Tämä kirja taitaa olla jo vuosia vanha, mutta itse törmäsin siihen lähikirjastossa viime viikolla ja noukin mukaani. Viimeisten parin vuoden elämäntilanteeseen opus osuukin kuin nyrkki silmään, joten ajankohta ei olisi voinut olla onnistuneempi.
Muleum on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina tytöstä, joka on menettänyt kaiken ja haluaa kuolla. Se on samalla kuvaus mielenterveyspalveluiden tasottomuudesta, johon meilläkin on törmätty (erinomaista hoitoakin on, en sitä kiellä — mutta monille jää käteen lyhyempi tikku.) sekä ihmisistä ja inhimillisyydestä ylipäätään.
Koska kirjailija on nuoruusvuosien suosikkini Erlend Loe, ei kirja synkästä aiheestaan huolimatta jätä lukijaansa masentuneeksi. Epätoivo, masennus ja toivottomuus on kuvattu kirjassa niin hersyvästi — kuitenkaan pilkkaamatta — että ahmin joka lauseen. (Ko. kirjailijan tuotantoa inhoaville en voi suositella, niin taattua laatua on.) En tiedä, onko kirjailijalla
omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta vakuuttavasti hän itsetuhoisen
aikeita ja ajatusmaailmaa kuvaa.
 |
| Puhelinkoppeja Wienissä. Eivät liity asiaan, mutta muistuttivat minua kirjan suomenkielisen painoksen kannesta. |
Realismista tarina on toki kaukana, enkä osaa sanoa toimiiko se self help -opuksena itsemurhaa harkitseville (puolisoni ei mielellään lue kaunokirjallisuutta, enkä nyt saa tätä viihteellisenäkään tietokirjana läpi menemään masennuspotilaalla testauttaakseni) vai ei. Tällaiselle masennuksen laitamilla elävälle se oli kuitenkin tervetullut piristysruiske. Ylipäätään elämässä minusta vaikeimmille asioille saa ja pitää nauraa räkäisimmin, kunhan sydän on täynnä myötätuntoa. Ja juuri sitä tämä kirja on, kannesta kanteen.
Jälkikirjoitus: Myöhemmin minua huvitti se, että näitä teoksia oli paikalliskirjaston hyllyssä vierekkäin yli puolen tusinaa. Itsemurhaajakansamme on ilmeisesti ajateltu olevan kirjan kohderyhmää. Niin kuin olemmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti