Isänmaallisia väristyksiä *

Viisi vuotta sitten en olisi koskaan kuvaillut itseäni isänmaalliseksi. Tiesin kyllä suomalaisuuden olevan minussa tietyssä mielessä tiukassa – olen aina rakastanut luonnossa liikkumista, hykerrellyt onnesta saunan jälkeen järviveden syleilyssä tai pakkasen nipistellessä poskia hiihtoladulla, maksanut mielelläni veroja, hörötellyt puliukoille hyväntahtoisesti ja imeskellyt kultalusikkaani onnellisena. Mutta ajattelin suomalaisuuden lisäksi olevani hyvinkin kansainvälinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen. Vanhempieni ansioista eri olin tavannut maista kotoisin olevia vieraita lapsesta saakka, olin asunut ulkomailla, minulla oli eri ikäisiä ulkomaalaisia ystäviä kourallinen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Elämän kurkistuskirjan seuraavalta aukeamalta löytyi rapakon takaa kotoisin oleva puoliso, jonka kanssa muutimme yhteen ennen kuin kunnolla edes tunsimme toisiamme. Suomeen. Pian huomasin olevani kiusallisen nationalistinen. Kun puolisoparka kipuili uuden kotimaansa sääntöjen, sosiaalisen kulttuurin ja tapojen kanssa, otin minä nokkiini. Joka kerta. Oikein hävettää myöntää, miten vähissä ymmärrykseni varsinkin alussa oli. Lisämaustetta tähän soppaan tuli tietenkin siitä, että kommunikaatiotapamme ovat luonnostaan hyvin erilaiset. Mies sanoo suoraan, räväkästi, liioitellenkin, tunteilla ladatuin ilmauksin. Itse olen kasvanut avioeroperheen keskimmäisenä lapsena rauhanneuvottelijaksi, diplomaatiksi siitä tarpeesta, että riitely tuntui liian stressaavalta ja kiukun tunteet oli parempi taputella jonnekin piiloon mahdollisimman pian.

Siispä kun puolison kiukunpurkauksissa usein esiintyi seuraavia lauserakenteita: "suomalaiset ovat niin }\}£$?=?)(¤" tai "Suomen ongelma on, että täällä ?=€{€£$@"#¤¤%/" tai kenties suosikkini "vihaan Suomea/suomalaisia/Helsinkiä", oli minun vaikea pitää pärstääni peruslukemilla. Kaikista opiskelemistani aktiivisen kuuntelun opeista huolimatta osasin vain harvoin vastata: "Tajuan todella, miten ärsyttävää täkäläinen byrokratia voi olla. Vituttaa itseänikin." tai: "Täällä on oikeasti tosi vaikeata saada uusia ystäviä. Ymmärrän hyvin, että se on tosi hankalaa varsinkin, kun olet tottunut ihan erilaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Itsekin olen tosi pettynyt, että se tyyppi vaan katosi tuolla lailla." Useimmiten kiskaisin soijapavun syvälle sieraimeeni ja loukkaannuin, sillä olenhan minäkin suomalainen. 

Onneksi olen kehittynyt sekä kuuntelijana että ihmisenä ja osaan nykyään osoittaa ymmärrystä toisen tunteille ilman, että loukkaannun niistä ensin itse. Ainakin useammin kuin ennen. Auttanut on toki myös se, että masennus on hellittänyt, mieheni on saanut täällä osakseen sentään joitain onnistumisenkin kokemuksia ja saanut edes sen yhden aidon ystävän – hän näkee nykyään myös arvoa siinä, millaisia ihmiset täällä ovat, miten asiat hoidetaan ja millaista elämä Suomessa on. Itsekkäistä syistä olen tästä äärimmäisen onnellinen, mutta toki myös mieheni puolesta. Olen nimittäin nähnyt, miten kuluttavaa on, kun elämä on päivästä toisteen selviytymistaistelua. Nykyään mieskin osaa nauttia järvimaisemasta, ja on jopa erehtynyt lausumaan sellaisiakin ylisanoja kuin "suomalaisissa parasta on kyllä ..." tai "se täällä kyllä on mahtavaa, että .." (Näiden kommenttien edessä koetan peitellä itsetyytyväisyyttäni ja sisälläni kehräävää nationalistia, siinä tuskin onnistumatta.)

Ulkopuolisen kokemuksen kautta olen kyllä myös itse ymmärtänyt, missä asioissa rakkaassa kotimaassani ollaan aivan ulapalla. Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten iranilainen, somali, suomalais-amerikkalainen ja suomalais-turkkilainen keskustelivat siitä, mikä Suomessa ja suomalaisissa mättää. (Suosittelen aloittamaan kuuntelun suurin piirtein 08:20 kohdasta, niin vältyt enimmältä alkujaarittelulta. Vaikka jaaritteluahan se oli koko ohjelma.) Ohjelmassa esiintyvistä epäkohdista humalaisten käytöksen sietäminen on mieheni ärsytyslistalla kärkisijoilla ja olen itsekin havahtunut huomaamaan, miten nurinkurista se on. Että juoppo saa huutaa metrossa kenenkään mulkoilematta, mutta kiljuva lapsi saa väen silmät pyörimään kuopissaan. Aurinkorasvan haju ei miestäni ärsytä, mutta sen sijaan olen ymmärtänyt, että ihmisten tuuppiminen kadulla on oikeasti todella tympeää. "Eivät ole vielä oppineet elämään kaupungeissa," on vakiopuolustukseni, mutta luulisihan sitä jo kohta oppivan. On myös karvaasti täytynyt myöntää meidän hyvinvointivaltion lellikkien olevan melko saamattomia verrattuna sellaisiin, joiden oikeasti täytyy pelätä katuojaan päätymistä. Että valtiolta saa ilmaista rahaa, vaikkei tekisi muuta kuin ostaisi sillä kaljaa. Onhan se nyt käsittämätöntä. Vaikka samalla onkin käsittämättömän hienoa.

Helppoa ei ollut yhteiselämän aloittaminen, sai siinä kulttuurierosta kalloonsa yksi jos toinenkin. Ja yhä se iskee usein. Mutta silti ei voi olla kuin kiitollinen. Matkustamalla olen oppinut valtavasti maailmasta, eniten tapaamieni ihmisten kautta. Siten syvimmät oppitunnit elämästä tällä planeetalla onkin käyty täällä ihan kotinurkissa. Toimivan parisuhteen, oli yhtälössä kuinka monta eri kulttuuritaustaa tahansa, eräs peruspilari on varmaan se, että aina jaksaa kysyä: miksi? Ja yrittää ymmärtää tuomitsematta.

Harjoittelu jatkukoon.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 28.10.1997