Työ ei riitä elämäni sisällöksi, Ridge! *

Uravalintoja, elämänvalintoja ja kulutusvalintoja on pohdittu viime aikoina monella tontilla: täällä (miksi — tai miksi ei — ryhtyä opettajaksi)  täällä (tasa-arvo, ammatinvalintakysymys ja varallisuus) täällä (myyt työnantajalle vapaa-aikasi ja mitä siitä seuraa) ja täällä. (elämänvalinnoista ja niiden vaikutuksesta lasten talvihaalareihin). Kaltaiselleni krooniselle urapohtijalle ja elämän suunnan suunnittelijalle keskustelu on mielenkiintoista seurattavaa, enkä tietenkään malta olla avautumatta aiheesta vähän itsekin.

Kuten on lienee selvää, en tee työtäni intopinkeänä. Hetkittäin itsekin ihmettelen, miten tälle pallille päädyin. Lapsena ja nuorena rakastin koulua. Olin yksinkertaisesti hurmaantunut oppimisesta, varsinkin tiettyjen asioiden: kirjoittamisen ja lukemisen, englannin kielen, matematiikan, musiikin, näyttämötaiteiden. Harrastin eri taiteenlajeja intohimoisesti, mutten mitenkään kovin kunnianhimoisesti. Minusta ei koskaan tullut ilmiömäistä missään, koska harrastin etenkin taideaineita nautinto edellä, enkä pyrkiäkseni loistaviin suorituksiin. Tämä oli sinänsä toki mainio asia, ja harrastuneisuus on jatkunut tähän päivään. Toisaalta vältyin tällä tavalla hakeutumasta lukion jälkeen millekään taidealalle — ne olivat minulle harrastuksia, ja taidelukion tähtikaarti oli sitä porukkaa, jolle valittu taidemuoto oli elämä itse, tärkeysjärjestyksessä heti hengittämisestä seuraava. Heille ura taidelalla oli itsestäänselvyys, mutta itselleni ei, ja kuvatun kaltaisiin lahjakkuuksiin itseäni vertaillessani sitten jotenkin luovuin ajatuksesta.

Ammatinvalinnan kannalta kriittisin lukion loppuaika oli minulle sattuneesta syystä sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa aikaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en pystynyt kuvittelemaan tulevaisuuttani seuraavaa syyskuuta pidemmälle, tiesin vain, että silloin olisi oltava jossain muualla, opiskelemassa jotakin. Itsestäänselvin vaihtoehto ei sekään ollut jälkikäteen tarkasteltuna millään muotoa helpoin, mutta siinä tilanteessa itselleni se oli sitä: vähäisiä voimavaroja ei tarvinnut laittaa erilaisten vaihtoehtojen punnitsemiseen vaan suuntasin ne sen sijaan pääsykokeiden läpäisemiseen.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan:

Jes.
(Huom. pöytäni on näin siisti vain viisi minuuttia ennen lähtöäni kesälomalle.)

Valmistuin pari vuotta sitten, ja aivoni tuntuvat sittemmin vain jatkuvasti surkastuneen. Olin jo puoli välissä opiskeluja sitä mieltä, että olin luultavasti vähän väärällä ladulla, mutta satunnaisia muiden alojen pääsykokeita lukuun ottamatta en tehnyt asialle juurikaan. Lohduttauduin minulle tiuhaan hoetuilla mantroilla: "Mikä tahansa tutkinto on parempi, kuin ei mitään." ja "Tällä tutkinnolla voi päätyä niin monenlaisiin eri hommiin." Olen kuitenkin näköjään vähän tällainen ammatillinen ajautuja, enkä ole vielä löytänyt niitä monenlaisia eri hommia. Sen sijaan istun näyttöpäätteen edessä nakuttamassa tismalleen sitä itseään päivästä toiseen.

Omaa saamattomuuttani olen diagnosoinut joskus lukemani teorian pohjalta, jonka mukaan muutoksen käynnistämiseksi tarvitaan sekä (luotaan) työntäviä että (puoleensa) vetäviä voimia. (Ei ehkä fysiikan lakien mukaisesti, mutta ihmispsyykeen kohdalla toim. huom.) Ja tällä hetkellä minua jäytävät lähinnä ne nykyisestä työstä eroon ajavat syyt — mikään toinen vaihtoehto ei valtavalla voimalla kuitenkaan vedä puoleensa. Dilemma on sama, kuin maastamuuttokysymys puolisoni kohdalla: hänen mielestään Suomi ei ole kovin mukava maa, mutta mikään toinenkaan paikka ei riittävän vahvasti kiehdo ja joitain syitä on jäädä ankeudesta huolimatta. Siispä olemme jääneet.

