maanantai 2. toukokuuta 2016

Säröjä miesten mielenrauhassa *

Keskustelut lähipiirissä ja mediassa viimeisten parin vuoden aikana ovat havahduttaneet minut huomaamaan kaksi asiaa. a) Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä asia, jonka puolesta tulee vähän puida nyrkkiä. b) Em. tasa-arvo on minun ja puolisoni kotikulttuureissa yllättävän eri tolalla (yhä, jo, ja kaikesta huolimatta).

Lisäksi: c) Olen elänyt mitä onnellisempien tähtien alla.
Minkä vuoksi tämän tajuamiseen hetki ehkä menikin. En henkilökohtaisesti ole juuri kokenut syrjintää naissukupuolestani. Minua ei ole liikkamaikka läpsinyt perseelle eikä kukaan muistaakseni koskaan huoritellut. Yksi poika oli kiinnostunut vain pussailemaan jossain, missä olisimme mahdollisimman hyvin sivullisten (eli hänen tuttujensa, ymmärsin käytöksestä) katseilta piilossa. Eikä juuri halunnut keskustellakaan. Tätä kesti pari kuukautta, kunnes jätin hänet tekstiviestillä löydettyäni toisen pojan, joka viikko tapaamisemme jälkeen tuli vanhempieni luo kylään ja esitteli itsensä reippaasti ovella. En tiedä, johtuuko hyvä onneni tällä rintamalla enemmän siitä, että olin verrattain hitaasti lämpiävä seksuaalisesti ja aloin toden teolla kokeilla siipiäni vasta täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittäneenä. Vai siitä, että minut oli onnistuttu kasvattamaan tässä suhteessa itsevarmaksi ja opin nopeasti, miten yökerhon tanssilattialla tvistataan kauemmas lähentelijöistä. Tai sitten en vain laittanut itseäni kovin rohkeasti likoon. En riehu barrikaadeilla asian puolesta, joten ei tule myöskään niin kauheasti lokaa niskaan. Äitiys, jonka suorittamisesta oikealla tavalla vaikuttaa joka toisella olevan mielipide, on myös osaltani vielä kokematta.

Yhdysvalloissa naisen asema on paljon perinteisempi, kuin meillä täällä Suomessa. Vaikka viime aikojen hyökkäykset suunsa jostain (vähän mistä tahansa, alkaa tuntua) aiheesta avanneita naisia kohtaan ovat uskomattoman törkeätä sukupuolista häirintää, on naisella silti täällä vielä keskimäärin kai aika hyvä olla. Asiantuntijuutta ei jatkuvasti kyseenalaisteta, vaikka vähän tytötelläänkin (aina yhtä ärsyttävää on kyllä se, täytyy sanoa). Voi käydä töissä, hankkia lapsia, deittailla ketä haluaa ja pukeutua, miten lystää. Toki Yhdysvalloissa on toisaalta todella korkealla kivunneita naisia, tiukkoja mimmejä, jotka luotsaavat kansainvälisiä suuryrityksiä, kehittelevät syöpähoitoja ja lobbaavat kuin viimeistä päivää. Mutta silti minulla on sellainen käsitys, että keskimäärin naisen asema on siellä huonompi. Tuoreen äidin vaihtoehdot ovat laittaa vauva kolmikuukautisena päivähoitoon tai jäädä kotiäidiksi, usein vuosikausiksi. Naisiin kohdistuva häirintä on jollain tapaa luonnon laki ja "miehet eivät vaan voi itselleen mitään". Kun pukeudut minihameeseen tai flirttailet baaritiskillä, olet jollain tapaa esittänyt kutsun, jota ei voi enää perua. Naisihmisen mielipide on usein helposti mitätöitävissä höpsötyksenä. Kyllä pistää vihaksi.

Yllättävän paljon on jouduttu ja joudutaan yhä aiheesta myös kotona keskustelemaan, vaikka länsimaisia korkeakoulutettuja ihmisiä tässä ollaan molemmat. Puolisoni on kyllä tasa-arvon kannattaja, mutta kotikulttuurin erot silti välillä kuultavat läpi. Ettei voiko veljenpojalle muka ostaa MyLittlePony-paidan. Tai eikö paljastava pukeutuminen kuitenkin ole lieventävä asianhaara, jos tulee kohdanneeksi törkeätä huutelua. Että eikö ole "luonnollista", että naisia on vähemmän johtotehtävissä. Pitäisi koettaa muistaa valistaa lempeämmin, eikä aina heti syttyä palopuheeseen. Mutta tunnekuohahdus kielinee kuitenkin siitä, että jollain tasolla sukupuolittunutta syrjintää tai vähättelyä joutuu kokemaan arki-/työelämässä – kun ei palaverissa pääse pauhaamaan takaisin, edes sitten kotona.

