiä, joiden kanssa tunnen syvää yhteenkuuluvuutta, mutta läheskään koko totuus minun sukuni suomalaisuudesta se ei ole.

Minulle Minun suomalainen vaimoni ei siis ole näkökulma mieheni pään sisään kuin osittain, muilta osin se on vain kuvaus perisuomalaisesta sielunmaisemasta. Toki tunnen monia kirjassa kuvatun kaltaisia suomalaisia, mutta en aivan joka suhteessa itse edusta heitä.

Kielen tasolla ilmenevät kulttuurierot ovat kuitenkin meillekin tuttuja, ja jaksavat hymyilyttää. Kuinka höpöhöpö käy kuitiksi lähes mihin tahansa keskusteluun. Kuinka minä rakastan sinua on niin pitkä ja monisyinen toteamus, että nasevampi "I love you" lähtee kaksikielisen parin huulilta paljon helpommin. Tarkkanäköinen on kyllä myös jaottelu eri ihmistyyppeihin sen perusteella, millä tyylillä kukin antautuu jääkylmään järveen uimaan. Itse kuulun "määrätietoisiin menijöihin", mieheni edustaa Wolframin lailla "haaleita menijöitä".

Sen sijaan yllättäen toisessa kirjassa tulee esiin useampia minun ja mieheni välisiä kulttuurieroja. Minun kolmikieliset kaksoseni kertoo limittäin Wolframin, hänen vaimonsa ja kaksostyttöjensä asumisesta sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Johan alkaa kuulostaa tutulta! Suomalaisen vaimon suorasukaisuus saa pohjoisamerikkalaisten niskakarvat pystyyn ja paikallisten kiiltäväpintaisesta small talkista on puolestaan vaikea saada otetta. Kun suomalainen vastaa "Saattaa olla", se tarkoittaa "ehkä kyllä, ehkä ei". Kun amerikkalainen vastaa samoin, se tarkoittaa "luultavasti ei". Jaan Wolframin kanssa hämmennyksen siitä, miten vaikeaksi elämä muodostuu erilaisten poliittisen korrektiuden sääntöjen ristitulessa, ja ihmettelyn yhteiskunnasta, jossa on lailla kiellettyä päästää alle kymmenvuotias yksin kävelemään kouluun.

Tuttuuden tunteen aiheutti myös se hetki, missä Eilenberger huomaa vaimonsa käyttäytyvän hyvin eri tavalla englanniksi kuin suomeksi: puolisoni on eri ihminen eri kielellä. Tämä totuus tulee molemmissa kirjoissa esille monta kertaa: kieli on enemmän kuin sanoja, se on kokonainen kulttuuri, tapa tuntea, ajatella ja jäsentää maailmaa.

Kirjat on kirjoitettu raikkaasti ja rakentuvat hauskasti (joskin hetkittäin sekavasti) kumpikin yhden yksittäisen tapahtuman ympärille kuvaten kulttuurin eri puolia takautumien ja mielleyhtyen kautta. Näette sitten itse. Varsinkin minun elämäntilanteessani kaksi teosta muodostavat mainion parin lukijalle ja tuovat esille kahden erilaisen kulttuurin omalaatuisuutta hauskasti, kuitenkin raapien myös pintaa syvemmältä. Kirjailijan saksalaisuus ei tuo kirjoihin ainakaan minun mielestäni erityistä saksalaisen kulttuurin tasoa, mikä johtuu joko siitä, että a) ne on kirjoitettu saksaksi, ensisijaisesti saksalaisille, eikä täten ole ollut tarpeen selittää heille heidän omaa kulttuuriaan tai b) saksalainen kulttuuri on minulle myös tarpeeksi tuttu ja toisaalta niin yleiseurooppalainen, ettei sen kuvaus aiheuttanut aivoissani suurempia reaktioita.

Suosittelen kirjoja paitsi monikulttuurisissa perheissä eläville suomalaisille, myös kenelle tahansa, jota kieli poskessa laaditut tarkkanäköiset analyysit suomalaisista kiinnostavat. Kirjat ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, itse luin ne nopeasti.

(Kirjojen kansikuvat täältä.)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Lupa elää nyt

Kävimme tänään miehen kanssa pariterapeutin luona. Te kun ette meitä, varsinkaan puolisoani, tunne, ette ymmärräkään kuinka ennenkuulumaton on tuo edellinen lause. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että pääsisin joskus tuollaisen suustani (tai näppäimistöltäni) päästämään. Mutta niin vain kävi!

Ja se oli ihanaa. Oikeasti.

Kyseessä oli luultavasti tällä erää yksittäiseksi jäävä kerta, minkä takia mitään uskomattoman uraauurtavia päätelmiä terapeutti ei meistä yhdessä tai erikseen tehnyt, mutta istunnon anti oli silti varsinkin minulle mieleen. Nimittäin ihmisellä kuin ihmisellä yksi suurimmista tarpeista lienee kokea tulevansa kuulluksi. (Pääkaupunkiseudun Uutisissakin siitä vast'ikään oli kirjoitus.) Ja se meille suotiin.

