keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ridge Forrester, rietasteleva säärimies *

"Sulla onkin nämä karvaiset jalat nykyään," totesi puoliso tuossa eräänä iltana.

Myönsin. Keväällä sattui silmääni jonkin englanninkielisen naistenlehden kansi, jossa rallateltiin jotain sen suuntaista kuin "Forget the wax! Why not let your hair grow wild this summer?" En tarttunut ohjeeseen heti, mutta muutaman viikon päästä kelien lämmetessä alkoi raksuttaa ja muutenkin laiskana kauneudenhoitajana päätin kokeilla.

Kainalot ajelin kyllä, siihen ei pokka riittänyt. Mutta tänä kesänä olen antanut säärikarvojen rehottaa vapaasti. Kulunut kesä on ollut toki paria viimeistä armeliaampi moiselle kokeilulle, sillä halutessaan olisi voinut kulkea pitkissä lahkeissa suven läpeensä. Olen kuitenkin itse aika lämminverinen ja tykkään kesävaatteista, joten aina kuin mahdollista olen sääriäni tuulettanut. Samoin matkailimme lähemmäs kolme viikkoa suotuisimmissa säissä, joissa muutamaa päivää lukuunottamatta ei pitkille punteille ollut mitään käyttöä.

No, miten kävi?



Pääosin ei mitenkään, ja suurin ero oli se, ettei säärikarvoja tarvinnut ajatella. Kesän alussa töissä huomasin parin naispuolisen kollegan katseen viipyvän pitkään caprihousujen paljastamassa karvoitustuksessani, mutta tämän lisäksi toissapäiväistä mieheni kommenttia lukuunottamatta en saanut sääristäni mitään palautetta. Positiivisimpana puolena sääriturkissa oli se, miltä tuulenvire tuntuu paljaissa pohkeissa. Hiveleehän se mukavasti sipisileää ihoakin, ei siinä. Mutta kyllä kutkuttavan hihityttävää oli varsinkin alussa se, kun säärikarvat lepattivat tuulessa.

Vaikka kuvissa ei välttämättä siltä näytä, eivät säärikarvani ole mitään vaalea vauvanhaiventa. Ne ovat keskiruskeita ja parhaimmillaan lähes kolmisenttisiä. Ja kasvavat epätasaisesti siten, että karvoja on eniten polven alla ja säären etuosassa, pohkeen puolella ei lähes mitään, mikä myös oli mielenkiintoista huomata. Olin todella tietoinen karvoistani aina kesämekossa keikistellessäni, eli jotain perin rietasta niiden rehottamisessa tuntui olevan. Silti ei kertaakaan tehnyt mieli ajaa höylällä peltoa sileäksi. Eikä tee vieläkään.

Täytyyhän sitä talven varalle vähän turkkia kasvattaa vai kuinka?


En ollut varma olisiko tästä kirjoittaminen noloa siksi, ettei henkilön kannattaisi käyttää palstatilaa karvoituksensa miettimiseen vai kenties siksi, että karvojen kasvu on niin yök. Saatte itse päättää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.11.2003.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Paatostelua Euroopan porteilla *

Usean eri kulttuurin yhteensovittaminen on monasti vaikeaa ja yksiselitteisiä ratkaisuja asioihin löytyy harvoin. Mutta ei sittenkään riitä ymmärrystä. Arvaatte varmasti, mille.

Ilman maasta toiseen muuttoa ja monikulttuurisuutta ei olisi suklaata, kebabia, Sibeliusta eikä Suomea. Eikä suurinta osaa helsinkiläisravintoloistakaan, ainakaan niistä, joissa saa vatsansa täyteen alle 15 euron. Mutta olisi kyllä silti ongelmia, eriosaisuutta, raiskauksia ja väkivaltaa. En itse asiassa tiedä, mitä nämä kansankiihottajat varsinaisesti pelkäävät. Mutta valitettavasti pelko kaikkea liian vierasta kohtaan on iskostunut tiukasti joihinkin maanmiehiini ja -naisiini. Ja "suomalaisvihamielisyys", anna mun kaikki kestää. Fasistivihamielisyys, tarkoittanette. Suomi kuuluu saamelaisille sitä paitsi, että lähdetään sitten saman tien kaikki litomaan täältä.

