Haastava haaste ja blogisuosituksia

Sain tällaisen 11 asiaa -haasteen Nunulta, johon kuului kauheasti kaikkia osa-alueita. En onnistunut ihan täydellisesti täyttämään haasteen tavoitteita, mutta vähän edes yritin.

11 asiaa minusta, tajunnanvirtaharjoitus:

1. Olen leikannut itse omat hiukseni yli 10 vuoden ajan. Sen näkee tai sitten ei, ei kiinnosta minua. Itse asiassa tällä hetkellä olen malli on todella kiva, hyvä minä!

2. Käytän mahdollisimman ohut- ja joustavapohjaisia kenkiä (ns. barefoot-malleja) nyt jo kolmatta vuotta. Jalkani voivat hyvin, mutta kukkaroni ei (niin vähän materiaalia, niin järkyn kallis hinta). Siirtyminen tavallisiin kenkiin ei enää edes onnistuisi, olen jumissa.

3. Haluaisin koiran. Sitten seuraavassa hetkessä taas en. Kotonamme oli aina koiria, ja vaikka niistä oli paljon iloa, pitkään olin onnellinen koirattomasta aikuiselämästä. Nyt alkaa jo kaipuu vaivaamaan.

4. Nukun aina seinän puolella.

5. Käytän töissä hiirtä pelkästään vasemmalla kädellä, kotona ainoastaan oikealla.

6. Pidän sarkastisesta huumorista. Joskus olen ollut jopa liian ilkeä, pyydän kuitenkin silloin anteeksi.

7. Rakastan viettää aikaa lapsuudenkodissani. Sisaruksiani alkaa siellä jonkin ajan kuluttua ahdistamaan, ja haluavat palata omaan kotiinsa. Minä voisin oikeasti yhä asua äitini kanssa ihan ongelmitta. (Siis käyhän hän toki välillä hermoilleni, mutta niin tekee kuka tahansa, myös nykyinen asuinkumppani.)

8. Toivoisin, että Helsingistä saisi parempaa mustaamakkaraa.

9. En välitä kakuista, mutta rakastan piirakoita.

10. Olen tosi herkkis. Minua alkaa nolottaa, naurattaa, sytyttää ja stressata nopeasti ja pienestä. Toisaalta laannun myös äkkiä. Keksin kärkkäästi uusia suuntia elämälleni, ja lähes yhtä usein jätän ne toteuttamatta (ja teenkin sitten jotain muuta). Oman mieleni tämä kaikki pitää virkeänä, puolisoani se nähtävästi vähän risoo. Vaan saman ailahtelevuuden ansioista olemme ylipäätään tavanneet, joten siitäpähän sai.

Totuus löytyy vessan seinästä.

Haastajalta saamani kysymykset:
1. Jotain, jonka olet oppinut kantapään kautta? Että ne asiat, joita pelottaa/jännittää/hävettää sanoa ääneen, ovat juuri niitä asioita, jotka on tärkeätä sanoa ääneen (mahdollisimman pian). Silti en aina osaa. Oppia koko elämä.

2. Paras lukemasi kirja? Mahdoton kysymys! Pulkkisen Raja, Hietamiehen Tarhapäivä sekä Tee työtä ja rakasta tulevat viimeisen muutaman kuukauden ajalta ensimmäisenä mieleen. Mahdollisia vastauksia olisi kymmeniä. Vaikka tietenkin voisi vastata jotain oikeasti vavisuttavaa luettavaa, kuten vaikka Man's Search for Meaning. Tai klassikon, kuten Pessi ja Illusia.
3. Mikä sinusta tulee isona? Keskivartalolihava, jos geenejä on uskominen. Monta kokemusta rikkaampi.  Toivottavasti tekemiini valintoihin tyytyväinen. Ainakin ryppyisempi.

4. Mikä sinua motivoi? Jossain haastavassa tai itselleni uudessa asiassa onnistuminen. Myös toisen ihmisen aito innostus ja riemu. Nautinto (auliisti sen myönnän).
5. Suosikkihokemasi? "Why not?" (Ei ehkä suosikkini, mutta useimmin käytetty. Tällä vastaan usein puolisolleni. Hänestä se on turhauttavaa, sanoisi nainen nyt vaan suoraan kyllä vai ei.)
6. Paras kauneusvinkkisi? Nuku niin paljon kuin voit. Hikoile kunnolla ainakin kerran viikossa. Jos janottaa, juo vettä. Ensimmäistä en aina itse noudata, muita kyllä.
7. Onnellinen paikkasi? Happy place, paikka jonka ajattelu tuo hymyn huulillesi? Jos yksi on valittava, niin tanssiluokka, josta näkyy auringonlasku meren ylle. Käyn siellä kerran viikossa ja aina jälkikäteen rakastan elämää vähän enemmän kuin ennen.
8. Pidätkö työstäsi? En. En inhoakaan. Mutta useimmiten en kyllä pidä. Mielummin tekisin päivilläni jotain muuta. Aika usein teenkin. Esim. tätä tein hetken yhtenä päivänä (salaa). Toisaalta olen ailahtelevainen sielu, ja juuri tänään siellä oli aika kivaa.
9. Mieluisin matkakohteesi? Joku paikka, jossa en ole vielä käynyt. Siellä saisi olla kaunista luontoa, mutta silti kävelymatkan päässä hyvää ruokaa halvalla ja hassunnäköisiä mukavia ihmisiä kaduilla. Onneksi olen sellaisissa käynytkin, mutta toivottavasti löytyy vielä uusia. Ehkä kesällä taas!
10. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla. Impulsiivinen, herkkä, toiveikas, sinnikäs, nälkäinen.
11. Mihin kysymykseen/mieltäsi askarruttavaan asiaan haluaisit elämäsi aikana vastauksen? Mistä työtä saisin sekä tyydytystä, inspiraatiota että toimeentulon? Muitakin kysymyksiä on, mutta niihin vastauksen löytäminen ei itse asiassa ole kovinkaan tärkeää. Useimmiten koen tärkeimmäksi sen, että edes kysyn: ihmettelen, kyseenalaistan.

Lisäksi bonuskysymys Mä en ole koskaan -pelin hengessä: Minä en ole koskaan .. kokeillut tupakanpolttoa, henkostakaan. Enkä kokeile.

Huh. Tässähän on kova homma.

Eeva Kilpi sen tiesi.

Sitten kysymykseni seuraavalle uhrille:
Tämä oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. En keksinyt mitään, enkä varsinkaan kehdannut alkaa haastelemaan ketään ympäri blogimaailmaa (tarkoitus oli haastaa alle 200 lukijan blogeja, mistä sen tietää??!) - en selvästikään tunne oloani vielä kovin kotoisaksi näissä virtuaaliympyröissä.

Koska jutun juju lienee kuitenkin lukusuositusten jakaminen, teen sen! En välittänyt lukijamäärärajoista, enkä vieläkään tiedä, mistä sen näkee. Alla siis seuraa, suosittelen lämpimästi!

Ylityspaikka - rauhallista pohdintaa elämästä, ja siitä, miten vähälläkin pärjää (eikä siksi, että olisi pakko, vaan koska valitsee niin).
Ässän käkenä - hersyvää suomenkielihuumoria, pakinointia ja äidinkielenopettajan kommelluksia Pohjanmaalta, naurattaa aina.
Keskeneräinen - kaunis ja ajatuksia herättävä blogi, huomioita sijaisäidin arjesta ja elämästä yleensä. Arvostan korkealle myös kirjoittajan kykyä tiivistää suuria tunteitaan muutamaan lauseeseen (itse kun edustan täysin toista ääripäätä).
Uusioperheen kuviot ja kaviot - otsikossahan tuo jo tuleekin, se sisältö. Ajatuksella kirjoitettua pohdintaa, eikä pelkästään perhearjesta vaan yhteiskunnasta yleensä.
Oisko tulta? - kirkon työntekijöiden ja muiden kirkonmielisten pitämä blogi. En itse enää kuulu kirkkoon, mutta tässä blogissa vallitsee samanlainen tunnelma, kuin kotipaikkakuntani seurakunnassa, johon mielelläni yhä kuuluisin. Elämän ilmiöiden ihmettelyä, armoa kanssakulkijoita kohtaan, huomion kiinnittämistä heihin, joilla ei ole kaikki hyvin. 
Hella ja houkutus - yksinkertaisesti aivan todella hurmaava ja makuuni sopiva ruokablogi. Parikin arkisuosikkiamme on nyysitty täältä, kiitos siitä.

Yrityskeskeistä

En päässyt edes pääsykokeisiin niiden ennakkotehtävien avulla, joita taannoin väsäsin. Ainut harmi on toki se, että hieno sarjakuva hautautuu nyt täysin tarpeettomana jonnekin taidekoulun kellariin, vaikka olisin voinut antaa sen vaikka jollekin joululahjaksi. (No ehkä korkeintaan äidille.)

Vaan onneksi on vakipaikka ja siellä jopa kerrankin ehkä jotain mahdollisesti mielenkiintoisesta tiedossa hamassa tulevaisuudessa. Siis ehkä. Mutta muutakin onneksi elämässä on. Kesä! Kesäsaateessa suoritettu aamulenkki pitkästä aikaa. Vastaleikatut (onnistuneesti) hiukset. Vatsassa mainio munakas. Uunista juuri tullut raparperipiirakka. Saunavuoro alkamaisillaan.

Ja toki jo mielessä miljoona ideaa, minne suunnata: aikuiskoulutuksia, harrasteopintoja, uusia tuulia. Aina sopii yrittää. Ja sitten kun ei onnistu, yrittää jotain muuta.

Jes!


edit:
Tämä piirakka on ihan jumalaista. Koska jotain lukijaanikin saattaa kiinnostaa 10 minuutin valmisteluilla syntyvä suussasulava piiras, laitan ohjeen muistiin tänne.

Eijan helppo raparperipiirakka
75 g voita
1 dl sokeria
1 dl kermaa (laitoin 3/4 kookoskermaa ja 1/4 vettä)
1 muna
2½ dl vehnäjauhoja (laitoin pienen osan kauraleseinä)
1½ tl leivinjauhetta
½ l raparperinpaloja
sokeria
kookoshiutaleita tai mantelirouhetta (käytin jälkimmäistä)
Päälle:
1 muna
1 dl kermaa (laitoin turkkilaista jogurttia)
½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria 

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita joukkoon kerma, sokeri, muna sekä vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina voideltu piirakkavuokaan.
Pane raparperinpalat päälle ja ripottele niille hiukan sokeria sekä mantelirouhetta tai kookoshiutaleita. Kypsennä 200 asteisessa uunissa 15 min.
Sekoita keskenään muna, kerma, sokeri ja vaniljasokeri ja kaada seos puolikypsän piirakan päälle. Kypsennä uunin alimmalla tasolla vielä noin 15 minuuttia (kesti meidän uunilla paljon kauemmin, varmaan 30 min). Tarjoa haaleana vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. (Todellakaan odoteltu mitään haalenemista.)

Kahden kulttuurin pienperhe

Olipahan Pääkaupungin Uutisissa kerrankin artikkeli, jota minäkin vaivaudun blogistaniassa kommentoimaan. Nimittäin tämä. Aikalailla samat tarinat voi myös lukea artikkelin kohteen kirjoittamasta alkuperäisestä kirjoituksesta täältä, jos nyt vaikka mielii lukea ennemmin englanniksi.

Juttu koskee lasten kasvattamista kahden kulttuurin ristitulessa, mutta moni asia pätee monikulttuuriseen perheeseen jo ennen, kuin lasta on suunnitteillakaan. (Minä ja puolisomme olemme jopa käyneet miltei vakavamielisen keskustelun siitä, miten mahdollisesti tulevaisuudessa hankkimallemme koiralle voitaisiin opettaa tärkeimmät komennot kahdella kielellä. Jeps.)

Meilläkin henkisiä hiertymiä aiheuttavat monasti juuri tällaiset sosiaaliseen kulttuuriin liittyvät asiat: mikä on minun mielestäni kohteliasta saattaa olla toisen mielestä tökeröä, mikä on hänen mielestään normaalia kanssakäymistä saattaa minun mielestäni olla törttöilyä, ja käsitys siitä, mitä ihmisiksi oleminen tarkoittaa, saattaa joissain pienissä asioissa vaihdella radikaalistikin.

Mieheni on monessa asiassa artikkelin haastateltujen kanssa samoilla linjoilla. Ihmiset jättävät toisensa Suomessa rauhaan niin pedantisti, etteivät huomioi toisiaan edes silloin, kun se olisi kohteliasta. Pelkäävät puhua tunteistaan tai ajattelevat selviytyvänsä asioistaan itse aina loppuun asti, vaikka selittämällä, missä mättää, olisi vältytty monelta murheelta matkan varrella. Suomalaisen suorapuheisuus voi vaikuttaa pohjoisamerikkalaisesta tylyydeltä. Toisaalta sieltä päin tulevilla (tai no, mantereen itärannikolta), on taipumusta omanlaiseensa suorapuheisuuteen, joka suomalaisvinkkelistä taas vaikuttaa hyökkäävältä. Ja joskus puoliso kiskaisee palkokasvin nokkaansa kovin nopeasti töykeilystäni, minä kun en jaksaisi aina selittää enkä jaaritella sitten selittämättömyyden aiheuttamista harmistuksen tunteistakaan.

Kun luemme parisuhdeneuvoja, saamme usein kääntää sukupuolirooli päin vastoin. Tiedättehän, sellaisia naiset haluavat kommunikoida ja saada tunteensa kuulluksi, miehiä liika asioiden vatvominen saattaa ahdistaa, mutta heidän tulee ymmärtää, että tämä naisen tarve on tärkeä tai naisen puhe tunteistaan voi kuulostaa miehestä nalkutukselta ja hänestä voi tuntua, että nainen hyökkää häntä vastaan - naisen tulee muistaa tuoda esille, että negatiivissa tunteissa on kyse vain jostain tietystä asiasta, ja pääsääntöisesti hän arvostaa miestä kumppaninaan. (Keksin em. sepustukset itse, mutta tuollaista kamaahan se on.) Minä olen aina tällaisissa kuvauksissa se mies, vaikken mitenkään valtavan tuppisuu ole minäkään, kuka tahansa minut tunteva voisi sen teille kertoa. Hämäläisyys vain puskee kuitenkin päälle niin, että paljon sosiaalisemmassa ja avoimemmassa kulttuurissa kasvanut puolisoni on aina oleva se tunteitaan ruotivampi osapuoli.

Kulttuurieroja on toki jo kahden suomalaisenkin välillä. Kaikki tulemme erilaisista perheistä, joissa kussakin on ollut oma kulttuurinsa, ja olemme myös muiden elämän varrella tapaamiemme ihmisten muokkaama. Mielestäni näiden asioiden oppiminen toisesta on, vaikkakin välillä turhauttavaa, myös todella mielenkiintoista. Se lisää myös ymmärrystä siitä, minkälainen minä todella olen, miksi ja miten käyttäydyn tai ajattelen. En itse ikinä tajunnut, kuinka todella isänmaallinen olenkaan, ennen kuin muutin saman katon alle henkilön kanssa, jolle Suomi ja suomalaisuus eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

Suosittelen tutustumaan jompaan kumpaan artikkeliin!

Turrutetut tunteet

Kun olen inspiroitunut, jostain asiasta innoissani, herään mielelläni uuteen päivään. Töissä tylsinä hetkinä mietin hauskaa harrastustani, vapaa-ajan projektia tai kirjaa, jonka olen lukenut - ja puhkun intoa päästä jo jatkamaan hommia.

Kun minulla ei ole käsilläni jotain mielenkiintoista, tarpeeksi haastavaa ja/tai palkitsevaa tekemistä, päädyn terrorisoimaan itseäni. Tuolloin minut valtaa nimetön ahdistus, jonka ajamana mutustan suklaarusinoita pussikaupalla, pyörin nettikaupoissa himoitsemassa asioita, joita en oikeasti tarvitse, tai kehitän parisuhdeongelmia aiheista, jotka saattavat jossain vaiheessa muodostua ongelmaksi.

Kaikkihan me jossain määrin teemme tätä: turrutamme ikäviä tunteitamme. Joku katsoo neljä jaksoa Frendejä lykätäkseen esseen kirjoittamisen aloittamista. Toinen syö salaa suklaapatukan autossa. Kolmas jättää syömättä. Neljäs puolestaan juo. Ihanne toki olisi, että ottaisin reilusti vastaan kaikki tunteeni, ikävimmätkin, hyväksyvästi vain antaisin niiden tulla ja tuntisin. En vaan ole vielä niin valveutunut. 

Ensimmäinen askel on jo se, että opettelen tunnistamaan milloin nautiskelen: syön jäätelöannoksen aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa tai ostan uuden (tarpeeseen tulevan) laukun itselleni palkinnoksi hyvin päättyneestä puolen vuoden työprojektista, katson pari jaksoa hyvää tv-sarjaa yksin kotona heittääkseni aivot narikkaan - tai vaikka nukun pitkään sunnuntaiaamuna - ja milloin käytän samaa toimintaa turruttaakseni tunteeni: ahmin nallekarkkeja epämääräiseen pahaan oloon ikävän työpäivän jälkeen, kehitän pakkomielteen uudesta mekosta, vaikka kaapissa on jo kaksi miltei samanlaista, katson tuntikaupalla televisiota miehen ollessa matkalla, koska ilman television ääniä koti tuntuu tyhjältä. Joskus nuorempana muistan myös jonain hyvin synkkänä päivänä vain nukkuneeni, jotta tunnit kuluisivat nopeammin eikä tarvitisi viettää niin pitkää aikaa nykyhetkessä.

Tunteiden turruttamisen tiedostamisesta on syntynyt uusi ongelma, eli jos todella pahasti "repsahdan" vanhaan käyttäytymismalliin, tulee minulle nykyään jälkikäteen paha tunreidenturruttamiskrapula. Kaamea morkkis. Tähän ei auta muu kuin armo ja anteeksianto itselle. Toisinaan se vain on vaikeaa, vaikka kuinka tietää, että itsensä rankaiseminen tai edes tuomitsevat ajatukset paljon varmemmin ajavat uudestaan samalle polulle.

Päivän aiheena siis tänään: armoa itselle. Kelpaan tällaisena kuin olen, virheinenikin. Tulipahan taas tehtyä, mutta ei maailma siihen kaadu, enkä minä ole yhtään sen huonompi ihminen. Olen oikeasti tosi hyvä tyyppi!

Kuten myös sinä!