.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!