(( Varoitus! Teksti sisältää sellaista ruumiintoimintojen kuvausta, joka ei sovi herkästi ruokahalunsa menettäville ruokapöytälukemiseksi eikä heikkohermoisimmille ollenkaan. Hienotunteisuuteen ei nyt vain ole energiaa. ))
Ennen en voinut kuvitella, että on olemassa sellaista vatsakipua, joka lamauttaa koko ruumiin. Nyt tiedän olevan. Sitten tämä ilmaus, elää hetkessä. Sitä viljellään kovasti näinä aikoina, mutta vaikka kuinka olen sitä itsekin itselleni jauhanut, on siitä todella vaikea ottaa onkeensa. Vaan kun vieraan maan vieraassa kaupungissa epämukavissa majoitusolosuhteissa istuu kylmällä vessanpöntöllä, joka värjäytyy verestä jo kolmannen kerran sinä yönä, onnistuu hetkessä eläminen todella hyvin. Siinä ei mielessä liiku mitään muuta kuin: "Ei helvetti. Mua pelottaa. Miten selviän tästä vähimmillä tuskilla ja aiheuttamatta lisää vahinkoa?" Eikä kiinnostanut siinä vaiheessa lainkaan miten selviän loppuelämäni tämän taudin kanssa, tai miten selviäisin loman jälkeen töissä, tai edes matkan loppuun kunnes pääsisi Suomeen tai edes miten pärjätä seuraava päivä. Siinä vaiheessa kiinnosti vain ja ainoastaan, miten selviytyä hengissä seuraavat tunnit, aamuun asti. Sitten alkaisi uusi päivä, ja vasta sitten oli varaa alkaa miettiä siitä selviytymistä.
Hetkessä elämistä tuli harjoiteltua melko monena yönä.
 |
| Kypsät banaanit ovat tämän vatsavaivaisen turvaruokaa. Muista asiaan liittyvistä puolista tuskin kaivataan kuvamateriaalia. |
Sitten sain toisen lahjan universumilta: kortisonikuurin. Ja taivas aukesi! Tuntui, kuin olisin saanut elämän. Nautin jokaisesta hetkestä, suupalasta, tuulenvireestä ja naurusta enemmän kuin ennen. Metsässä raikas, vähän hapan tuoksu enteili jo syksyä vaikka lämpötila viipyikin vielä kesässä. Pyöräillessäni työmatkoja hymyilin kuin heikkopäinen. "Minä elän! Tätä on elämä!" teki mieleni julistaa kaikille vastaantulijoille. Näin kaiken selvemmin kuin koskaan: oman elämäni osana ihmiskunnan ketjua, omat pienet arkiset valintani, iloni ja suuressa mittakaavassa mitättömät huoleni siitä, miten ehtisin enemmän tai mitä kaikkea voisinkaan vielä saavuttaa. Soljuin onnelliseen mukavuushyytelöön, jossa tärkeää oli ainoastaan seesteinen mieli, hyvä ruoka, riittävät yöunet, lämpimät halaukset ja se metsän tuoksu. "Olen vihdoin löytänyt onnen." ajattelin. "Nyt ymmärrän mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa, ja osaan jopa toteuttaa sitä!"
Olin siis kerrassaan vastuttamattoman huumaantunut elämästä. Aviomieskin näytti silmissäni ihanalta ja tuoreelta, eivätkä erimielisyydet tulevaisuudesta tai ajankäytöstä painaneet. Minulle oli olemassa vain tämä hetki.
Kuten kaikki huumeet, sekin lääkekuuri loppui aikanaan. Niin lopahti myös kaikenkattava onnen tunne ja kokonaisvaltainen rakkaudentäyteinen olo — lorahtivat nimittäin pyttyyn tänään palanneen veriripulin myötä. Pelko ja selvityminen syrjäyttivät rauhan ja nautinnon. Yhä elän hetki kerrallaan, mutta nyt taas sillä epämukavammalla tavalla. Mitä uskaltaa syödä työmaaruokalassa? Onko parempi jättää iltapala väliin vai syödä vatsavaivojen uhallakin? Montako tuntia ensi yönä saan unta? Näitä ja muita mietin, kun tässä sohvalla istuksin.
--------
Luin jostain blogista tällaisesta tuoreesta kampanjasta, kuin Haluan olla minä. Kyseessä on jokin laihdutusjuttu, johon ei tällaisella vatsataudin kuihduttamalla luukasalla ole mitään asiaa, mutta projektin nimestä pidän. Minäkin haluan olla minä. Nimittäin se vahva, jaksava, nauravainen, elämän ja etenkin luonnon ihmeistä päivittäin ihastuva, luova, herkkä, hauska, pohtivainen minä. Enkä vain tämä kuori, joka varjot kasvoilla istuu sohvalla ja selviytyy tunnista toiseen. Toivotaan, että apua tulee taas pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti