Ensimmäisenä yönä uuden kodin ullakolla oli isoja hyttysiä, kaunis valo, vähän kylmä ja ihanan hiljaista. Huomenna muutamme sinne oikeasti. Jännittää.
Muutos on yhtä aikaa pieni ja suuri. Emme ole muuttamassa kovin kauas (esim. Havajille.), mutta arki ja lähiympäristö muuttuvat erilaisiksi kuin olin pitkään kaavaillut. Muuttaminen on katkeransuloista, ainakin tällaiselle asioihin, ympäristöihin ja ihmisiin herkästi kiintyvälle sentimentaalikolle. Pieni osa minusta haluaisi vieläkin perua koko jutun. Todellisuudessa tunteen taustalla ei ole kuitenkaan pikkukaksiosta eroaminen, vaan luopuminen pari vuotta hautomastani tulevaisuuskuvasta. Siinä muutamme vain vähän isompaan, valoisaan helsinkiläisasuntoon. Mieluiten tälle samalle kadulle. Minun elämäni työmatkapyöräilyineen, metsälenkkeineen, aamu-uinteineen ja kaverilounaineen ei muutu lainkaan, koska asunto löytyy maagisesti juuri sieltä mistä haluan, sopuhintaan. Puolison elämä muuttuu mystisesti paremmaksi vain sillä, että on erillinen työ-/harrastushuone ja parveke, jolle myös korkeanpaikankammoinen uskaltaa mennä, sekä mahdollisuus läpivetoon. Taianomaisesti myös kavereiden kanssa viettämämme aika lisääntyy asuntoa vaihtamalla.
Näin kirjoitettuna tämän tulevaisuudenkuvan epärealismi avautuu minulle kirkkaana. Puoliso on meistä se, joka palavasti haluaa muuttaa. Siispä kaiken järjen mukaan olisi suotavaa, että seuraava koti olisi hänelle selvästi nykyistä mieluisampi. Viime viikkojen perusteella tämä tavoite on saavutettu, mies on uudessa kodissa joka kerta onnellinen kuin sika pienenä. Nykyistä hieman suurempaan Arava-asuntoon muuttaminen ei olisi ikinä aikaansaanut moista intoa tyypissä, jonka mielestä kerrostalot ovat vankiloita ja helsinkiläishinnat näistä valkeista laatikoista riistoa. Minä voin yhä käydä metsälenkillä, kaverilounailla ja pienen säädön kera myös aamu-uinnilla. Kaverimme ovat sen verran vikkeläliikkeistä porukkaa, että vaikka asuisimme naapureina, emme näkisi edes viikoittain. Kokemusta jopa on.
Sattumalta kuluneella viikolla Helsingin kotikadultamme tuli myyntiin juuri sellainen asunto, jollaisen vielä pari vuotta sitten olisin halunnut palavasti. Kaikki asuinalueemme edut ja lisäksi itse asunnossa kaikki paljon nykyistä paremmin, puistonäkymiä myöten. Kävin kurillani työmatkalla avoimessa näytössä ja makustelin asiaa. Kyllä, olisin suunnattoman onnellinen tuossa asunnossa. Mutta se ei sovi meille. Minulle täydellinen ei ole sitä puolisolleni, eikä hänelle täydellinen käy minulle. Vaikka välillä yhteiselämä on minulle niin hankalaa, että diagnosoin jo itselläni jonkinlaista sitoutumiskammoa, selvästi kuitenkin olen tosissani tässä liitossa. Nimittäin siellä itselleni täydellisessä puhtaanvalkeassa pikkukeittiössä totesin olevani onnellisempi vähän rempallaan olevassa hirsitorpan päädyssä tunnin työmatkan päässä, kun se tarkoittaa, että näen tietyn punapään kasvoilla onnellisen virneen.
Ainakin olen valmis kokeilemaan, mitä tuleman pitää. Valoisia pikkukaksioita on tarjolla sitten myöhemminkin, jos ei sujukaan. Tuttuun on helppo jäädä, mutta muutokset ovat aina jälkikäteen katsottuna hyväksi. Vähintään oppii itsestään uutta. Parhaimmillaan avautuu kokonainen uusi maailma. Odotettavasti löytyy iloja, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Enhän alun perin olisi halunnut muuttaa tänne nykyiseenkään lähiöön, ja silti rakastuin päätä pahkaa.
Näin kirjoitettuna tämän tulevaisuudenkuvan epärealismi avautuu minulle kirkkaana. Puoliso on meistä se, joka palavasti haluaa muuttaa. Siispä kaiken järjen mukaan olisi suotavaa, että seuraava koti olisi hänelle selvästi nykyistä mieluisampi. Viime viikkojen perusteella tämä tavoite on saavutettu, mies on uudessa kodissa joka kerta onnellinen kuin sika pienenä. Nykyistä hieman suurempaan Arava-asuntoon muuttaminen ei olisi ikinä aikaansaanut moista intoa tyypissä, jonka mielestä kerrostalot ovat vankiloita ja helsinkiläishinnat näistä valkeista laatikoista riistoa. Minä voin yhä käydä metsälenkillä, kaverilounailla ja pienen säädön kera myös aamu-uinnilla. Kaverimme ovat sen verran vikkeläliikkeistä porukkaa, että vaikka asuisimme naapureina, emme näkisi edes viikoittain. Kokemusta jopa on.
Sattumalta kuluneella viikolla Helsingin kotikadultamme tuli myyntiin juuri sellainen asunto, jollaisen vielä pari vuotta sitten olisin halunnut palavasti. Kaikki asuinalueemme edut ja lisäksi itse asunnossa kaikki paljon nykyistä paremmin, puistonäkymiä myöten. Kävin kurillani työmatkalla avoimessa näytössä ja makustelin asiaa. Kyllä, olisin suunnattoman onnellinen tuossa asunnossa. Mutta se ei sovi meille. Minulle täydellinen ei ole sitä puolisolleni, eikä hänelle täydellinen käy minulle. Vaikka välillä yhteiselämä on minulle niin hankalaa, että diagnosoin jo itselläni jonkinlaista sitoutumiskammoa, selvästi kuitenkin olen tosissani tässä liitossa. Nimittäin siellä itselleni täydellisessä puhtaanvalkeassa pikkukeittiössä totesin olevani onnellisempi vähän rempallaan olevassa hirsitorpan päädyssä tunnin työmatkan päässä, kun se tarkoittaa, että näen tietyn punapään kasvoilla onnellisen virneen.
Ainakin olen valmis kokeilemaan, mitä tuleman pitää. Valoisia pikkukaksioita on tarjolla sitten myöhemminkin, jos ei sujukaan. Tuttuun on helppo jäädä, mutta muutokset ovat aina jälkikäteen katsottuna hyväksi. Vähintään oppii itsestään uutta. Parhaimmillaan avautuu kokonainen uusi maailma. Odotettavasti löytyy iloja, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Enhän alun perin olisi halunnut muuttaa tänne nykyiseenkään lähiöön, ja silti rakastuin päätä pahkaa.
Pesukoneasentaja lausui uudesta asunnostamme jotakuinkin näin: "Teillä on hieno kylpyhuone! Ei haittaa, että talo on ulkoa ihan romu, kun sisällä on tällainen helmi!" Minua nauratti. Vast'ikään remontoitu kylpyhuone on itselle ehkä vähiten mieluisin kohta koko torpassa. Onneksi meitä ihmisiä on erilaisia, rikastaa elämää.
Seikkailu alkakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti