Lisääntymiskysymys

Olen naimisissa, ollut jo pari vuotta, ja ikätoverini tuntuvat lisääntyvän kilvan. Tasaisin väliajoin minunkin mieleeni juolahtaa, että olisipa kiva saada jälkikasvua. Nuuhkia vauvaa, paijata taaperoa ja jutella teinin kanssa vakavia. Leikkiä (oikeasti tykkään siitä, yhä) ja laulaa. Mutta toisaalta myös rutistaa sylissä karjuvaa ja kapinoivaa ipanaa, houkutella nirsoa syömään illasta toiseen, taistella nukkumaanmenon kanssa aina pari tuntia ennen oman ajan alkamista, selitellä opettajalle lapsen häiriökäyttäytymistä luokassa, lohduttaa, kun sitä ei kutsuta kaverin synttäreille, murehtia, kun se laukkaa pimeässä illassa teini-ikäisenä.

Luulisin, että voisin olla hyvä äiti. Tämän perustan toki vain sukulaislasten vahtimiskokemuksiin, joiden aikana olen huomannut nauttivani leikkimisestä, omaavani kohtuullisesti kärsivällisyyttä ipanoiden kysymyksiin vastaamiseen ja näkökulmia siihen, miten raivovalle naperolle sanotaan jämäkästi ei, mutta selitetään jälkikäteen, että harmituksen tunne on normaali ja silitetään päälle. Tämä kaikki kuitenkin vain ihanneolosuhteissa: kodissa, jonka sotku ei jää minun siivottavakseni, lapsen kanssa, jonka luota pääsen oman kotini rauhaan viimeistään seuraavana päivänä. 

Kuvan lapset eivät liity tapaukseen.

Olen äkkipikainen. Olen toisinaan yhä tunteissani epävarma. En osaa olla johdonmukainen ja elän usein periaatteideni vastaisesti (terveellisyys on mielestäni tärkeää, siksipä söinkin sipsejä päivälliseksi). Kaipaan vapautta ja itsenäisyyttä, joskus jo pelkkä parisuhde tuntuu vankilalta, kun haluaisin huidella menemään vastaamatta kenellekään. Äitinä olisin sidottu lapseen 20 vuotta, ja senkin jälkeen loppuikäni henkisesti. Aviomieheni kanssa olen jo tutustunut moniin lapsuudestani asti muhineisiin tunteisiin ja toimintamalleihin, jotka nousivat pintaan, kun yht'äkkiä vierellä oli taas joku kellon ympäri. Kun toinen ihminen tulee iholle sellaisinakin hetkinä, kun tekisi mieli telkeytyä pariksi päiväksi pimeään huoneeseen, oppii itsestään paljon. 

Mutten ole oppinut vielä kaikkea! Enkä luota itseeni vielä tarpeeksi. Lasten aika ei siis varmaankaan ole nyt, mutten tiedä tuleeko valmista hetkeä koskaan. Eihän elämässä mikään koskaan valmiiksi tule. Pitää vain päättää, mitä riskejä haluaa ottaa — ja sitten hypätä. Sitä joko oppii lentämään, tai lätsähtää asfalttiin, mutta (lukuunottamatta extremeurheilua) pahimmassakin tapauksessa ovat vauriot yleensä vain henkisiä. Ja niistä selviää, ennemmin tai myöhemmin.

Siis jatkan mietiskelyä siitä, mitä riskejä haluan elämässäni seuraavaksi ottaa.