lauantai 18. toukokuuta 2013

Tunteita ja tuoksuja, maailman turuilla

Tauko johtui matkasumasta. Kotiinpaluun aika on koittanut ja tunnelmat sekavat.

Miehestä erosta ollessani oli helpompaa ajatella asioita. Näin ystäviä ja totesin, että haluan pitää enemmän yhteyttä arjessa. Leikitin veljenpoikaa ja silitin itkusta hikistä päätä, tuntien syvää kiintymystä. Puhuin pitkään ja hartaasti vanhempieni kanssa ja heräsi tunne, että minäkin haluaisin joskus vielä olla vanhempi. En siksi, että he sitä minulle tuputtaisivat. Vaan juuri siksi, että he kirkkain silmin toteavat rakastavansa itse olla meidän lastemme vanhempia. Kyllähän sellaisen haluaa itsekin kokea.

Puolison kanssa yhteydenpito oli hattaraista kunnes muuttui myrskyisäksi yhdessä yössä. Kaikki revittiin auki, jälleen. Olemme toivottomia riitelijöitä. 

Tunteiden myllerrystä akvarellipaperilla (äitini siveltimestä).

Myrskyn jälkeen pidettiin hiljaiseloa ja oli hyvä tehdä huomioita: ilman tuntuu vapaammalta sanoa omituisiin ehdotuksiin kyllä ja innostua syventymään omiin projekteihinsa aamuyön kelmeinä tunteina. Mutta ilman on yksinäistä nukkua ja herätä. Eikä illallista tee mieli syödä pöydän ääressä, kun vastapuoli huutaa tyhjyyttään. Ja niistä vapauden sallimista ihanista ja ihmeellisistä hetkistä -- yöllisestä kävelystä säkkipimeässä kaupungissa ukkosmyrskyn iskiessä, hillittömästä hihityskohtauksesta hienossa ravintolassa, levottomistä väsyneistä oivalluksista -- tekisi mieli kertoa tarinoita lempeille silmille ja avoimilla korville.

Mutta linjat ovat poikki. 

Kotiinpaluu jännittää. Onko edessä kylmä sota, suoraa tulitaistelua vaiko kenties tyhjät vallihaudat? Tekee mieli astua kynnyksen yli henkisen panssarin ympäröimänä, pahimman varalta, mutta parisuhteessa parhaiten käy kuitenkin silloin, kun pelosta huolimatta lähestyy avoimin sylein ja uteliain katsein. 

Kävi miten kävi.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Minä ja me, yhdessä ja erikseen

Terapian lopettamista pohjustaessaan terapeuttini totesi, että olisi hyödyllistä käydä läpi sen yhteydessä nousevia tunteita, sillä loppuja tulee elämässä eteen muitakin. Avioero, irtisanoutuminen, maasta muuttaminen -- kaikkiin liittyy usein pelkoa selviytymisestä eron jälkeen ja toisaalta toivoa siitä, että uusi alku tuottaa paremman elämän kuin entinen.


Tänään kevät oli puhjennut vihreään. Uusi alku sekin.


Terapian kohdalla kyse on omien siipien testaamisesta, vaikka hyvin tädin kanssa juttuun tulenkin. Muissa elämän eroissa on kuitenkin usein taustalla paitsi toive paremmasta, myös ahdistusta nykytilasta. Aina ei ole kuitenkaan helppoa tietää, milloin lähteminen on pakenemista ja milloin paremman tavoittelemista, milloin raukkamaisuutta ja milloin rohkeutta? Tai ehkä seassa on molempia, mutta missä suhteessa?

Aina ajoittain olen kokenut parisuhteessa suurta ahdistusta, halua karata ja kadota, olla oma itseni itselleni vain. Mutta sisu, tahto ja toki se rakkaus ovat taivutelleet jäämään. Hyvä niin. Pakenemalla ei nimittäin opi muuta kuin väittelemään vaikeuksia. Olen opetellut sitä varmaan jo yhden elämän tarpeiksi, joten jäämisen ja hyväksynnän treenaaminen lienee vaihteeksi ihan paikallaan.

Vaikeuteni parisuhteessa on ollut se, että toisen tullessa kovin lähelle alan unohtaa itseni. En puolustakaan enää periaatteitani tai vaadi aikaa ja mahdollisuutta omille unelmilleni. Nyt olen pikku hiljaa ja harjoitellut ja suunta on parempaan päin. Silti puolison ulkomaanmatkan aikana huomaan äkkiä asioiden olevan niin helppoja: mitä haluan syödä ja milloin, mihin vapaa-aikani käytän, millaisessa suhteessa haluan virkistäytymistä ja lepoa, yksin- tai yhdessäoloa. On ollut ihanaa, mutta yksin vietetty aika on myös muistuttanut minua siitä, että sisua puuttuu vielä. Vaikka puolison tyytyväisyys on minulle tärkeää, ei se aina voi mennä omani edelle. Ja haluan osata puhua näistä tarpeistani ja haluistani suureen ääneen silloinkin, kun hän on paikalla. 

Vielä pari päivää paluuseen parielämään. Sitä ennen voin mielikuvaharjoitella, kuinka sanotaan toiselle syyllistymättä: "Minä haluan." "Minä tarvitsen." "Minä valitsen."

torstai 9. toukokuuta 2013

Lisääntymiskysymys

Olen naimisissa, ollut jo pari vuotta, ja ikätoverini tuntuvat lisääntyvän kilvan. Tasaisin väliajoin minunkin mieleeni juolahtaa, että olisipa kiva saada jälkikasvua. Nuuhkia vauvaa, paijata taaperoa ja jutella teinin kanssa vakavia. Leikkiä (oikeasti tykkään siitä, yhä) ja laulaa. Mutta toisaalta myös rutistaa sylissä karjuvaa ja kapinoivaa ipanaa, houkutella nirsoa syömään illasta toiseen, taistella nukkumaanmenon kanssa aina pari tuntia ennen oman ajan alkamista, selitellä opettajalle lapsen häiriökäyttäytymistä luokassa, lohduttaa, kun sitä ei kutsuta kaverin synttäreille, murehtia, kun se laukkaa pimeässä illassa teini-ikäisenä.

Luulisin, että voisin olla hyvä äiti. Tämän perustan toki vain sukulaislasten vahtimiskokemuksiin, joiden aikana olen huomannut nauttivani leikkimisestä, omaavani kohtuullisesti kärsivällisyyttä ipanoiden kysymyksiin vastaamiseen ja näkökulmia siihen, miten raivovalle naperolle sanotaan jämäkästi ei, mutta selitetään jälkikäteen, että harmituksen tunne on normaali ja silitetään päälle. Tämä kaikki kuitenkin vain ihanneolosuhteissa: kodissa, jonka sotku ei jää minun siivottavakseni, lapsen kanssa, jonka luota pääsen oman kotini rauhaan viimeistään seuraavana päivänä. 

Kuvan lapset eivät liity tapaukseen.
Olen äkkipikainen. Olen toisinaan yhä tunteissani epävarma. En osaa olla johdonmukainen ja elän usein periaatteideni vastaisesti (terveellisyys on mielestäni tärkeää, siksipä söinkin sipsejä päivälliseksi). Kaipaan vapautta ja itsenäisyyttä, joskus jo pelkkä parisuhde tuntuu vankilalta, kun haluaisin huidella menemään vastaamatta kenellekään. Äitinä olisin sidottu lapseen 20 vuotta, ja senkin jälkeen loppuikäni henkisesti. Aviomieheni kanssa olen jo tutustunut moniin lapsuudestani asti muhineisiin tunteisiin ja toimintamalleihin, jotka nousivat pintaan, kun yht'äkkiä vierellä oli taas joku kellon ympäri. Kun toinen ihminen tulee iholle sellaisinakin hetkinä, kun tekisi mieli telkeytyä pariksi päiväksi pimeään huoneeseen, oppii itsestään paljon. 

