Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1) Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2) Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3) Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4) Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.