Tästä pääsemmekin hyvällä kavioeläimensillalla kulttuurieroihin. Nimittäin senkin olen tässä pohjoisamerikkalaisen kanssa suheeraamisen myötä todennut, että osasyynsä muutosarkuuteeni on kotikulttuurissa. Minulla on samoissa, hyväpalkkaisissa työtehtävissä pitkät urat tehneet vanhemmat, joille eri taidemuodot ovat aina olleet tärkeitä — mutta vain harrastuksina. He ovat lisäksi aina ääneen riemuinneet hyvästä koulumenestyksestäni ja sovitelleet kohdalleni erilaisia arvostettuja ammatteja (ml. sitä, johon päädyin). Lisäksi Suomi on tiettävästi erittäin koulutuskeskeinen maa, jossa yrittämistä on vasta pikku hiljaa viime vuosina alettu rohkaisemaan. Tästä on ilmeisesti jäänyt psyykeeseeni jokin tukos, josta koko nuoren aikuisuuteni olen hiljalleen pyristellyt eroon. Nyt sen ymmärrän selvemmin, kun vertailukohtana on yrittäjäperheessä, yrityskeskeisessä jokainen-on-oman-onnensa-seppä -kulttuurissa kasvanut puolisoni, joka on polkaissut mahtavan firman pystyyn aivan tyhjästä, siirtyen samalla alalle, josta ei aiemmin tiennyt juuri mitään. (Ja kiroaa päivittäin joko suomalaista byrokratiaa tai eurooppalaisten huonoa työmoraalia, raukka.) Itse näitä uravaihtoehtoja miettiessäni aina tuppaan lähtemään siitä, mihin koulutukseen pitäisi hakeutua. Kun oikeasti elämässä on jo aika paljon monia haaveilijoita (itseni mukaan lukien) pidemmällä, jos vaan alkaa tehdä. Kokeilemalla oppii. (Ei tietenkään päde joka alalla, vrt. kirurgi, mutta niillä, mitä itse harkitsisin.)

Joskus olen hairahtunut tekemään "töitä" myös kotona. Luotto omiin
piirustustaitoihin on ilmeisesti todella hyvä, sillä kirjoitin huonekaluihin niiden nimet. Öh?

Kun olen tätä urakysymystä pyöritellyt, on mieleeni myös muistunut, etten nuorempana koskaan ajatellut, että työn täytyisi olla riemun täyteistä sielun paloa aamusta iltaan. Vanhempieni esimerkin mukaisesti ajattelin käyväni töissä, ja harrastavani sitä sielun paloa sitten vapaa-ajalla. Jossain vaiheessa kuitenkin niiden kirottujen taiteilija- ja yrittäjäystävien, yleisen "työn tulisi olla miellekästä ja palkitsevaa" -mediakirjoittelun ja leipätyön leipiinnyttävän vaikutuksen ansioista olen sitten kuitenkin päätynyt yhä useammin haaveilemaan työstä, joka tuntuisi merkityksellisemmältä tai innostavammalta. 

Toisaalta tajuan ruohon olevan aina pensasaidan toisella puolella vihreämpää, kunnes orapihlajan läpi rämmittyään toteaa asian laidan olevan toinen. Taiteilija- ja yrittäjäystäväni ovat usein kateellisia säännöllisistä tuloista, palkallisista lomista ja stressittömyydestä, jota (etenkin omassa työpaikassani, mikä on suuri bonus) työntekijä nauttii suhteessa itse itsensä työllistävään. En ole suoraan sanottua aivan varma, kuinka ihanan ihmeellisen työn lopulta tarvitsisin herätäkseni hymyssä suin jokaisena useampina arkipäivinä. Loppujen lopuksi pienempikin muutos saattaisi olla riittävä, kunhan kokonaisuus käy kohdilleen, minkä vuoksi en ole eräopaskoulutukseen tai sirkuskouluun vielä hakeutunutkaan.

Minusta on upeaa, että nykyään mediassa tuodaan esille erilaisia urapolkuja. Olen itsekin saanut näistä rohkaisua siihen, että vaikken ihan nyt juuri tiedäkään, pitäisikö ammattiosaamista kehittää syvemmälle, korkeammalle vai täysin toiseen suuntaan — ehdin ihan hyvin myöhemminkin. Olen kaikesta edellä mainitusta huolimatta nykyiseen epävarmuuden tilaan melko tyytyväinen. Työtilanteessani on monia hyviä puolia, kuten riittävän elintason (minulle, kulutusvalintakysymys toki) mahdollistava palkkaus, mukava työyhteisö, joustavat työajat ja — ehkä tärkeimpänä — kiva työmatka. Pari kertaa päivässä suoritettu pyörälenkki merenrantoja pitkin ja halki puistometsän parantaa mitä tahansa päivää huomattavasti. Kesällä työaikajoustoa hyväksikäyttäen korvasin suihkussakäymisen pari viikkoa aamu-uineilla — se nosti elämänlaatua jo aivan yhtä paljon, kuin mikä tahansa unelmaprojekti.

Työmatkalla elokuussa.

Päätän tajunnanvirtani toteamalla, etten liialti tarjonnut blogipediassa vellovaan keskusteluun uutta annettavaa, kunhan kasvatin aihetta käsittelevää merkkimäärää. Ehkä sanomani on lyhykäisyydessään tämä: Minä en tiedä vielä, mitä haluan, miksi, missä tai miten. Mutta se ei haittaa. Sitten kun tiedän, toivon lietsovani itsestäni esille rohkeuden yrittää, meni sitten syteen tai saveen, sillä ainoastaan yrittämällä voi onnistua. Eikä epäonnistuminenkaan ole katastrofi.

*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 17.11.1999