Maailman kohtalokkain yhtälö: humala ja sydämen hätä *

Maaret Kallio kirjoitti menemään otsikolla "Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan kuuluu alkoholi". Ei varmaan oikeasti jokaiseen, mutta aika moneen. Istuinpa tuossa vanhempani auton takapenkillä ja hän alkoi aiheesta jostain syystä jutella. Jutteli omista vanhemmistaan, selvästi surullisena, vaikka tunnelman kevyenä koetti pitääkin. Ensimmäinen kuoli humalassa. Pidempään elänyt eli viimeiset vuosikymmenensä savuttomasti ja viinatta, mutta sydän petti silti liian varhain. Serkun luona illallisella käydessä tuntuu, että ruoanlaiton aikana nautittu viini näyttelee nykyään pääosaa, ei niinkään pitkään haudutettu illallinen. Töissä on joutunut esimiesaseman takia puuttumaan aivan liian monen alaisen juomiseen. 

Niille alaisille hän kertoi toistaneensa aina seuraavat sanat: "Kokemukseni mukaan iän myötä ihmisen alkoholin käyttö yleensä joko lisääntyy tai vähenee. Harvalla se pysyy samana. Pidä huoli, että olet siinä porukassa, jolla se vähenee."

Molemmat vanhempani ovat onneksi myös jälkimmäisessä joukossa. Onneksi, koska jossain vaiheessa ehdin toisen heistä kohdalla jo olla asiasta huolissani. Vieläpä iässä, jossa lasten ei vielä pitäisi joutua olemaan vanhemmistaan huolissaan. Ja vaikka suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani alkoholinkäyttö perheessä oli aivan ideaalilla tasolla: hilpeitä juhlajuomia ja satunnainen saunaolut, muttei koskaan örvellystä tai pelottavia humalaisia vanhempia — jätti tuo lyhyt ajanjakso jälkensä.

Monesta alkoholistiperheen vesasta tulee itse joko alkoholin suurkäyttäjä tai (lähes tai tyystin) absolutisti. Jonkinlainen riippuvuusgeeni on varmaan periytyvä, minullakin on addiktoitumiseen taipumusta. Olen kuitenkin sisaruksineni elävä todiste, että alkoholismin ies voi hälvetä sukupolvi kerrallaan niin, että lopulta saavutetaan luontevasti alkoholiin osana elämää suhtautuva sukupolvi. Tai ainakin melkein. Se täysin luontevasti suhtautuva sukupolvi on kenties itsestäni seuraava. Nimittäin siitä huolimatta, että itse voin rennosti joko juoda useamman kerralla tai olla kuukausia juomatta enkä tuomitse muiden valintoja käyttää tai olla käyttämättä alkoholia, jotain on jäänyt. Jokin huolensekainen pieni pelko. 

Jos vanhempi juo yksin kotonaan, on se minusta jollain tasolla huolestuttavaa. Vaikka itse voisin aivan hyvin juoda lasin viiniä yksin olematta itsestäni lainkaan huolestunut. Jos puoliso juo (tai pähkäilee kehtaisiko juoda) kolmantena peräkkäisenä iltana pullon olutta karistaakseen työstressin kehostaan, etsin hänestä riippuvuuden merkkejä. Vaikka kolmen päivän kesäfestareille yksin lähtiessäni aika luultavasti joisin joka päivä sen siiderin.

Puoliso (joka käyttää alkoholia huomattavan vähän ja kevytrakenteisena tyyppinä viinapääkään ei ole kovin hyvä) ei oikein käsitä, mitä alan hyperventiloimaan hänen ostaessaan kuukauden viidennen oluen. Ei siinä mitään järkeä omasta mielestänikään ole. Mutta kyse ei olekaan järjestä, vaan tunteesta. Muistijäljestä, että on nuorena nähnyt kuinka joku läheinen on tarttunut pulloon silloin, kun sydämeen on sattunut. Itsestäni tiedän, etten tee niin. Läheistä epäilen salaa kuitenkin vilpistä: juoko tuo nyt kuitenkin jotain tunteita turruttaakseen? Onko pullo kuitenkin pakokeino, ja oma olo pitäisi kohdata sen sijaan selvin päin?

Puolisoni on vakuuttunut, ettei alkoholi muuta mitään vaan ainoastaan voimistaa sitä tunnetta ja mielentilaa, joka ihmisessä nauttimisen hetkellä on jo valmiiksi vallitseva (tämän voisi fiksumpi ottaa vihjeenä, ettei hän tule käyttämään ryyppäämäämistä lääkkeenä ahdistukeen, vaan ei mene jakeluun). Itse olen todennut saman. Juuri siksi suruun, ahdinkoon, epävarmuuteen, vihastumiseen ja masentuneisuuteen juominen on niin kovin tehotonta; se vain syventää alhoa. Ja juuri siksi minusta alkoholista kuuluu vain ja ainoastaan nauttia. Juoda siksi, että nauttii ja tavoitteena on nauttia elämästä. Tuntea yhteenkuuluvuutta, juhlia, voimistaa hyvän ruoan makuja tai maistella itselle mieluisia juomia, nousta arjen yläpuolelle, irrottaa kielenkannat hyvässä seurassa, viilentyä terassilla, lämmitellä after skissä. Ja toisaalta tuntien, ettei ilonpito vaadi alkoholia eikä pasta-annos punaviiniä, pyörittelemättä yhtään silmiään aikuisen ihmisen pyytäessä Pommacia, tivaamatta syytä juomattomuuteen.

Sydämen hätää on hoidettava muin keinoin. Mieluiten puhumalla, sen puutteessa kirjoittamalla, parhaimmillaan tukeutumalla toiseen ihmiseen. Tai vaikka haistelemalla syksyistä metsää tai kääntelemällä kirjan sivuja. Tässä on vielä vähän töitä itsellänikin, tulee nimittäin sydämen hätään toisinaan syötyä myös pari suklaapatukkaa tai ostettua villapaitalangat. Mutta epäterveellisyydestään huolimatta päihittävät nuokin metodit viinipulloon tarttumisen omien kokemuksieni valossa kirkkaasti. 

Vaan ehkä siellä ruudun takana on joku, jonka sukutarinaa alkoholi ei varjosta, ja pari lasia punaviiniä korjaa kärsivän sielun tehokkaammin ehjäksi kuin uusi kenkäpari tai kermavaahtokaakao. Toivottavasti ei vaikuttanut saarnaamiselta, olen oikeasti puolestasi vain onnellinen. Nauti viinisi! Ja esimerkilläsi kasvatat toivottavasti täällä Pohjolassakin tulevaisuudessa enemmistöä edustavia päihteiden kohtuukäyttäjiä. Pisteet kotiin.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 21.5.2007