Edelliseen kirjoitukseeni viitaten:
Minua pelottaa.
Nimittäin sota. Jo lapsena sitä pelkäsin, kuten ehkä monet muutkin suomalaislapset. Että Venäjä hyökkää. Jos ulkoa kuului kovia pamauksia. Yhden kotimme ulkopuolella kuvattiin kerran sisällissodasta kertovaa elokuvaa. En ollut lukenut alaovelle teipattua tiedotetta, joten räjähdykset tulivat minulle yllätyksenä. Olin jo teini-ikäinen, ja silti ensimmäinen ajatukseni oli: Venäjä hyökkää.
No, ei tarvinne kenellekään selittää, miksi nämä asiat ovat mielessä. Puolisollani on Kievissä tuttu, jonka kautta uutiset ovat tulleet lähemmäksi, kuin tällaiset kriisitiedotteet yleensä. Ja onhan tämä muutenkin lähempänä, tuossa miltei vieressä. Haluaisin kääntää katseeni uutisilta, mutten uskalla. Haluan tietää, jos sota syttyy, ajattelen. Mutta miksi todella haluaisin? Eikö kannattaisi elää hetkestä iloiten, kunnes on aivan pakko alkaa pelätä? Eikä pelätä pelon uhkaa.
Isoisäni taisteli ja haavoittui jatkosodassa. Hän kuoli ollessani melko nuori, mutta muistan silti jotain. Hän hymyili leveästi soittaessaan haitaria. Iltaisin hän otti tekojalan pois, sen alla oli valkoinen sukka, ja sen alla polven yläpuolelle ulottuva reiden tynkä. Ilman tekojalkaakin hän pystyi konkkimaan sängyllä hauskasti. Selässä ukilla oli paljon sirpaleita. Eikä hän koskaan puhunut sodasta. Ei kukaan puhunut.
Ukin vaimo, mummoni, on yhä elossa. Viimeksi vanhainkodissa vieraillessani hän kertoi minulle, kuinka lapsuuden tovereista monet kuolivat nuorena. Kuinka kotikadulta pommitettiin taloja, vain muutama jäi. Päävire mummon elämässä ja kertomuksissa on aina ollut positiivinen, mutta taistelutahto on säilynyt lapsuudesta asti vahvana. Oli opittava selviytymään. Hän on monta kertaa sanonut minulle, kuinka sukupolveni on onnellinen, ettei meidän tarvitse elää sodan pelossa.
Vasta vähän aikaa sitten näin, ja oma äitinikin ensi kertaa näki, kuvia äidinisästäni nuorena sotaväessä vain vähän ennen haavoittumistaan. Niissä hän hymyilee. Vaikka varmasti pelotti.
Minua pelottaa nyt. Vaikka tämä sota ei koskaan varmasti tule koskemaan minua, vaikka leviäisi Krimistä kauemmaksikin. Pelottaa niiden puolesta, jotka hyvästelevät vanhempiaan, halaavat poikiaan viimeistä kertaa ennen liikekannalle lähtöä, tai lapsiaan. Jotka istuvat olohuoneen nurkassa kuunnellen radiota, kohtaavat sylivauvan tuhinan yli puolisonsa katseen ja rukoilevat mielessään. Niiden, jotka elävät elämäänsä Kiovassa kuin minä tahansa muuna sunnuntaina, tietämättä (tai haluamatta ajatella) kaikesta kansainvälisesti kirjoitetusta.
Toivon, että menneistä on opittu sen verran, että kansainväliset toimijat lyövät nyrkkiä pöytään samalla puolella estääkseen laajemman verenvuodon. Sillä siinä tuhoutuu sekä kuolleiden että eloonjääneiden elämä.
No, ei tarvinne kenellekään selittää, miksi nämä asiat ovat mielessä. Puolisollani on Kievissä tuttu, jonka kautta uutiset ovat tulleet lähemmäksi, kuin tällaiset kriisitiedotteet yleensä. Ja onhan tämä muutenkin lähempänä, tuossa miltei vieressä. Haluaisin kääntää katseeni uutisilta, mutten uskalla. Haluan tietää, jos sota syttyy, ajattelen. Mutta miksi todella haluaisin? Eikö kannattaisi elää hetkestä iloiten, kunnes on aivan pakko alkaa pelätä? Eikä pelätä pelon uhkaa.
Isoisäni taisteli ja haavoittui jatkosodassa. Hän kuoli ollessani melko nuori, mutta muistan silti jotain. Hän hymyili leveästi soittaessaan haitaria. Iltaisin hän otti tekojalan pois, sen alla oli valkoinen sukka, ja sen alla polven yläpuolelle ulottuva reiden tynkä. Ilman tekojalkaakin hän pystyi konkkimaan sängyllä hauskasti. Selässä ukilla oli paljon sirpaleita. Eikä hän koskaan puhunut sodasta. Ei kukaan puhunut.
Ukin vaimo, mummoni, on yhä elossa. Viimeksi vanhainkodissa vieraillessani hän kertoi minulle, kuinka lapsuuden tovereista monet kuolivat nuorena. Kuinka kotikadulta pommitettiin taloja, vain muutama jäi. Päävire mummon elämässä ja kertomuksissa on aina ollut positiivinen, mutta taistelutahto on säilynyt lapsuudesta asti vahvana. Oli opittava selviytymään. Hän on monta kertaa sanonut minulle, kuinka sukupolveni on onnellinen, ettei meidän tarvitse elää sodan pelossa.
Vasta vähän aikaa sitten näin, ja oma äitinikin ensi kertaa näki, kuvia äidinisästäni nuorena sotaväessä vain vähän ennen haavoittumistaan. Niissä hän hymyilee. Vaikka varmasti pelotti.
Minua pelottaa nyt. Vaikka tämä sota ei koskaan varmasti tule koskemaan minua, vaikka leviäisi Krimistä kauemmaksikin. Pelottaa niiden puolesta, jotka hyvästelevät vanhempiaan, halaavat poikiaan viimeistä kertaa ennen liikekannalle lähtöä, tai lapsiaan. Jotka istuvat olohuoneen nurkassa kuunnellen radiota, kohtaavat sylivauvan tuhinan yli puolisonsa katseen ja rukoilevat mielessään. Niiden, jotka elävät elämäänsä Kiovassa kuin minä tahansa muuna sunnuntaina, tietämättä (tai haluamatta ajatella) kaikesta kansainvälisesti kirjoitetusta.
Toivon, että menneistä on opittu sen verran, että kansainväliset toimijat lyövät nyrkkiä pöytään samalla puolella estääkseen laajemman verenvuodon. Sillä siinä tuhoutuu sekä kuolleiden että eloonjääneiden elämä.
En kyllä ymmärrä, miten se elämänilo voi sodasta huolimatta palata. Mutta hyvä asiahan se on, tietenkin. Eikä kaadeta painolastia jälkipolville, kun jatketaan sinnikkäästi eteenpäin.
VastaaPoista