Noh, ilmeisesti Liina itse asiassa edelleen lukee tätä blogia. Mikä on aika ihanaa sinänsä.
Mutta harmi, koska en arvannut kenenkään kommentoivan näitä horinoitani, näin hänen empaattisen ja viisaan vastauksensa vasta tänään, kun olin tulossa kirjoittamaan tänne jo kaavailemistani peliliikkeistä parisuhderintamalla.
Juttuhan on niin, että minulla ei olisi mikään kiire ja voisin rauhassa surra ja antaa kaikkien keräillä tunteitaan kevään ja koronan jäljiltä. Mutta. Tosiaan itse olen ainakin 90% varma, että haluaisin testata kohtuni toimintaa käytännössä vielä tämän elämän aikana. Nokkelana likkana olen jo tutkituttanut itseltäni jonkin hormonin, jonka nimen unohdin, jonka mukaan olen ehkä jopa ikäistäni lisääntymiskykyisempi. Mutta siltikään mistään ei ole takeita ja vuosikausia en enää voi jäädä epävarmuuteen makaamaan. Kaipaan selkeätä merkkiä, tuleeko tästä jotain, haluammeko ja uskallammeko tehdä töitä tämän avioliiton muodonmuutoksen eteen, jotta siinä olisi molempien ihan aidosti hyvä olla. Ja että molempien haaveet voisivat toteutua. Koska itse olen sillä tavalla optimisti, että uskon kaiken olevan mahdollista. Mutta ei välttämättä tismalleen sillä tavalla, kuin kumpikaan meistä on ennalta ajatellut.
Tällä hetkellä on avoimen keskustelun tiellä vähän liikaa sakkaa kaikesta, joka on mennyt aiemmin huonosti, tarpeista joihin ei ole aiemmin vastattu, pelkoja ja uhrautumista. Sen sijaan, että yhdessä rakkauden kautta mietittäisiin, mitä kukin haluaa ja voivatko ne olla olemassa samaan aikaan. Ja pohdintaa tosiaan nyt vaikeuttaa se, että ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat vaikuttavat kummankin mielestä lähinnä pelottavilta, koska suhde on pidemmän aikaa vallinneen epävarmuuden vuoksi enemmän tai vähemmän vereslihalla. Ei löydy uskoa haaveilla erilaisuuksien yhteensovittamisesta erilaisilla, tavanomaisesta poikkeavillakin tavoilla.
Siispä olen masinoimassa tilanteeseen selkeätä aikalisää, väliaikaista erillään asumista. Voi olla, että se on lopun alkua, mutta on tämä nykyinenkin jo lopun alkua. Enkä jotenkin jaksa uskoa siihen, että arjen alkaminen tuo siihen helpotusta vaan päin vastoin, kun on entistä helpompi vaan antaa asioiden hautua ikuisesti taustalla ja suorittaa arjen vastuiden jakamista yhdessä, vähällä vapaa-ajalla katsoa yhdessä jotain ruutua. Tunnen huonoa omatuntoa, koska puolisoni on myös väsynyt ja hän olisi kaivannut kesältään parempaa lomaa ja syksyltään helppoutta ja selkeyttä. Mutta toisaalta hän on ollut liian väsynyt vaikeiden aiheiden läpikäymiseen nyt jo useamman vuoden, enkä minä voi ikuisesti sitä odottaakaan.
Jo pelkkä vuokra-asunnon metsästäminen ja väliaikaisenkin muuton kohtaaminen on tuonut esiin kaikki ne hyvät puolet, joita nykyisessä puolisossa ja elämässä muutenkin on. Jos käykin niin, että toinen ei näe syytä jatkaa ja yrittää, tulen olemaan surun murtama. Mutta olen silti sitä mieltä, että tämä on aidompaa yrittämistä kuin ikuinen sinnittely.
Oman vanhemman kuolemasta tulee juuri sopivaa draivia vaikeiden asioiden kohtaamiseen!
En silti voi mitenkään reseptinä suositella.
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 21.9.1993.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti