torstai 2. lokakuuta 2014

Isänmaallisia väristyksiä *

Viisi vuotta sitten en olisi koskaan kuvaillut itseäni isänmaalliseksi. Tiesin kyllä suomalaisuuden olevan minussa tietyssä mielessä tiukassa – olen aina rakastanut luonnossa liikkumista, hykerrellyt onnesta saunan jälkeen järviveden syleilyssä tai pakkasen nipistellessä poskia hiihtoladulla, maksanut mielelläni veroja, hörötellyt puliukoille hyväntahtoisesti ja imeskellyt kultalusikkaani onnellisena. Mutta ajattelin suomalaisuuden lisäksi olevani hyvinkin kansainvälinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen. Vanhempieni ansioista eri olin tavannut maista kotoisin olevia vieraita lapsesta saakka, olin asunut ulkomailla, minulla oli eri ikäisiä ulkomaalaisia ystäviä kourallinen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Elämän kurkistuskirjan seuraavalta aukeamalta löytyi rapakon takaa kotoisin oleva puoliso, jonka kanssa muutimme yhteen ennen kuin kunnolla edes tunsimme toisiamme. Suomeen. Pian huomasin olevani kiusallisen nationalistinen. Kun puolisoparka kipuili uuden kotimaansa sääntöjen, sosiaalisen kulttuurin ja tapojen kanssa, otin minä nokkiini. Joka kerta. Oikein hävettää myöntää, miten vähissä ymmärrykseni varsinkin alussa oli. Lisämaustetta tähän soppaan tuli tietenkin siitä, että kommunikaatiotapamme ovat luonnostaan hyvin erilaiset. Mies sanoo suoraan, räväkästi, liioitellenkin, tunteilla ladatuin ilmauksin. Itse olen kasvanut avioeroperheen keskimmäisenä lapsena rauhanneuvottelijaksi, diplomaatiksi siitä tarpeesta, että riitely tuntui liian stressaavalta ja kiukun tunteet oli parempi taputella jonnekin piiloon mahdollisimman pian.



Siispä kun puolison kiukunpurkauksissa usein esiintyi seuraavia lauserakenteita: "suomalaiset ovat niin }\}£$?=?)(¤" tai "Suomen ongelma on, että täällä ?=€{€£$@"#¤¤%/" tai kenties suosikkini "vihaan Suomea/suomalaisia/Helsinkiä", oli minun vaikea pitää pärstääni peruslukemilla. Kaikista opiskelemistani aktiivisen kuuntelun opeista huolimatta osasin vain harvoin vastata: "Tajuan todella, miten ärsyttävää täkäläinen byrokratia voi olla. Vituttaa itseänikin." tai: "Täällä on oikeasti tosi vaikeata saada uusia ystäviä. Ymmärrän hyvin, että se on tosi hankalaa varsinkin, kun olet tottunut ihan erilaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Itsekin olen tosi pettynyt, että se tyyppi vaan katosi tuolla lailla." Useimmiten kiskaisin soijapavun syvälle sieraimeeni ja loukkaannuin, sillä olenhan minäkin suomalainen. 

Onneksi olen kehittynyt sekä kuuntelijana että ihmisenä ja osaan nykyään osoittaa ymmärrystä toisen tunteille ilman, että loukkaannun niistä ensin itse. Ainakin useammin kuin ennen. Auttanut on toki myös se, että masennus on hellittänyt, mieheni on saanut täällä osakseen sentään joitain onnistumisenkin kokemuksia ja saanut edes sen yhden aidon ystävän – hän näkee nykyään myös arvoa siinä, millaisia ihmiset täällä ovat, miten asiat hoidetaan ja millaista elämä Suomessa on. Itsekkäistä syistä olen tästä äärimmäisen onnellinen, mutta toki myös mieheni puolesta. Olen nimittäin nähnyt, miten kuluttavaa on, kun elämä on päivästä toisteen selviytymistaistelua. Nykyään mieskin osaa nauttia järvimaisemasta, ja on jopa erehtynyt lausumaan sellaisiakin ylisanoja kuin "suomalaisissa parasta on kyllä ..." tai "se täällä kyllä on mahtavaa, että .." (Näiden kommenttien edessä koetan peitellä itsetyytyväisyyttäni ja sisälläni kehräävää nationalistia, siinä tuskin onnistumatta.)



Ulkopuolisen kokemuksen kautta olen kyllä myös itse ymmärtänyt, missä asioissa rakkaassa kotimaassani ollaan aivan ulapalla. Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten iranilainen, somali, suomalais-amerikkalainen ja suomalais-turkkilainen keskustelivat siitä, mikä Suomessa ja suomalaisissa mättää. (Suosittelen aloittamaan kuuntelun suurin piirtein 08:20 kohdasta, niin vältyt enimmältä alkujaarittelulta. Vaikka jaaritteluahan se oli koko ohjelma.) Ohjelmassa esiintyvistä epäkohdista humalaisten käytöksen sietäminen on mieheni ärsytyslistalla kärkisijoilla ja olen itsekin havahtunut huomaamaan, miten nurinkurista se on. Että juoppo saa huutaa metrossa kenenkään mulkoilematta, mutta kiljuva lapsi saa väen silmät pyörimään kuopissaan. Aurinkorasvan haju ei miestäni ärsytä, mutta sen sijaan olen ymmärtänyt, että ihmisten tuuppiminen kadulla on oikeasti todella tympeää. "Eivät ole vielä oppineet elämään kaupungeissa," on vakiopuolustukseni, mutta luulisihan sitä jo kohta oppivan. On myös karvaasti täytynyt myöntää meidän hyvinvointivaltion lellikkien olevan melko saamattomia verrattuna sellaisiin, joiden oikeasti täytyy pelätä katuojaan päätymistä. Että valtiolta saa ilmaista rahaa, vaikkei tekisi muuta kuin ostaisi sillä kaljaa. Onhan se nyt käsittämätöntä. Vaikka samalla onkin käsittämättömän hienoa.

Helppoa ei ollut yhteiselämän aloittaminen, sai siinä kulttuurierosta kalloonsa yksi jos toinenkin. Ja yhä se iskee usein. Mutta silti ei voi olla kuin kiitollinen. Matkustamalla olen oppinut valtavasti maailmasta, eniten tapaamieni ihmisten kautta. Siten syvimmät oppitunnit elämästä tällä planeetalla onkin käyty täällä ihan kotinurkissa. Toimivan parisuhteen, oli yhtälössä kuinka monta eri kulttuuritaustaa tahansa, eräs peruspilari on varmaan se, että aina jaksaa kysyä: miksi? Ja yrittää ymmärtää tuomitsematta.

Harjoittelu jatkukoon.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 28.10.1997 

4 kommenttia:

  1. Ootteko koskaan miettineet asumista miehen kotimaassa? Tai ootko miettinyt että millaista olisi sopeutua miehen kotimaahan?

    Mulla on yksi kaveripariskunta, jotka asuvat maassa joka ei ole kummankaan kotimaa. Ovat siis keskenäänkin kotoisin eri maista :) heidän kasvutarinaa pariskuntana on ollut hauska seurata kun ovat siis kumpikin sopeutuneet uuteen kotimaahan sekä sitten vielä siihen puolison kotimaahan että siihen että puoliso ei ole samasta maasta kotoisin kuin mistä itse on. Kummallakaan ei ole halua asua toistensa kotimaassa mutta välillä yrittävät "myydä" toisilleen oman kotimaansa hyviä puolia. Aika näyttää toki miten käy mutta toistaiseksi asuvat missä siellä missä ovat tavanneetkin. Tosin tuossa on jo sekin haasteena että kun on asunut kauan pois sieltä omasta syntymämaasta niin joutuisi todennäköisesti itsekin sopeutumaan uudelleen. Se on kuitenkin aina niin eri asia käydä vierailemassa kuin viettää pidempi aika tai asua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies ei enää itsekään haluaisi muuttaa takaisin kotimaahansa. Hän lähti sieltä sikäläiseen meininkiin kyllästyneenä jo ennen kuin me tapasimme ja täältä käsin katsottuna tilanne ei tunnu parantuneen. Mitä luultavimmin muutamme jossain vaiheessa jonnekin kolmanteen maahan puolueettomalle maaperälle. Sitä suunnitelmaa on pyöritelty jo pitkään, mutta vaikea maahanmuutto Suomeen on tehnyt meidät molemmat vähän varovaisiksi ja haluamme tällä kertaa valmistautua vähän paremmin. Kun aika on sopiva ja määränpäästä yksimielisyys, on tämä kuitenkin varmasti edessä.

