Vertailukelpoinen

Tyytymättömyys omaan elämään ja itseen kumpuaa usein siitä, kun vertailee itseään muihin. Minäkin vertailen itseäni muihin, liiaksikin. Olen kuitenkin viime aikoina yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, että useimmiten itseämme muihin verratessamme vertaamme omaa todellisuuttamme fantasiaan toisen elämästä. Eli kun minua ahdistaa nyhertää toimistossa, mietin haaveillen näyttelijäystäväni ihanan vapaata, fyysisesti aktiivista ja liikkuvaista elämää. Toisaalta hän saattaa samaan aikaan verrata oman alansa epävarmuutta, juurettomuutta ja fyysistä raskautta minun työni tasapainoisuuteen, varmaan palkansaantiin ja alani design-imagoon.

Olen 26-vuotias ja toisinaan ajattelen, etten ole ehtinyt saavuttaa elämässä vielä mitään. En ole matkustanut Aasiassa enkä heittäytynyt freelance-taitelijaksi enkä saanut lapsia enkä opetellut niitä urheilulajeja tai taitoja, jotka halusin opetella. Ei ole omistusasuntoa eikä palkkakaan ole kummoinen ja tukkakin sojottaa. Mutta onneksi sentään osaan myös pysähtyä ja katsoa sitä, mitä olen saavuttanut: elämää rikastaneita kokemuksia niin kotimaassa kuin maailmallakin, uskallusta heittäytyä uusiin outoihin projekteihin, maisterin paperit ja vakituisen työpaikan arvostetussa työpaikassa (vaikkei se nyt sitten olisikaan unelmieni työ!). Naimisiinkin olen ehtinyt. Juuri mieheni ajoittain palauttaa minut maanpinnalle ja muistuttaa: kaikkea ei ole mahdollista tehdä yhtä aikaa. On luovuttava vähemmän tärkeistä, jotta on mahdollista keskittyä tärkeimpiinsä. Prioriteettinsa saa onneksi järjestellä elämänsä aikana uudelleen niin useasti kuin haluaa (jos ei nyt ihan joka viikko sitä tee, järjen käyttö sallittua).

Itse koetan pitää huolen siitä, että kunhan jälkikäteen ei tarvitsisi harmitella, etten uskaltanut tarttua johonkin houkuttelevaan tilaisuuteen. Kun valitsen sen mikä kulloinkin tuntuu oikeimmalta ratkaisulta, vaikka pelottaisi (tai toisinaan juuri siksi, että pelottaa!), uskon voivani myöhemmin olla tyytyväinen. Jokaisen elämä kulkee omia omituisia ja omalaatuisia polkujaan eivätkä kaikki voi ehtiä katsastamaan joka nurkan taakse. Ei sen niin väliä, miten aikansa täällä käyttää, kunhan on seikkailu. Jännittävä, pelottava, ihmeellinen, opettavainen ja auvoisa seikkailu. Kuten aiemmin mainitsin, juttelin juuri 90-kymppisen mummoni kanssa. Kaikenlaista on sekin rouva kokenut, suruja, iloja, kauhuja, pettymyksiä ja saavutuksia. Ei häntä mikään jälkikäteen harmittanut, eikä ollut tulevaisuudestakaan moksiskaan. "Ei sitä voi koskaan tietää, miten elämässä käy," tokaisi. Itsekin kun muistaisi tämän useammin. Luottaisi vain itseensä, että on valinnut oikean kielekkeen, hyppää — ja antaa elämän tuulen kantaa.

. . . . . . . . .

"Hymyä!" tuumii ruiskissakin.

P.S. Tiukoissa paikoissa on hyvä myös muistaa, että pelkkä keinotekoinenkin hymy saa aivot tuottamaan endorfiineja. Kokeilin itse juuri. Kyllä suupielten korviin kiskaisemisesta tuli heti valoisampi olo.