Meillä asuu maahanmuuttaja, joka viikoittain toivoo, että täällä olisi kaltaisiaan enemmän. Eikä seuraksi, koska pitää kyllä suomalaisista ihmisinä kovasti. Vaan tekemään töitä (koska suomalaiset ovat liian hyväosaisia laiskoja tekemään töitä kunnolla ilman professorin palkkaa ja etuuksia**), uudistamaan tarjontaa (koska suomalaiset ovat liian arkoja yrittämään, ellei joku ole jo Berliinissä tai New Yorkissa 10 vuotta sitten tehnyt samaa edeltä**), ravistelemaan keskustelukulttuuria (tarvitseeko tarkennusta? sanojensa mukaan hänelle ei puhu kukaan**). Meidän tulee jossain vaiheessa luultavasti lähtö täältä itselleni rakkaasta kotimaasta, ja sen tuloksena, että puolisoni itse on yrittänyt noudattaa yllä olevia kohtia ja onnistunut aika hyvin, menettää Suomi siinä paljon enemmän kuin Immosen porukkaa voittaa. Eikä vähiten taloudellisesti, vaikka kaikenmaailman tukia on tullut meidänkin perheeseen.

Lisäksi: "Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta." Ei riitä, Stubukka. Kyllä pitäisi irrota vähän enemmän. Tai olisiko vain kannattanut käyttää jotain vähän vankempaa fraasia mielipiteensä vakuudeksi kuin sanoja, joilla opiskelijapoika koettaa kiemurrella puhelusta äitinsä kanssa päästäkseen jo lähtemään bileisiin.

Onhan se minustakin helvetin vaikeaa tämä monikulttuurisuus. Ihan jo henkilökohtaisella tasolla, että miten niin muka ei ole soveliasta käydä tässä naku-uinnilla ja miksi et voi puhua täydellistä suomea ja et kyllä voi tehdä viikonloppuna töitä koska nyt on joulu tai juhannus. Mutta myös yhteisön tasolla, ja niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Eri kulttuureilla on joitain niin eriäviä tapoja, ettei niitä ole mahdollista kaikkien noudattaa kaikkia yhtä aikaa. Meidän on opittava elämään rinnan hyväksyen ja tullen hyväksytyksi – ja ihan taas henkilökohtaiselta tasolta voin kommentoida, että se onnistuu vain, jos pitää mielensä avoimena. Kysyy "miksi?", mutta ei tuomiten vaan aidosti ymmärtäkseen. Ja antaa sitten vastauksen vaikuttaa omaan maailmankuvaansa.


Niin. Sama puoliso totesi kuitenkin myös, kun vauhkoonnuin aiheesta kotona, ettei hän jaksa välittää näistä kommenteista. Ne on provosoinniksi tarkoitettu eikä hän aio provosoitua. Ei koske häntä. Ei kommentoinut enempää.

En taida koskaan saavuttaa moista mielentyyneyttä.

** Nämä mielipiteet eivät ole omiani. Mutta tässä yhteydessä en vaihteeksi viitsi ottaa niistä nokkiini.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 11.3.1996

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Rickin yllätys kylpytakin alla *

En koskaan ymmärtänyt, mihin kukaan tarvitsi kylpytakkia. Peseytymisen tai uinnin jälkeen vaikutti luontevalta kietoutua pyyhkeeseen kunnes on kuiva, tai kyllästynyt istuskelemaan pelkkä pyyhe verhonaan, jonka jälkeen voikin pukea päälleen. Tai olla pukematta, monasti ihan yhtä hyvä vaihtoehto sekin.

Mutta vihdoin olen rakastunut kylpytakkiin. Kenties suurin syy kylpytakkikammooni oli materiaali: paksu ja pörröinen, tukalalta tuntuva frotee. Uusi ihastukseni on kevyttä pellavaa, ei edes vohvelikankaista vaan rouhean sileää, perinteistä. Ei ahdista eikä hiosta. Pituuskin on vain polveen, niin en jää liepeistäni kiinni oven väliin.

Olen myös ymmärtänyt, minkä vapauden kylpytakki mahdollistaa. Sen avulla voi laiskistua tasolle, jossa yksinkertaisimpienkin vaatteiden päälle pukeminen tuntuu työläältä. Kylpytakissa voi viettää aamut, illat, ja miksei iltapäivätkin, pukeutumatta kunnolla koskaan – mutta ilman, että tarvitsee linnoittautua tiiviisti suljettujen kaihdinten taakse. (Ei toki välttämättä tarvitse alastomanakaan, mutta meille näkyy vastapäisen talon edesottamukset sen verran tarkasti, että epäilen saman toimivan myös toisin päin. Tämäkään ei vielä minua hirveästi haittaa, koska olen kotoisin sen verran harvaan asutuista lähiöistä, etten koskaan joutunut miettimään moista – mutta puolison käsitys alastomuuden yksityisyydestä on eri mantereelta.) Ymmärrän viimein, miksi isäni vaimoineen viettävät lauantaisin puoli päivää kylpytakeissaan, juovat monta kuppia kahvia ja ehkä vähän mökin pihaa sitten haravoivat.  

On varmaan kyse myös siitä, etten ole tainnut eläessäni olla samalla tavalla rennosti lomalla vain kotona, kuin nyt viimeisen vajaan viikon aikana. Nuorempana tein kesät töitä, ja valmistumisen jälkeen olen matkustellut lomat niin tehokkaasti, niin ulkomailla kuin sukulaisissakin, etten ole montaa vapaata vuorokautta kotona viettänyt. Kesän valo, jota ei tee millään mieli sulkea asunnosta ulos, ja parvekkeella lorvailun mahdollistavat lämpötilat yhdistettynä kiireettömyyteen ovat oiva alusta kylpytakkisuhteen syntymiselle. Tämähän on itse asiassa aika kivaa tämä tämmöinen. 

Vaikka ihan kivaa on sekin, että viikonloppuna on jo taas ohjelmaa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.12.1998.

P.S. Ei sen suurempaa yllätystä, pahoitteluni. Mutta melko harvassa ovat kylpytakkiaiheiset otsikkovaihtoehdot (eivät kuitenkaan niin harvassa, kun voisi kuvitella).

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Perhesiteet liekeissä *

Eivät kuitenkaan (mitenkään tavanomaista suuremmin) omani, vaan lukuisten todellisten ja fiktiivisten henkilöiden niissä mukaansatempaavissa kirjoissa, jotka lomamatkallani luin. Seuraavassa tarjolla päällimmäisiä tuntojani ko. opusten pohjilta. 

Vaihtoehtoisesti voit skipata ne, ja katsoa lopusta matkakuvat.


Käen kutsu  (Robert Galbraith, elikkä siis J. K. Rowling)
Kylläpäs oli viihdyttävä! Olin teininä Harry Potter -fani ja viimeiset kirjat luin heti niiden ilmestyttyä englanniksi. (Olen 29-vuotiaana juuri ja juuri sen ikäinen, etten kauheasti teinistä kypsempi edes ollut vielä viimeisen ilmestyessä 2007) No, Siinan arvostelun perusteella luin J. K. Rowlingin kunnallispolitiikkaromaanin Paikka vapaana – ja tykkäsin kovin. Lomalukemiseksi kun oli tarjolla järjettömän näppärässä miki-muodossa tämä dekkari, otin mukaani. Kannatti! Ihan perusdekkari, mutta tämä täti se vaan osaa kirjoittaa niin, ettei millään voi olla kääntämättä vielä seuraavalle sivulle. 

Kirjan luettuani haukoin henkeäni, kun Lontoon metrosta löytämässäni sanomalehdessä oli pari uutista, jotka olivat kuin yksi yhteen tästä kirjasta. "Todellisuuteni rajat hämärtyvät!" hihkuin lehteä heiluttaen miehelle. "Kuulostaa hyvältä," sanoi hän ja jatkoi sen miettimistä, mistä ruokakojusta löytäisimme parhaan burriton.

Luin suomeksi. Olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi, luulen.


The Immortal Life of Henrietta Lacks  (Rebecca Skloot)

No tämä! Kun edellinen kirja loppui mukaansatempaavuutensa vuoksi liian aikaisin, aloin metsästää seuraavaa. Luettuani erään aamiaismajoituspaikan hyllystä löytämäni keskinkertaisen dekkarin, päätin lähteä kirjakaupoille. Eräästä kojusta Cardiffista löydettiin sitten miehen kanssa molemmat hyvät ehdokaat (sen valinta oli Robert Evansin elämänkerta The Kid Stays in the Picture, josta kuulin paljon hyvää, koska puolisollani on tapanaan referoida kirjansa minulle samaa tahtia, kuin hän itse lukee). Ja mikä tarina näistä kuluneista kansista paljastuikaan!

Kyseessä ei ole romaani, vaan .. no, miten näitä suomeksi kutsutaan. Tieteiskirja? Non-fiction, sanovat toisella kotikielelläni. Kuten Erik Larsonin kirjat, joita mieheni rakastaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua tieteiskirjallisuutta siis.

Tarina on uskomaton ja juuri siksi niin uskottava (toki myös sen takia, että viidesosa melko paksusta kirjasta on lähdeluetteloa). Henrietta Lacks oli musta nainen, joka kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1951. Mutta hänestä lähtöisin olevia soluja on yhä elossa. Ympäri maailmaa. Lukemattomia. Tämän tarinan lisäksi kirja on tarina ihmissolujen käytöstä tieteessä läpi vuosikymmenten, rotusorrosta sekä Lacksin perillisten sukupolvitarina.

Ensimmäiset puoli, tai kaksi kolmasosaa kirjasta haukoin henkeäni. Upeaa tekstiä, vaikuttava tarina, sukellus tieteen maailmaan ja uskomattomia käänteitä. Loppupuolella ote jotenkin tuntui lipeävän, kun käsiteltiin enemmän Henriettan perillisten sanalla sanoen sekavia edesottamuksia. Mutta jälkipuhe oli taas laatutavaraa, hieno essee solubiologian etiikasta ja sen tulevaisuudesta.

Herättää kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suosittelen!

Ilmeisesti saatavilla vain englanniksi, en ainakaan löytänyt suomennosta nopeasti internettiä selaillessani. Alkukielellä pääsee kuitenkin nauttimaan Henriettan suvun herkullisesta etelävaltiolaismurteesta, jolla heidän lainauksensa on kirjoitettu (en edes oikein uskalla kuvitella, miten ne olisi käännetty suomennoksessa).


Kaikki mitä rakastin  (Siri Hustvedt)

Ei se blogi, vaan kirja. Yllättävän vaikuttava ja mieleenpainuva kirja olikin! Ahmittuani loppuun myös Henriettan tarinan, aloin jo epätoivoiseksi, mutta sitten löysinkin rinkan pohjalta tämän. Miki-muodossa oli sekin ja siksi päässyt reissuun mukaan. Onneksi löysin, tällä jaksoin lennot kotiin.

Tämän kirjan alkupuolella olin puolestani vähän pessimistinen, että lähteekö tämä ikinä käyntiin. Mutta lähtihän se, ja siitähän vyyhti sitten auki kietoutuikin. Aiheidensa tasolla tämä kirja olisi voinut olla pelkkää huttua - muttei ollutkaan! Jälkikäteen tutkiessani selvisi, että kirjailija on Paul Austerin puoliso ja tunnelmassa oli jotain samaa, vaikka ihan oma äänensä Hustvedtilla onkin. Austerin fanit kuitenkin voisivat tykätä. Minä tykkäsin.

