Tauko johtui matkasumasta. Kotiinpaluun aika on koittanut ja tunnelmat sekavat.
Miehestä erosta ollessani oli helpompaa ajatella asioita. Näin ystäviä ja totesin, että haluan pitää enemmän yhteyttä arjessa. Leikitin veljenpoikaa ja silitin itkusta hikistä päätä, tuntien syvää kiintymystä. Puhuin pitkään ja hartaasti vanhempieni kanssa ja heräsi tunne, että minäkin haluaisin joskus vielä olla vanhempi. En siksi, että he sitä minulle tuputtaisivat. Vaan juuri siksi, että he kirkkain silmin toteavat rakastavansa itse olla meidän lastemme vanhempia. Kyllähän sellaisen haluaa itsekin kokea.
Puolison kanssa yhteydenpito oli hattaraista kunnes muuttui myrskyisäksi yhdessä yössä. Kaikki revittiin auki, jälleen. Olemme toivottomia riitelijöitä.
 |
| Tunteiden myllerrystä akvarellipaperilla (äitini siveltimestä). |
Myrskyn jälkeen pidettiin hiljaiseloa ja oli hyvä tehdä huomioita: ilman tuntuu vapaammalta sanoa omituisiin ehdotuksiin kyllä ja innostua syventymään omiin projekteihinsa aamuyön kelmeinä tunteina. Mutta ilman on yksinäistä nukkua ja herätä. Eikä illallista tee mieli syödä pöydän ääressä, kun vastapuoli huutaa tyhjyyttään. Ja niistä vapauden sallimista ihanista ja ihmeellisistä hetkistä -- yöllisestä kävelystä säkkipimeässä kaupungissa ukkosmyrskyn iskiessä, hillittömästä hihityskohtauksesta hienossa ravintolassa, levottomistä väsyneistä oivalluksista -- tekisi mieli kertoa tarinoita lempeille silmille ja avoimilla korville.
Mutta linjat ovat poikki.
Kotiinpaluu jännittää. Onko edessä kylmä sota, suoraa tulitaistelua vaiko kenties tyhjät vallihaudat? Tekee mieli astua kynnyksen yli henkisen panssarin ympäröimänä, pahimman varalta, mutta parisuhteessa parhaiten käy kuitenkin silloin, kun pelosta huolimatta lähestyy avoimin sylein ja uteliain katsein.
Kävi miten kävi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti