sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Uskallusta ja sen puutetta

Tutkimusmatkailijoiden jäljet edellisellä kaukomatkalla. Jäävätkö lumeen vastakin kahdet jäljet?
Näinä päivinä mietin kovasti seuraavia: Onko rohkeutta jäädä ja asettaa itsensä alttiiksi uudelle yritykselle vai lähteä ja antautua uusien tuulien vietäväksi? Onko jämäkkyyttä koettaa ohjailla elämäänsä aikaisempien henkilökohtaisten tulevaisuudensuunnitelmiensa suuntaan vai onko se jumahtamista? Olisiko villimpää tarttua siihen, mitä elämä tarjoaa ja vain kokeilla, josko onni voisi löytyä sieltä — vai onko se omien tarpeidensa liiallista unohtamista?

Perhanan vaikeaa. Minussa elävät rinnan isäni juurevuus — hänelle elämä on parhaimmillaan oman mökin pihassa puuhastellessa, rakkaan kainalossa, suvun ja perheen yhteydessä sekä suomalaisessa luonnossa, höystettynä ripauksella hauskoja harrastuksia — sekä äitini — joka innostuu joka toinen hetki jostain uudesta ja lähtee toteuttamaan sitä täysillä, on matkustanut joka mantereella ja tekee yhä uusia aluevaltauksia sekä urallaan että elämässä — rauhattomuus. Sieluni hakee tasapainoa, ja aina, kun keinulauta kallistuu liiaksi toisen suuntaan, tekee mieli tehdä räväkkä korjausliike. Vaikeinta tässä tasapainoilussa on vielä se, että minulle on kahden edellä mainitun lisäksi annettu roimalla kädellä itsepäisyyttä ja itsemääräämistahtoa. Niin runsaasti, että jos minusta alkaa tuntua, että olen tanssimassa jonkun toisen pillin mukaan kuin omani, menen helposti kertakaikkiseen henkiseen paniikkiin ja pieni ääni päässäni alkaa mesota: Missä on minun omani?! En tiedä, haluanko tätä! Mitä minä haluan?!

Olen siis kertakaikkiaan aivan basket case, kuten rapakon takana sanoisivat. Olin lapsena ja nuorena perinteinen näkymätön väliinputoaja, kiltti tyttö ja hiljainen suorittaja. Myöhemmin olen kuopsuttanut tietäni ylös tästä kuopasta, mutta monasti nykyäänkin koen vaikeaksi erottaa, milloin uhraudun toisten hyväksi liikaa ja torpedoin omia unelmiani — milloin taas rajoitan mahdollisuuksiani pitäessäni sitkeästi oman pääni, sillä samalla kieltäydyn antautumasta muiden vaikutteille ja näyttämästä haavoittuvuuteni. Totuus kuitenkin on, että elämäni on minun eikä kenenkään muun. Itse itselleni olen siitä vastuussa ja minä olen se, joka (toivottavasti) sitten ysikymppisenä muistelen vierineitä vuosia. Haluan saada silloin itseltäni synninpäätöksen: Täysiä elin, ei kaduta. 

Tässä hetkessä, 26-vuotiaana, on välillä vaikea tienhaarassa tietää, kumpi poluista olisi se oikeampi. Vaikka itse asiassa koko ongelma on kysymyksen asettelussa. Totuushan on, että kumman tahansa tien valitsee, ei jää mitään kaduttavaa, kunhan valitsee täydestä sydämestään ja antaa sitten sille kaikkensa. Ennen valintaa on hyvä punnita eri vaihtoehtoja, ja vielä sitäkin tärkeämpää on määritellä omat elämän arvonsa, ja tutkia kumpi valinta toteuttaa niitä paremmin. Sitten kun on valintansa tehnyt, ei enää katsota taaksepäin vaan annetaan palaa. Elämän valinnat ovat kuitenkin usein kuin hyppy kielekkeeltä tuntemattomaan: ei loppumatkaa voi suunnitella — luottaa vain siihen, että elämä kantaa.

Noniin, heti haihtui osa valinnanvaikeuteen kietoutuneesta pelosta. Onneksi ei tarvitse tänään päättää. Päivä kerrallaan tässä katsellaan, olisiko elämää antoisampaa jatkaa toisen kainalosta käsin vai levitellä omia siipiään. Kenties sisäisen epävarmuuden voisi vielä tehokkaamminkin selättää ja kasvaa edellisiäkin parempaan vaihtoehtoon: omien siipien levittelemiseen ilman, että niiden räpyttelyn täytyy häätää toista rinnalta pois. Sellainen liitto on minulle ja puolisolleni kovimman työn takana, mutta olisi kyllä se kaikkein kaunein: oppia olemaan erillisiä ja silti me, yhdessä ja silti omamme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti