Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä.
Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.
Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi.
Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.
Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.
 |
| Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015. |
Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008
Kiitos, hyvin puhuttu. Pisti miettimään.
VastaaPoista<3 Kiitos, että kommentoit.
PoistaHui, paranemisia läheisellesi ja mielenrauhaa sulle. Mieltä järkyttävät jutut on kyllä pysäyttäviä.
VastaaPoistaMä olen ihan samaa mieltä että on tärkeää elää hetkessä. Huomata ja tuntea, olla niin että tuntuu hyvältä. Vähän kliseisesti ilmaistuna, elää niin että iltaisin tuntuisi siltä että jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. Mutta siitä olen eri mieltä että jokainen päivä pitäis elää täysillä sentakia että jotain pahaa saattaa tapahtua. Ei pidä, jos elät jatkuvasti sillä mielellä että pitää elää ja tehdä täysillä niin touhu saattaa kääntyä suorittamiseksi ja se tunne kaikesta unohtuu. Joskus joku spontaani ja rohkea saattaa tehdä sen olon että kuolisin onnellisena, joku sellainen juttu jonka ajattelee niin että nyt elin täysillä. Ja joskus se taas on ihan se perusarki joka tekee sen riittävän onnen. Mä en ole koskaan ollut niin lähellä kuolemaa että olisin joutunut miettimään elämän perusarvoja kokonaan uusiksi mutta mulla kalskahtaa se täysiä eläminen korvaan tosi pahasti. Kun se on ihan mahdotonta elää ja saada kaikkea heti niin että voisi elää täysillä. Musta tuo sun mainitsema hetkessä eläminen on paljon isompi ja oleellisempi juttu. Että keskittyy ja panostaa enempi siihen missä on ja mitä siinä hetkessä tapahtuu kuin ajattelisi että nyt pitää elää mahdollisimman täysillä.
Tekisi vielä lopuksi mieli sanoa jotain lohduttavaa. Mutta se on vaikeaa koska se ottaa aikansa että se mieli rauhoittuu. Ei mikään mitä sanoo sitä rauhoita. Mutta helli mieltä auringolla töiden jälkeen, siitä ei ainakaan ole mitään haittaa :)
Olen ihan samaa mieltä. Vaikka käytänkin tuota "elää täysiä" ilmaisua, en tarkoita sillä "elää niin kuin huomista ei koskaan tulisi". Hetkittäin sorrun kyllä ajattelemaan, että kaikki pitäisi saada tällä minuutilla, koska huomiseen lykkääminen on arpapeliä. Mutta nykyään palaan aina seuraavassa hetkessä maan pinnalle niistä ajatuksista. Itsellenikin tuon mainitsemasi onnen tunteminen on useimmiten pienistä asioista kiinni ja täysillä elämisellä tarkoitankin läsnäoloa ja hyvänmielen juttujen tekemistä myös omassa arjessa. Että elää itsensä näköistä elämää myös arjen hulinassa, eikä vain kahdesti vuodessa lomalla. Pienillä jutuilla se ainakin omalla kohdallani toteutuu ja ero olossa on huima.
PoistaJotenkin tällaisia perusarvoja pikkuisen miettimään pistäneitä tapahtumia on viimeisiin vuosiin minulle siunaantunut, vaikka sinänsä kuoleman kanssa kasvokkain en ole ollutkaan
ollutkaan. Aina näissä oppii itsestään jotain uutta.
Kiitos. <3
Voi. Se läheltä piti on kauhea, pysäyttävä hetki. Samoin kuin se, ettei vielä tiedä, miten tässä käy.
VastaaPoistaOnneksi välillä käy hyvinkin. Onneksi nyt kävi.
Niinpä. Aikamoista kauhumateriaalia osaa ihmismieli niissä hetkissä tuottaa, teettää töitä roikkua kiinni kiitollisuudessa ja toivossa - mutta se kyllä kannattaa.
PoistaOnneksi! Todellakin.