Suvannossa haudon uuden myrskyn nostattamista

Aloitin tämän blogin terapiasta luopumisen eroahdistusta helpottamaan, mutta nyt tästä alkaa uhkaavasti muodostua väylä onnettoman parisuhteen tuntojen kuvaamiseksi. Vaan elämä muokkaa ja muotoutuu, kaikkea ei voi ennalta suunnitella.

Sitäkään en voinut suunnitella, että kaukana kotoa tapaisin miehen, joka veisi minulta jalat alta silloin, kun olin jo luovuttanut parisuhdepartnerin etsinnän suhteen. Enkä sitä, että tämä samainen uros halusi myöhemmin edistää suhdetta seuraamalla minua kotimaahani. En myöskään sitä, että mies ja kotimaani eivät millään muotoa tule toimeen, vaan jatkuvasti loukkaavat toisiaan eivätkä onnistu täyttämään toisiaan kohtaan asettamiaan vaatimuksia. En osannut rakastumisen huumassa suunnitella myöskään sitä, miten raastavan vaikeaa tämä olisi minulle. Kaikkein vähiten osasin suunnitella sitä, että tämän kaiken vaikeuden päälle minä muuttaisin mieleni sen suhteen, haluanko yrittää elämässäni saada lapsia. 

Ja tässä sitä ollaan: voin ainoastaan yrittää suunnitella ja pohjustaa joko sitä, että päätän jäädä tai sitä, että päätän lähteä. Kummassakin vaihtoehdossa on punnittava: Miksi? Juoksenko jotain karkuun vai parempaa kohti? Olenko tehnyt voitavani, miten minun oma vajavaisuuteni vaikuttaa ongelmien syntyyn? Ja ehkä painavin kysymys: uskonko olevani 10 vuoden päästä onnellisempi mieheni kanssa vai yksin — tämän parisuhteen rakentamiseen syventyen vai omaan elämääni keskittyen?

On tälläkin parilla elämän varrelle ongelmia varmasti mahtunut. 
Koska on oikea aika luovuttaa vai onko koskaan?

Vaikka nuorena naimisiin mennessäni ajattelin, että lapsettomasta suhteesta (jossa molemmilla on omat pankkitilit eikä yhteistä lainaa) eroaminen olisi yhtä yksinkertaista kuin pidemmästä suhteesta yleensäkin, olin väärässä. Pitkässäkin suhteessa on toki jo kasvanut kiinni toiseen ja kehitellyt unelmia yhteisestä tulevaisuudesta, mutta jotain siitä silti puuttuu: "Eronnut." Tämä leima, omassa ja muiden silmissä epäonnistuneen polttomerkki. Omat vanhempani ovat eronneet. Isäni löysi uuden suhteen erossa ja uskon tämän toisen liiton kestävän hautaan saakka, niin onnellisia he ovat. Äitini ei koskaan löytänyt uutta kumppania. Ei ole mielestäni oikein lähteä huonostakaan suhteesta sillä ajatuksella, että "etsii paremman". Jos haluaa vielä yrittää, yrittäköön sen nyt valitun puolisonsa kanssa. Silloin, kun halu yrittää alkaa kokonaan hiipua, kun riidan jälkeen ei tunnu olevan itselle väliä, saadaanko sopua aikaiseksi koskaan, ja kun yleisesti alkaa tuntua siltä, että yksinkin olisi paremmin kuin kaksin — silloin minä aloin harkita eroa.

Vaikeinta avioeropäätöksessä koen olevan sen päättäminen, että on tehnyt kaikkensa. Siinä joutuu yhdellä kertaa luopumaan niistä unelmista, joita suhteen tulevaisuudesta on ollut, kohtaamaan omat puutteensa ja olemaan itselleen tästä "epäonnistumisesta" myötätuntoinen. Oma erotahto pannaan myös todella puntariin siinä vaiheessa, kun ottaa asian esille kumppaninsa kanssa — ja tämä haluaisi vielä yrittää. Päätöksen täytyy olla todella lopullinen tai pettymyksen syvä, ettei rakkaan ihmisen edessä helly vielä koettamaan kertaalleen.

Oma päätökseni ei ole vielä täysin sataprosenttinen, mutta paljon ei puutu. Sen, kumpaan suuntaan asia kehittyy, näyttävät tulevat kuukaudet. Onnea matkaan vain, minulle.