Käsittelimme puolentoista tunnin ajan sitä ainoaa kysymystä, jonka jopa mieheni on myöntänyt olevan kotona kaksin ratkaistavaksi liian vaikea: että toinen meistä näkee tulevaisuudessaan lapsia, ja toisen visioissa perhekoko pysyisi kahdessa vuosikymmenet eteenpäin. 

Asiahan ei tietenkään ratkennut, eihän se noin vain yhdellä keskustelulla ratkea. Mutta ymmärsimme joitain asioita paremmin, jotkin ensimmäistä kertaa: Että aikaa on. Että suhteemme on vakavuudestaan huolimatta vielä toisaalta melko nuori ja myös tarvitsee aikaa. Että on normaalia, ettei halua hankkia lapsia silloin, jos ei itsekään tunne oloaan hyväksi (mies nyt, maahanmuutosta masentuneena - minä silloin, kun en seurustelemaan alkaessamme "haluaisi varmaan ikinä lapsia"). Ihminen on rakennettu niin, ettei huonoksi tai epävarmaksi kokemaansa tilanteeseen halua tehdä itselleen jälkeläisiä.

Toisaalta ymmärsin vahvemmin kuin aiemmin, että mieheni ei välttämättä koskaan muuta mieltään. Että hänen onnelliseksi vanhemmaksi tulonsa tiellä on muutakin, kuin pelkkä mielipide — olisi annettava anteeksi oma lapsuus ja kohdattava masennus kasvoista kasvoihin. Toisaalta taas sain paljon uutta toivoa ja rohkaisua. Mielissäni kuuntelin, kuinka terapeutin mielestä olemme lyhyen suhteen aikana oppineet esimerkillisesti keskustelemaan tunteistamme. Huojentuneena kuuntelin vakuutteluja siitä, että olen vielä nuori, ja aiemmin sivuuttamaani huomiota biologisen kellon tikityksen vaikutuksesta vauvakuumeiluuni. Totta, ihan normaalia. Jotenkin tunnuin saavan luvan nauttia siitä, mitä minulla nyt on. Ettei vielä tarvitse huolehtia, olenko nelikymppisenä lapseton vai onneton yksinhuoltaja. Voi vaan nauttia. Elää! Rakastaa, kun kerran rakkautta on. Antaa sille aikaa. Koska aikaa on.

Ja kuitenkin jollain tasolla kaikkein parhaalta tuntui se, että sain kerrottua jollekin aivan rehellisesti sen, mitä olen muutaman vuoden aina kysyttäessä vähän vähätellyt. Myönsin aivan avoimesti: koen olevani mieheni masennuksen kanssa liian yksin. Hänellä on liian vähän tukipilareita minun lisäkseni eikä se ole kummallekaan helppoa. Puolisoni ymmärtää, ja vakuutti ääneenkin ymmärtävänsä tämän. Ehkä tästä rohkaistuneena uskallan sanoa sen jollekin muullekin ääneen. (Jollekin, jonka se saisi pistäytymään vähän useammin, tai kutsumaan kylään vaikkemme aina menisikään, lähettävän rohkaisevan postikortin.)

Istunnon lopuksi terapeutti toivotti meille hyvää jatkoa ja lisää hyviä keskusteluja lapsiasiasta. Mieheni puoleen hän kääntyi ja toivoi todella, että tämä hakisi apua masennukseensa. Koska hän on vielä nuori. Koska hän ansaitsee elää täyttä elämää. Puolisoni myöntelyä katsoessani kihosivat kyyneleet silmiin ja itku kurkussa sanoin toivovani samaa. Mutta epäilen, ajattelin. Ja tajusin, etteivät ne kyyneleet olleet hänelle, ne olivat minulle. Minäkin olen vielä nuori. Minäkin ansaitsen elää täyttä elämää. Mutta toista ei voi pakottaa terapiaan sillä perusteella, että siitä tulisi minulle parempi olo. Eikä pidäkään.

Itkuisesta lopusta huolimatta käynnistä jäi todella hyvä mieli. Lapsiasia on painanut mieltä ja olen kerännyt siitä paineita. Olen seurannut vauvoja tehtailevien ystävieni elämää ja ajatellut minulla olevan jo hoppu ja hätä. Mutta taidankin tästä lähtien keskittyä niihin yli kolmikymppisiin kavereihini, joilla ei ole vielä lapsia — eikä mihinkään kiire. Miehen masennuskuopatkin ovat viime aikoina olleet, vaikkakin hetkittäin rajuja, lyhyitä. Ja tuo hurmaava virne, tuikkivat silmät, kaistapäiset vitsit ja vain minun silmilleni uskottu hellyyttävä lantionvatkaus, juuri oikeaan hetkeen ajoitettu kosketus ja yöllinen syleily kesken unien — mielelläni nautin niistä hyvällä omalla tunnolla vielä päivän jos toisenkin ilman huolta huomisesta. Annan elämälle mahdollisuuden.

Oikein hyvää loppuviikkoa teillekin.