Isä, poika ja myrsky *

Uimavedet ovat ihanan lämpimiä ja ilmoja on pidellyt. Olen nauttinut! Eilen, kun vaihteeksi satoi vettä, luin loppuun vihdoin paljon puhutun Finlandia-voittajan ja kiemurtelen halusta avautua siitä. Siispä:

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät

Pidin kirjasta kovasti, sen sanoma on ajassamme tärkeä. Yksinkertaistettuna: kuinka fanaattisuus, tai jo pelkästään vahva vakaumus voi sokeuttaa vaihtoehdoille ja sävyttää ihmisen maailmankuvan niin yksiväriseksi, että hän luulee tietävänsä kaiken, kaikki viittaa samaan vakaumusta edustavaan totuuteen. Mutta jos todella avaa silmänsä ja lähestyy epäilyttäviäkin mielipiteitä ja arveluttavaa tietoa yrityksellä ymmärtää, huomaa oman näkökulmansa rajallisuuden. Kirja oli rakennettu niin, että saman oivalluksen sai lukijanakin, mikä oli hienosti tehty. Teos oli mukaansatempaava, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Opushan kertoo amerikkalaisesta Joesta, hänen suomalaisesta (ex-)vaimostaan Alinasta ja heidän pojastaan. Ja kaikista muista siinä ympärillä, sekä lisäksi kritisoi nykymaailman ilmiöitä sosiaalisesta mediasta aina pörssiyhtiöiden vallankäyttöön. Alussa Joen valittaessa, kuinka huonosti kaikki Suomessa on, tunsin aidosti ärsyyntyväni. Todella realistinen kuvaus kulttuurishokkia kärsivästä amerikkalaisesta Helsingissä siis! Nimittäin ihan selkäytimestä nousivat meikäläiseltä kotiseuturakkaan puolison tunteet pintaan. Kulttuurien eroja kuvattiin mielestäni onnistuneesti, jos kohta hyvin kärjistäen. Mutta sepä tämän kirjan tarkoitus lienee ylipäätään. 

Olen ehkä itse aika harvasta asiasta todella kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen, minkä takia monessa kohtaa kirjaa oli vähän vaikea lukea. Aikamme ehdottomuutta käsittelevänä opuksena kun sen vaihtuvat keskeishenkilöt ovat niin ehdottomia, että heikompaa hirvittää. Tavallaan kaiken kärjistäminen kävi välistä itselleni raskaaksi. Etteikö jonkin asian olisi voinut käsitellä vähemmälläkin äärimmäisyydellä.

Mutta eniten minua haittasi välillä kerrontatyyli. Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, on yksi viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Isoja kysymyksiä käsitellään siinäkin, vaan vähän erilaisia kuin tässä. Valtosen tapa edistää tarinaa hyppimällä ajassa on siitä minulle jo tuttu, ja sinänsä oikein virkistävä. Tässä uudemmassa vaan monessa kohtaa huomasin selailevani sivuja hajamielisesti eteenpäin: Ollaan tilanteessa X, seuraavaksi on tapahtumassa jotain — jonka kertominen keskeytyy useamman sivun takaumaan, jossa käydään enemmän tai vähemmän suorasti läpi sitä, mikä on tilanteeseen X jollain tapaa johtanut — kunnes lopulta päästään eteenpäin "reaaliajassa" tilanteessa X. Ei siinä mitään. Mutta tässä teoksessa koin useampaan otteeseen, etten oppinut noista takaumista tarpeeksi uutta. Valtonen kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä ja maailmansa vaikutusmekanismeja niin terävästi vähilläkin virkkeillä, että pitkät monisanaiset selostukset motiiveista ja taustavaikututtajista tuntuivat paikoin ylimääräisiltä. Kyllä minä jo ymmärrän, teki mieli kirjailijalle ähkäistä, ei tarvitse vääntää rautalangasta!

Toinen, mikä kirjassa feministä vähän hiersi, oli sen naishahmojen yksipuolisuus. Se ehkä osin vaivasi myös edellistä romaania, mutta oli tarinan takia perusteltua. Tässä kirjassa näkökulma kuitenkin on välillä Alinan ja kirja kuvaa myös hänen sielunelämäänsä. Alina on kuitenkin tuskastuttavan jänismäinen. Moni henkilön ajatuksista ja tunteista olivat tuttuja itselleni, mutta koko henkilön kärjistäminen epävarmuuden ruumiillistumaksi oli itselleni jotenkin liikaa. Toki myönnän, että tämä voi johtua yksinomaan siitäkin, että asetelma houkutteli minut suoraan samaistumaan tuohon amerikkalaisen miehen suomalaiseen puolisoon. Käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna en ehkä olisi niin ärsyyntynyt.

Olisin myös toivonut aivan viimeiseltä loppuratkaisulta enemmän, mutta mikäpä minä olen sellaisista nipottamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti suosittelujen arvoinen romaani ja samaan syssyyn voin suositella sitä kirjailijan edellistäkin. Tosin tänäänhän taas on paistanut aurinko, mutta huomista rankkasadetta voi hyvin pidellä kirjastossa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.11.1992