Hidasta kaarteessa

Tämä lähti käyntiin ihan hyvin, vaikka sitten heti hiipuikin. Tällä kertaa en kuitenkaan luovuta heti, vaikken onnistunutkaan täydellisesti. Tätäkin olen viime aikoina koettanut opetella, että on olemassa harmaa alue epäonnistumisen ja täydellisen suorituksen välillä: Riittävän hyvä. Parhaansa yrittäminen. Ennen helposti innostuin, suunnittelin suuria, aloitin kiihkeästi — ja turhauduin pian joko omaan saamattomuuteeni, aikataulumahdottomuuksiin tai mielestäni liian hitaaseen kehitykseen. 

Nyt opettelen uutta vaihdetta. Että omaan tahtiin eteneminen on tarpeeksi. Ettei epäonnistumisesta, saamattomuudesta tai unohduksista tarvitse rankaista itseään tai heittää heti pyyhettä kehään — eikä niitä tarvitse edes koettaa lunastaa takaisin hirvittävällä tehospurtilla. Voi vain todeta, että jahas, tuli sellainen mutka matkaan. Eipä mitään, jatketaan sitten vaan tästä ihan rauhassa. Kenties tuli vähän takapakkia ja pitää aloittaa aikaisempaa tasoa rauhallisemmin — kuin sairastamisen jälkeen liikunnan lisääminen, hellästi kuntoa uudelleen rakentaen, sitä armollisemmin mitä pidempi tauko tuli. Mutta ei sekään mitään. Elämässähän on aikaa. Kiire on vain, jos asettaa itselleen aikatauluja. 

Opettelen tässä siis, pikku hiljaa, olemaan hötkyilemättä.

Terapeuttini pyysi minua kehittelemään ideoita siihen, miten selviydyn takaisin kuiville vesille ja uusien opittujen parempien tietoisuus- ja tunnetaitojeni pariin, jos tulee takapakkia ja uuvuun myrskysäissä. En ole kehittänyt vielä montaakaan kouriintuntuvaa ideaa, mutta yhden lauseen tiedän auttavan minua vielä monituisia kertoja:

We are all still learning. 

Kukaan ei ole elämässä vielä valmis. Me kaikki vielä opetellaan, huseerataan, yritetään ja epäonnistutaan, sählätään kerrassaan, kaadutaan — ja noustaan taas jatkamaan. Ettei kannata olla itselleen niin ankara. Myötätuntoinenkin voi olla.