maanantai 14. heinäkuuta 2014

Myrsky

Tänään olen ollut surkea puoliso. Siis aivan rehellisesti aivan kamala.

En ole ollenkaan rauhoittunut kuuntelemaan toisen tunteita, vaan hyökännyt puolustautumaan ja syyttelemään takaisin, oman nahkani pelastaakseni. Nälissäni olen ajautunut lähes psykoosin valtaan raivontunteineni. Olen vakavissani miettinyt, minkä koiran ottaisin ja minne muuttaisin, kun puolisoni ja minä käynnissä olleen riidan takia eroamme. Olen kerta kaikkiaan epäonnistunut hillitsemään terävän kieleni. 

Olen myös eilen ollut surkea puoliso, sillä petin erään lupauksen, todella räikeästi vielä. (En ole pettänyt häntä, ainoastaan hänet, tässä asiassa.) Puolisoni ei olisi saanut koskaan tietää, ellen olisi tunnustanut asiaa. Entinen minä olisi katunut tunnustusta, mutta minäpä en kadu. Olen ylpeä siitä, että kerroin munaukseni heti, enkä peitellyt sitä. 

Typeryyksistäni huolimatta olen samalla yrittänyt olla parempi puoliso. Olen ollut rehellisempi. Olen myöntänyt omat virheeni auliimmin. Olen pyrkinyt näyttämään arvostukseni puolisoni myöntyessä minun toiveisiini. Olen puhunut omista tunteistani avoimemmin.

Virhelistani on silti pidempi. Olen paennut ja pannut villaisella puolisoni tunteita. Olen keskittynyt enemmän oman pääni pitämiseen kuin suhteemme toimimiseen. Olen ollut itsekäs ja itsepäinen. Olen tulistunut ja puhunut loukkaavasti. Olen keskittynyt enemmän puolustautumaan toisen tunteiden edessä kuin ymmärtämään ja ratkaisemaan tilannetta. Olen nähnyt puolisoni virheet selvemmin kuin yhtäkään hänen hyveistään. Olen ollut kärsimätön ja lapsellinen.


En rehellisesti tiedä, onko toivoa. Kiiltääkö taivaanrannassa kullan hohde — vai elämmekö lopun aikoja. Jokin osa minusta on kai luopumassa toivosta. Tai ehkä ystävieni kesähäissä heidän kokonaisvaltaista onneaan katsoessani ymmärsin, ettemme me puolisoni kanssa ole yhtä hyviä toisillemme, yhtä armollisia, eikä meidän rakkautemme yhtä riemukasta. Tuntiessani valtavaa iloa ystävieni puolesta ja heidän kanssaan, jossain sydämeni takahuoneessa kipinöi suru. Ehkä se suru sai minut käyttäytymään niin luokattoman huonosti? Ehkä ikään kuin kokeilin suhteemme vahvuutta, hänen sitoutumisensa astetta.

Sanomattakin selvää, ettei taktiikkani toiminut. Ainakaan, jos lopputuloksena oli samanlaisen onnen saavuttaminen. Nyt se on entistä kauempana. Voin silti oppia tästä paljon. Mitenköhän helvetissä oppisin puhumaan tunteistani ennen kuin sotken kaiken toimiessani sokeasti niiden vallassa, ymmärtämättä itse ollenkaan, mistä on kysymys. 

Ne tietoisuustaidot? Niitä ei ole harjoitettu eikä harjoiteltu hetkeen. Jälkikäteenhän on helppo todeta, että olisi kannattanut. 

Tämä oli tällainen itsetutkiskelukirjoitus. Kuten alun perin sanoin, aloitin blogin, kun lopetin terapian. Olisi kannattanut viime aikoina varmaan kirjoitella useammin.

2 kommenttia:

  1. Harmillista että nyt pyyhkii vähän matalapaineisemmin.
    Mun mielestä omaa suhdetta ei kuitenkaan kannata lähteä vertaamaan muihin. Ei omiin aiempiin eikä ystävien, vanhempien tai mihinkään. Jokainen parisuhde on omanlaisensa ja jokaisessa suhteessa on myös ne omat ongelmansa. Myös niissä onnellisissa. On vaikea tavoitella sellaista joka on jonkun toisen rakentama. Toisen onnea ei voi saada itselleen täysin samanlaisena. Eikä tarvitsekaan.
    Parisuhde on jatkuvaa kasvamista. Sekä pariskuntana että yksilönä. Ei teidän tarvitsekaan olla yhtä onnellisen oloisia kuin ystäväpariskuntanne. Kunhan olette onnellisia yhdessä omalla tavallanne. Tavalla joka saa teidät molemmat sellaiseksi että sitä toisten onnea ei osaa haikailla koska siihen ei ole tarvetta. Ja jos sitten tuntuukin että olette onnellisempia erikseen niin jonkunlaista kasvamista on sekin. Kovasti voimia ja jaksamista tässä elämäntilanteessa, kääntyy se nyt mihin suuntaan vaan. Toivottavasti kesä ja valoisuus jaksaisi myös hieman voimiinnuttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Näinhän se toki on, ettei tulisi verrata itseään muihin. Varsinkin, kun helposti vertaamme omaa todellisuuttamme (suruineen ja murheineenkin) siihen ihannekuvaan, mikä meille toisten parhaista hetkistä näyttäytyy. Eli vertaus ei siinäkän mielessä ole reilu.

      Me molemmat toivomme, että kasvaisimme yhdessä ja yksilöinä suhteessamme. Mutta minusta myös tuntuu, että meistä molemmista tuntuu, ettei toinen tue kasvuamme vaan tuomitsee sen puutetta. Sydäntä riipaisevaa on myös se, että itse tiedän aivan hyvin osaavani käyttäytyä rakastavasti, myös hyvin tuohtuneena. Eilen vaan keitti yli niin kertakaikkisesti, että lakkasin yrittämästä.

      Oikeassa olet siinä, että vaikka eroaisimme, on sekin kasvua — ja minä olen suhteen aikana jo monessa mielessä kasvanut kypsemmäksi kuin olin sen alkaessa. Kaikeksi onneksi nykyään tiedän, että selviän kyllä, kävi kummin tahansa. Kiitos tsempeistä!

      Poista