Mutten ole oppinut vielä kaikkea! Enkä luota itseeni vielä tarpeeksi. Lasten aika ei siis varmaankaan ole nyt, mutten tiedä tuleeko valmista hetkeä koskaan. Eihän elämässä mikään koskaan valmiiksi tule. Pitää vain päättää, mitä riskejä haluaa ottaa — ja sitten hypätä. Sitä joko oppii lentämään, tai lätsähtää asfalttiin, mutta (lukuunottamatta extremeurheilua) pahimmassakin tapauksessa ovat vauriot yleensä vain henkisiä. Ja niistä selviää, ennemmin tai myöhemmin.

Siis jatkan mietiskelyä siitä, mitä riskejä haluan elämässäni seuraavaksi ottaa.

Elämässä kiinni

Olen pariin otteeseen yrittänyt aloittaa erilaisia blogeja, mutten ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. En siis lupaa mitään tämänkään suhteen, mutta nyt vihdoin tuli sellainen olo, että tälle olisi oikeasti tilausta. Nimittäin minulta itseltäni.

Olen elämäni ensimmäisen neljänneksen juuri ohittanut nuori nainen. Viimeiset viisi vuotta olen ahkerasti etsinyt itseäni ja nyt, terapian ja itsetutkiskelun jälkeen alkaa tuntua siltä, että olen löytänytkin. Lapsuuteeni ei liity traagisia traumakokemuksia eikä kaltoinkohtelua, mutta siitä huolimatta jokin oli jäänyt minua kaivelemaan. Krooninen yksinäisyyden tunne, pelko siitä, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen, epävarmuus omista tunteistani ja tarpeistani — ne olivat tehneet minuun pesän.

Taitavan terapeutin kanssa olen päässyt niitä kuitenkin tuulettamaan. En koe olevani vielä täydellisesti eheytynyt, mutta enpä usko tälle oppimiselle loppua tulevankaan. Olen kuitenkin hyvän matkaa jo edennyt. Nyt uskallan sanoa tunteeni ääneen. Nyt uskallan ilmaista vajavaisuuteni. Nyt olen mielestäni ihana, arvokas ihminen, enkä kadu tekemiäni valintoja silloinkaan, kun tunnen kateutta toisten tekemistä valinnoista. Olen mikä olen.

Tämä blogi syntyi ajatuksesta luoda paikka omaan jatkotyöskentelyyn, kun terapiani nyt lähestyy loppuaan. Lopettamiseen liittyy paitsi intoa päästä testaamaan uusia taitoja itsenäisesti, myös pelkoja ja epävarmuutta. Minulle on luvattu, että takapakin tullessa saan aina mennä takaisin, mutta koen silti tärkeänä yrittää ensin itse. Tämän blogin avulla ajattelin tuulettaa ajatuksiani ja tunteitani siitä, miten tähän on tultu ja miten tästä edetään.

En uskalla vielä kirjoittaa omalla nimelläni ja kasvoillani, minkä lukija toivottavasti ymmärtää. Kenties joku kaunis päivä uskaltaudun siihenkin.


Luonnon voima.

Eilen näin tällaisen auringonlaskun. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta, syvää sisäistä rauhaa ja vahvasti olevani maailmankaikkeudessa kiinni. Suorittaja-ajatukset puskivat pintaan ja aloin miettiä, että tästä pitäisi nyt tehdä jokin runo! Tai miten tätä voisi laulun sanoin kuvailla. Haluan olla luova, nyt luovuutta esiin, menee hieno tilaisuus hukkaan! Sitten hengitin syvään. Ei minun tarvitse tehdä mitään. Olen vain tässä, katson ja nautin. Elämä näyttää, tuleeko minusta luova taiteilija vai haravoinnin ammattilainen. Tässä hetkessä voi vain olla ja nauttia rauhasta.

Sitten pyöräilin kotiin ja söin jäätelöä. Hyvällä omatunnolla, nauttien, mutta lopettaen heti, kun olin saanut riittävästi. Vatsa oli täysi. Sydän oli täysi.

Tervetuloa.