Kun olen inspiroitunut, jostain asiasta innoissani, herään mielelläni uuteen päivään. Töissä tylsinä hetkinä mietin hauskaa harrastustani, vapaa-ajan projektia tai kirjaa, jonka olen lukenut - ja puhkun intoa päästä jo jatkamaan hommia.
Kun minulla ei ole käsilläni jotain mielenkiintoista, tarpeeksi haastavaa ja/tai palkitsevaa tekemistä, päädyn terrorisoimaan itseäni. Tuolloin minut valtaa nimetön ahdistus, jonka ajamana mutustan suklaarusinoita pussikaupalla, pyörin nettikaupoissa himoitsemassa asioita, joita en oikeasti tarvitse, tai kehitän parisuhdeongelmia aiheista, jotka saattavat jossain vaiheessa muodostua ongelmaksi.
Kaikkihan me jossain määrin teemme tätä: turrutamme ikäviä tunteitamme. Joku katsoo neljä jaksoa Frendejä lykätäkseen esseen kirjoittamisen aloittamista. Toinen syö salaa suklaapatukan autossa. Kolmas jättää syömättä. Neljäs puolestaan juo. Ihanne toki olisi, että ottaisin reilusti vastaan kaikki tunteeni, ikävimmätkin, hyväksyvästi vain antaisin niiden tulla ja tuntisin. En vaan ole vielä niin valveutunut.
Ensimmäinen askel on jo se, että opettelen tunnistamaan milloin nautiskelen: syön jäätelöannoksen aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa tai ostan uuden (tarpeeseen tulevan) laukun itselleni palkinnoksi hyvin päättyneestä puolen vuoden työprojektista, katson pari jaksoa hyvää tv-sarjaa yksin kotona heittääkseni aivot narikkaan - tai vaikka nukun pitkään sunnuntaiaamuna - ja milloin käytän samaa toimintaa turruttaakseni tunteeni: ahmin nallekarkkeja epämääräiseen pahaan oloon ikävän työpäivän jälkeen, kehitän pakkomielteen uudesta mekosta, vaikka kaapissa on jo kaksi miltei samanlaista, katson tuntikaupalla televisiota miehen ollessa matkalla, koska ilman television ääniä koti tuntuu tyhjältä. Joskus nuorempana muistan myös jonain hyvin synkkänä päivänä vain nukkuneeni, jotta tunnit kuluisivat nopeammin eikä tarvitisi viettää niin pitkää aikaa nykyhetkessä.
Tunteiden turruttamisen tiedostamisesta on syntynyt uusi ongelma, eli jos todella pahasti "repsahdan" vanhaan käyttäytymismalliin, tulee minulle nykyään jälkikäteen paha tunreidenturruttamiskrapula. Kaamea morkkis. Tähän ei auta muu kuin armo ja anteeksianto itselle. Toisinaan se vain on vaikeaa, vaikka kuinka tietää, että itsensä rankaiseminen tai edes tuomitsevat ajatukset paljon varmemmin ajavat uudestaan samalle polulle.
Päivän aiheena siis tänään: armoa itselle. Kelpaan tällaisena kuin olen, virheinenikin. Tulipahan taas tehtyä, mutta ei maailma siihen kaadu, enkä minä ole yhtään sen huonompi ihminen. Olen oikeasti tosi hyvä tyyppi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti