Lupa elää nyt

Kävimme tänään miehen kanssa pariterapeutin luona. Te kun ette meitä, varsinkaan puolisoani, tunne, ette ymmärräkään kuinka ennenkuulumaton on tuo edellinen lause. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että pääsisin joskus tuollaisen suustani (tai näppäimistöltäni) päästämään. Mutta niin vain kävi!

Ja se oli ihanaa. Oikeasti.

Kyseessä oli luultavasti tällä erää yksittäiseksi jäävä kerta, minkä takia mitään uskomattoman uraauurtavia päätelmiä terapeutti ei meistä yhdessä tai erikseen tehnyt, mutta istunnon anti oli silti varsinkin minulle mieleen. Nimittäin ihmisellä kuin ihmisellä yksi suurimmista tarpeista lienee kokea tulevansa kuulluksi. (Pääkaupunkiseudun Uutisissakin siitä vast'ikään oli kirjoitus.) Ja se meille suotiin.

Käsittelimme puolentoista tunnin ajan sitä ainoaa kysymystä, jonka jopa mieheni on myöntänyt olevan kotona kaksin ratkaistavaksi liian vaikea: että toinen meistä näkee tulevaisuudessaan lapsia, ja toisen visioissa perhekoko pysyisi kahdessa vuosikymmenet eteenpäin. 

Asiahan ei tietenkään ratkennut, eihän se noin vain yhdellä keskustelulla ratkea. Mutta ymmärsimme joitain asioita paremmin, jotkin ensimmäistä kertaa: Että aikaa on. Että suhteemme on vakavuudestaan huolimatta vielä toisaalta melko nuori ja myös tarvitsee aikaa. Että on normaalia, ettei halua hankkia lapsia silloin, jos ei itsekään tunne oloaan hyväksi (mies nyt, maahanmuutosta masentuneena - minä silloin, kun en seurustelemaan alkaessamme "haluaisi varmaan ikinä lapsia"). Ihminen on rakennettu niin, ettei huonoksi tai epävarmaksi kokemaansa tilanteeseen halua tehdä itselleen jälkeläisiä.

Toisaalta ymmärsin vahvemmin kuin aiemmin, että mieheni ei välttämättä koskaan muuta mieltään. Että hänen onnelliseksi vanhemmaksi tulonsa tiellä on muutakin, kuin pelkkä mielipide — olisi annettava anteeksi oma lapsuus ja kohdattava masennus kasvoista kasvoihin. Toisaalta taas sain paljon uutta toivoa ja rohkaisua. Mielissäni kuuntelin, kuinka terapeutin mielestä olemme lyhyen suhteen aikana oppineet esimerkillisesti keskustelemaan tunteistamme. Huojentuneena kuuntelin vakuutteluja siitä, että olen vielä nuori, ja aiemmin sivuuttamaani huomiota biologisen kellon tikityksen vaikutuksesta vauvakuumeiluuni. Totta, ihan normaalia. Jotenkin tunnuin saavan luvan nauttia siitä, mitä minulla nyt on. Ettei vielä tarvitse huolehtia, olenko nelikymppisenä lapseton vai onneton yksinhuoltaja. Voi vaan nauttia. Elää! Rakastaa, kun kerran rakkautta on. Antaa sille aikaa. Koska aikaa on.

Ja kuitenkin jollain tasolla kaikkein parhaalta tuntui se, että sain kerrottua jollekin aivan rehellisesti sen, mitä olen muutaman vuoden aina kysyttäessä vähän vähätellyt. Myönsin aivan avoimesti: koen olevani mieheni masennuksen kanssa liian yksin. Hänellä on liian vähän tukipilareita minun lisäkseni eikä se ole kummallekaan helppoa. Puolisoni ymmärtää, ja vakuutti ääneenkin ymmärtävänsä tämän. Ehkä tästä rohkaistuneena uskallan sanoa sen jollekin muullekin ääneen. (Jollekin, jonka se saisi pistäytymään vähän useammin, tai kutsumaan kylään vaikkemme aina menisikään, lähettävän rohkaisevan postikortin.)

Istunnon lopuksi terapeutti toivotti meille hyvää jatkoa ja lisää hyviä keskusteluja lapsiasiasta. Mieheni puoleen hän kääntyi ja toivoi todella, että tämä hakisi apua masennukseensa. Koska hän on vielä nuori. Koska hän ansaitsee elää täyttä elämää. Puolisoni myöntelyä katsoessani kihosivat kyyneleet silmiin ja itku kurkussa sanoin toivovani samaa. Mutta epäilen, ajattelin. Ja tajusin, etteivät ne kyyneleet olleet hänelle, ne olivat minulle. Minäkin olen vielä nuori. Minäkin ansaitsen elää täyttä elämää. Mutta toista ei voi pakottaa terapiaan sillä perusteella, että siitä tulisi minulle parempi olo. Eikä pidäkään.

Itkuisesta lopusta huolimatta käynnistä jäi todella hyvä mieli. Lapsiasia on painanut mieltä ja olen kerännyt siitä paineita. Olen seurannut vauvoja tehtailevien ystävieni elämää ja ajatellut minulla olevan jo hoppu ja hätä. Mutta taidankin tästä lähtien keskittyä niihin yli kolmikymppisiin kavereihini, joilla ei ole vielä lapsia — eikä mihinkään kiire. Miehen masennuskuopatkin ovat viime aikoina olleet, vaikkakin hetkittäin rajuja, lyhyitä. Ja tuo hurmaava virne, tuikkivat silmät, kaistapäiset vitsit ja vain minun silmilleni uskottu hellyyttävä lantionvatkaus, juuri oikeaan hetkeen ajoitettu kosketus ja yöllinen syleily kesken unien — mielelläni nautin niistä hyvällä omalla tunnolla vielä päivän jos toisenkin ilman huolta huomisesta. Annan elämälle mahdollisuuden.

Oikein hyvää loppuviikkoa teillekin.