Suudelma kuin itsenäisyyspäivän ilotulitus! *

No, tässä ei ole varsinaisesti ole kyse suudelmista, vaikka olen sellaisenkin tänään saanut. Mutta muita asiaa edes läheltä liippaavia otsikoita ei tähän hätään löytynyt. Eikä täällä Helsingissä ole itsepäisyyspäivänä edes ilotulitusta, vastoin lapsena oppimiani perinteitä. Ei tosin ole edes lunta. Vaan nyt ajaudun sivuraiteille, joille ei ole tiedossa loppua ennen kuin hanki on maassa.

Asiaan!

Miltei unohdin koko itsenäisyyspäivän, mutta kauppojen poikkeusaikataulut sentään aiheuttivat perjantai-iltapäivänä toimistossa sen verran kohua, ettei kansallinen juhlapäivä purjehtinut ohi huomaamatta. Päivän sanaa makustellessani tulin kovin tyytyväiseksi. Itsenäisyys. Juuri nyt, tässä elämän vaiheessa, rintalastani alla hyrisee lämmin tuli. 

Olen niin onnekas, että viikko sitten olin täällä.

Tämän avioliiton, samalla ensimmäisen todella vakavan parisuhteeni, alkutaipaleella koin itsenäisyyteni olevan uhattuna. En syytä tästä puolisovalintaa, kehitysvaiheeni elämän tiellä vain oli sellainen. En ollut varma, mitä tahdoin enkä tiennyt, missä rajani kulkivat, omani ja toisten tunteet pelottivat minua ja toisinaan tein kaikkeni, etten joutuisi kohtaamaan niitä. Samaa parisuhdetta on kiittäminen siitä, että olen joutunut opettelemaan. Olen harjoitellut, yksin ja yhdessä, apunani puoliso, ystävät, perhe, työtoverit, terapeutti, sekä joukko muita tuttuja ja tuntemattomia, sekä muutama erinomainen opus. 

Olen opetellut uusia mantroja. "Olen oman tarinani päähenkilö." "Show up and let yourself be seen." "Choose discomfort now over resentment later." Opetellut tunnistamaan tunteeni ja sanomaan ne ääneen, ennen kuin toimin niiden ohjaamina. Opetellut valitsemaan, miten toimin - en ainoastaan sokeasti reagoimaan. (Tarinani ja taustani on aivan eri kuin ihanan Anin, mutta viime aikojen kirjoituksen ovat kolahdelleet kovasti jokainen. Samankaltaisissa vesissä on uitu ja uidaan. Lue täältä.) Omalla kohdallani tämä tarkoittaa, että tavoittelen mm. seuraavia asioita: En puolustaudu, varsinkaan kuviteltua hyökkäystä vastaan, vastahyökkäyksellä. En yritä paniikin iskiessä koeta ratkaista kaikkea kerralla, vaan vedän ensin henkeä ja harkitsen. Kun jokin hiertää, sanon siitä ääneen suoraan, mutta asiallisesti, asianomaisille. En kysy kysymyksiä, jollen hyväksy kaikkia mahdollisia vastauksia. (Jos tekee mieli niin tehdä, ei kyseessä ole kysymys, vaan tunne, joka minun tulisi ilmaista sellaisenaan.) Toisaalta otan oikeuden harkita omaa vastaustani kysymykseen tai pyyntöön kunnes olen varma, mitä todella haluan vastata.

Itsenäisyyden väreissä. Kaipaan takaisin.

Muutos tuntuu hyvältä! Sisäisesti olen rauhallisempi, vähemmän värisevä, muiden ja omista reaktioista hädissäni. Parisuhde voi päivä päivältä paremmin. Töissä, missä ensimmäisen vuoden tuskailin tyytymättömyyttäni, olen ottanut ohjia tiukemmin omiin käsiin. Lopputuloksena nautin entisistä hommista enemmän ja olen kehitellyt uusia. Harrastusrintamalla soisin vielä ottavani vielä rohkeampia askelia, mutta hauskaa olen niissäkin merkeissä pitänyt. Pettymysten hyväksymisessä auttaa, että juhlii pieniäkin onnistumisia täysin rinnoin. Koetan antaa tunteiden vain tulla — koska vapaina kulkiessaan ne myös lähtevät liukkaasti. Sellaisia ovat tunteet, nuo veitikat, jatkuvassa liikkeessä, kunhan osaa olla tarraamatta niihin liian lujasti. 

 
Mikään ihmenainen en ole. Opeteltavaa on yhä. Reaktionopeus tunneasioissa on yhä usein sitä luokkaa, ettei tietoisuuteni ehdi väliin. Onneksi tajuan asian kuitenkin nykyään edes sitten jälkikäteen. Oman, muiden ja elämän itsensä epätäydellisyyden hyväksymisessä on vielä tekemistä. Harjoittelen. Muistuttelen itseäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Asetan itseni alttiiksi, paljastan kaikki kortit. Tavoittelen täysillä niitä tähtiä, jotka minulle tuikkivat. Yritän ja epäonnistun. 

Tätä huolella rakennettua itsenäisyyttä, hiljalleen aikuistuvaa (lapsenmielisyydessä kuitenkin kaksin käsin roikkuvaa) itseäni, juhlin tänään.

* Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2004