Juhannustaikoja ja vanhuuden viisautta

Oi ja ah, Suomen kesä! Tällä kertaa keskikesän juhlani piti sisällään niin monta ihanuutta, etten olisi voinut uskoa sitä etukäteen todeksi. Aurinkoa ja lämpöä riitti, isän lapsuudenkoti tuoksui turvallisesti vanhoilta hirsiltä, oli siikaa ja perunoita ja mansikoita, tyyni järvi sekä keskiyön valon kajossa sauna kera itsetehtyjen vastojen.

Tähän onneen liittyi vielä iki-ihanan isoäitini seurasta nauttiminen juhannusaattona. Yli 90-vuotiaaksi elänyt sitkeä savolaiseukko on elämänsä varrella kerryttänyt kokemusta yhdestä jos toisesta, ja hänen muisteluidensa lomasta löytyy monta mietintämyssyyn pantavaa totuutta. Kuinka ihmeellistä ja arvokasta on lapsuudesta vanhuuteen saakka kantanut ystävyys. Kuinka arvokas on sellainen ihminen, joka auttaa tarvitsevaa pyyteettömästi, antaa omastaan ilman toivoakaan vastapalveluksesta. Kuinka tärkeää on pitää huolta hampaistaan (huom.), liikuttaa ruumista, etteivät luut pääse sammaloitumaan, ja opiskella uutta pitääkseen mielen terävänä. Kuinka elämässä on hyvä pitää yllä toivoa (esimerkiksi, että pääsisi sairaalasta vielä kotiin), mutta loppujen lopuksi rauhan saavuttaa sillä, kun hyväksyy ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa ("Eihän sitä koskaan tiiä, kuinka käy!"). 

Isoäitini on elänyt sitkeän, työteliään, vaiherikkaan elämän. Hän ei ole filosofioilla paljon päätään vaivannut, vaan on keskittynyt perusasioihin: siihen, että tekevälle löytyy aina työtä, nuukuus on hyve, avioliitosta pidetään kiinni vaikka välillä vaikeaa olisikin, lapsista kasvatetaan kunnon kansalaisia, epäterveellisiä asioita sopii välttää ja terveellisiä suosia, lukemalla pysyy maailman menossa kiinni ja elämänilossa nauramalla. 

Jos jotain mummosta jää mieleen, niin lause, johon vierailut aina päättyvät: "Pitäkää ny sitte toisistanne huolta." 
Pitäkää tekin.

Täydellinen juhannus ja juhannusruusu.