      Olen onneksi näiden yhteisten vuosien aikana päässyt muutamaan otteeseen vierailemaan miehen kotimaassa pikkuisen pidempiä aikoja (n. kuukauden kerrallaan). Se ei mitenkään vastaa muuttoa rapakon taa, mutta auttaa kuvittelemaan, millaista yhteinen elämä siellä voisi olla: mikä ärsyttäisi minua, mikä pelottaisi, mistä nauttisin, mitä kaipaisin. Tämä taas on auttanut olemaan empaattisempi puolison kipuilua kohtaan, koska voin kokeilemattakin kuvitella, että keittäisi itselläkin aika usein puolestaan sikäläinen meininki. Maahan, missä tapasimme (ikävöisin tuoreita vihanneksia liiaksi), emme varmasti muuta koskaan, mutta haaveilen kyllä yhteisestä matkasta sinne muistoja verestämään.

      Meillä on ystäväpiirissä pari muutakin monikulttuurista pariskuntaa, ja vaikka jokainen tapaus on omanlaisensa, on näistä vertaistukea tarjoavista vertailukohdista ollut välillä suunnaton apu! (:

      Poista
  2. Vaikka itsekin pidän itseäni kansainvälisenä ihmisenä, tuntuu, että vasta vuoden takaisen kulttuurishokkikokemukseni jälkeen olen oppinut reagoimaan ihmisiin, jotka kulttuurishokin kourissa ampuvat kovilla omaa isänmaatani. Sitä ennen sun tavoin vedin palkokasveja sieraimiin, jos joku kehtasi arvostella maatani.

    Vielä pitäisi tsempata sen kanssa, ettei menisi kritisoimaan kenenkään asuinmaata itse sen asukkaille. Välillä nimittäin tulee kritisoitua USAta amerikkalaisille, ja yleensä sen jälkeen keskustelu menee vaivaantuneeksi, vaikka periaatteessa tyyppi olisikin kanssani täysin samaa mieltä vaikkapa nyt terveydenhuollon nykytilasta tai autokaupungeista. Asiat on kuitenkin niin paljon vaikeampi sulattaa jonkun ulkopuolisen sanomana.

    VastaaPoista
  3. Välillä on kyllä vaikea suhtautua toisen ihmisen tunteisiin, jos ei omakohtaista kokemusta löydy - ihan asiassa kuin asiassa. Mutta jotenkin tämä kotimaan arvostelu menee ihon alle samalla tavalla kuin minkä tahansa sellaisen arvosteleminen, jonka kokee olevan todella vahvasti osan omaa minuutta.

    Ja tuo on kyllä myös totta, että omia sanojaan kannattaa varoa itsekin. Minä olen joitain kertoja onnistunut pahoittamaan myös puolisoni mielen jenkkejä kritisoivilla kommenteillani, vaikka yleensä koetankin olla diplomaattinen. Koetan aina ajatella näissä asioissa sitä, miltä itsestä tuntuu, jos joku sanoo pahasti omasta perheenjäsenestä. Jos joku toinen kutsuu äitiäni rasittavaksi räpättäjäksi, jolta ei koskaan saa suunvuoroa, riennän puolustukseen - vaikka oman perheemme sisällä saattaisimme sanoa hänestä aivan samoin.

    Ero lienee siinä, että luottaako sen kritisoijan kaikesta huolimatta rakastavan kritiikin kohdetta täydestä sydämestään virheineen päivineen. Jos en luota, en anna niin kärkkäästi arvostellakaan.

    VastaaPoista