Pidin kielestä, pidin henkilöistä, pidin tarinan kulusta alkaen seesteisestä kuvauksesta hiljalleen kohti lopun jännitysnäytelmää. Erityisesti pidin myös taideteosten kuvauksista, itse asiassa minua harmittaa, ettei niitä ole oikeasti olemassa, koska haluaisin päästä katsomaan niitä livenä. Eniten pidin kuitenkin siitä, mikä resonoi kirjan nimessäkin. Rakkaudesta. Ystävien, perheenjäsenten ja puolisoiden välisestä rakkaudesta oli kirjailija osannut muotoilla monta kaunista, viisasta virkettä. Hiljaista tuskaa, paljastavia totuuksia, sisuskaluja kuumottavaa riemua. Kaikkia niitä hän osasi kuvata. 

Tai sitten olin vaan jotenkin naishormoonien vallassa, ja kirja on oikeasti ihan hömppää. Vaan ei, miksi menin epävarmuuksissani kirjoittamaan noin! Vaikka se olisikin ihan hömppää, oli lukukokemus vaikuttava. Ammensin tästä paljon enemmän, kuin etukäteen kuvittelin olevan mahdollista. Vankka suositus siis!

. . . 

Matka meni muutenkin kuin lukemisten puolesta mukavasti. Oli kauniita kelejä ja pääosin aika hyviä hermojakin, kuten tuossa keväämmällä toivoin. Ja ihan melkein sain rusketusrajat sandaaleistakin, mutta niitä ei kyllä erota kukaan muu kuin minä. Opin, että lampaat ovat todella säikkyjä – ja siitä huolimatta pelkäsin itse yhden niistä hyökkäävän kimpuuni. Söin aivan liikaa, mutta onneksi kotimaassa ovat vihannekset parhaimmillaan, joten salaattilinja ei ole rangaistus vaan palkinto. Pidin kaikista paikoista ja ihmisistä kovasti. En ostanut yhtään säikkyjen lampaiden lankaa, mutta ostin (omasta mielestäni) ässät tarinankerrontanopat lahjaksi sukulaispojalle ja itselleni aikuisten väritystehtäväpostikortteja. Niiden värittäminen oli vähemmän palkitsevaa ja turhauttavampaa kuin kuvittelin, mutta pidän sitä vain merkkinä siitä, että kyseistä meditaatiometodia olisi harjoitettava lisää.

Kaikkea ne siellä ulkomailla keksivätkin.

Valitettavasti tämä popkornkakku näytti paremmalta kuin maistui.

Jelly bean -karkeista muotoillut Beatlesit Liverpoolissa.

Nämä maisemat. Olin vähällä jäädä niiltä sijoiltani tänne asumaan.

Kotiin tultuamme olen jo ehtinyt stressata siitä, mitä kaikkea ehtisi ennen viikon päästä alkavia töitä tehdä ja tämän tiimoilta vähän riidellytkin. Mutta myös istunut mattolaiturilla syömässä jätskiä, loikoillut ja ollut tekemättä oikeastaan mitään niistä asioista, mistä samalla kovasti stressaan. Hyvin menee!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 17.8.1993.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Elämänliekki nyt vain pois aromipesän alta, Brooke! *

Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina istuimme kämppikseni kanssa kerran illalla keittiössä ja paransimme maailmaa. Elämänvalintoja ja erilaisia ratkaisuja pohtiessamme tulimme lopulta äänekkäästi seuraavaan lopputulokseen: "Huomenna voi kuolla!" Sitä siinä sitten hoimme ja olimme täynnä itsevarmuutta. Mitään ei kannattaisi jättää tekemättä sillä varjolla, että myöhemminkin ehtii. Myöhemmin samana vuonna kämppikseni meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa puoli vuotta heidän ensitapaamisestaan. Tuuletin sisäisesti. Itse pyrin ja pääsin erääseen isohkoon musikaaliin, ja kerrytin kokemuksia sydämen täydeltä. Silloin se oli jotenkin niin helppoa, luonnollista. "Miksi ei?" oli toisella ystävälläni tapana kysyä, kun mietimme erilaisia valintoja. Hyvää syytä ei useimmiten löytyy. Siis miksipä ei!

Nykyään minusta tuntuu, etten ole enää yhtä rohkea. Opiskelijakommuunin keittiössä pauhuttu lentävä lausahdus kaikuu takaraivossani kuitenkin usein yhä. Että huomenna voi kuolla. Ja on kai sitä sen takia tullutkin erinäisiä ratkaisuja tehtyä. Mentyä melko äkkipäätä naimisiin. Tehtyä aika monta erilaista hakemusta erilaisiin paikkoihin, ihan vaan, jotta voin sanoa yrittäneeni. Pyydettyä anteeksi ensimmäisenä. Soitettua äidille tai isälle, kun en ole hetkeen kuullut heidän ääntään. Muutettua asunnosta ja kaupungista toiseen, parikin kertaa. Ostettua sitä kalliimpaa jogurttia.

Joissain asioissa kuitenkin tuntuu, että enemmän kuin ennen jarruttelen. Ehkä se on toisaalta luonnollistakin. Elämä on asettunut jonkinlaisiin uomiin, niistä poikkeaminen on isompi liike kuin suunnan muuttaminen silloin, kun leijailee aivan irrallaan. Vakituisessa parisuhteessa on yhteisen hyvän nimissä otettava myös toisen mielipide huomioon. Yhtä lyhyellä varoitusajalla ei voi tehdä mullistavia elämänmuutoksia, ainakaan jos toinen ei ole sataprosenttisesti muutoksen takana.

Kerran Oulussa eräs setä teki vaimolleen sydänavantoja jäähän. 

"Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi?" kysyi Maaret Kallio kerran kirjoituksessaan (silloin, kun vielä jaksoin niitä lukea - uusimmat ovat olleet aikamoista hömppää, anteeksi vain). Olen pidemmän aikaa koettanut tehnyt työtä sen hyväksi, että oppisin elämään omien pelkojeni kanssa. En kuvittele pääseväni niistä eroon, mutta haluaisin oppia ystävystymään niiden kanssa. Asettamaan pelon vähän itseni ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä rauhallisemmin. Toteamaan sille: "Panen kyllä merkille olemassaolosi, voit olla huoleti – mutta en enää tanssi pillisi mukaan." Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mistä syystä se myös toisinaan tunteiden ristitulessa unohtuu. 

Omaan tarinaani sopivimpia rohkeuden ilmaisuja olisivat kenties seuraavat annetut vaihtoehdot: "Tarttuisit viimein elämääsi ottaen siitä napakan niskalenkin. Lähtisit kulkemaan kohti elämääsi, etkä enää siitä poispäin." "Kääntäisit katseesi rohkeasti itseesi ja keskittyisit kuuntelemaan, kuka todella omasta mielestäsi olet." "Leikkisit itsesi kanssa, halaisit niin pitkään kuin haluaisit, hemmottelisit mieltä ja kehoa ja humpsuttelisit ihan muuten vaan."

Viime aikoina olen taas koettanut näin tehdäkin, ja lopputuloksena tunnen olevani paljon tasapainoisempi ja kokonaisempi ihminen. (Auringolla toki on silläkin varmaan osuutensa hyvänolon tunteeseen.) Huomenna voi kuolla. Elämässäni tuntuu olevan kaikki hyvin silloin, kun sen ajatteleminen ei ahdista ja aiheuta paniikkia, vaan saa aikaan lämpimän läikähdyksen rintakehässä: Juuri ei tarvitse kyllä katua. Paljon hyvää olen jo kokenutkin. Tässä on ihan hyvä. 

Tokikaan ei jokaisena viikonpäivänä onnistu noin ajattelemaan (todellakaan). Mutta jos edes joskus välillä. Silloin suunta on oikea.



* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 16.11.2006.