Kotimaan mediasta on uhkaavasti aistittavissa myös asenteiden yllättävää luolamiestymistä tässä suhteessa. Missä vaiheessa raiskatuksi tulemisen toivottelu muuttui osaksi keskustelukulttuuriamme? Toiselle väkivallan toivominen ei ole älykästä argumentointia. Missä vaiheessa muuttui soveliaaksi antaa palautetta hieromasauvan muodossa? Olen jo valmiiksi todella herkkä sukupuoliselle häirinnälle. En esimerkiksi kykene katsomaan minkäänlaisia raiskauksen tai seksuallisen väkivallan kuvauksia elokuvissa. Väkivalta ilman seksuaalista nöyryyttämistä ja alistamista on aivan tarpeeksi raakaa minulle, sekin aiheuttaa välillä itkukohtauksen. Syitä siihen miksi reagoin voimakkaasti seksuaalisen väkivallan kuvastoon, valotti itsellenikin Play Rape -monologin synnyttämä keskustelu. Linkatussakin artikkelissa eräs ohjaaja sanoo raiskauksella olleen eräässä näytelmässä "vertauskuvallinen merkitys". Minä en hyväksy tätä. Naisen seksuaalinen alistaminen synnyttää yleisössä voimakkaan tunnereaktion vääryydestä, voimattomuudesta, rankaisemisesta. Haluan, että taiteentekijät opettelevat tuottamaan haluamansa tunnereaktiot ilman kuivaraiskauksia lavalla tai valkokankaalla. Samoin haluan, että erimieliset opettelevat argumentoimaan itsevarmasti, ettei heidän tarvitse hädissään toivoa vastapuolelle yhtä kauheimmista rangaistuksista, jonka keksivät. **

Niin mukava kuin olisikin pistää homma tyhmien miesten piikkiin, on asia luultavasti monipolvisempi. Taannoin luin tällaisen hienon artikkelin aiheesta: The Opposite of Rape Culture is Nurturance Culture. Asenteet muuttuvat hiljalleen, isät on lempeämpiä poikiaan kohtaan. Mutta silti meilläkin (ja etenkin tuolla rapakon takana) olisi tarvetta miesten auttaa toisiaan, opetella toistensa pehmeämpää kohtaamista. Puolisoni ystävyyssuhteiden solmimista seurattuani olen saanut kuvan, että työsarkaa vielä on. Hän on avoin tunteissaan, ja suomalaisen miehen vastaus avautumiseen on valitettavan usein: "Älä ny viitti." tai jotain muuta sen suuntaista.

Valittevasti on meillä naisillakin lusikkamme osin sopassa. Niin mielellämme näemme miehen, etenkin sen omamme, voimakkaana, osaavana, turvallisena tukipilarina. Minä ainakin. Ja on ottanut todella koville hyväksyä hänet heikkona, avuttomana, epävarmana, luovuttaneena, tukea tarvitsevana. Yhä joudun välillä tekemään töitä sen eteen, etten aseta rimoja eri korkeuksille kohdillamme. Että minä saan olla tunteellinen, häilyväinen ja epävarma, mutta hänen ilmaistessa samoja tunteita en salaa tuomitsisi. Että kokoa nyt itsesi, hyvä mies, ja hoida homma kotiin.

Haluan, että ihminen on ihminen, eikä nainen tai mies. Se edellyttää, että naisen on hyväksyttävää olla osaava, voimakas, laskelmoiva, lempeä, tunteellinen, kunnianhimoinen, häilyväinen, itsevarma, hauska, suorapuheinen, järjestelmällinen, ymmärtäväinen ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, olematta erityisen "naisellinen tai "epänaisellinen". Se edellyttää, että miehen on hyväksyttävää olla hempeä, epävarma, älykäs, urheilullinen, teoreettinen, tunteellinen, kunnianhimoton, kaunopuheinen, ujo, haavoittuva ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä olematta "miehekäs" tai "epämiehekäs".  

Toisin sanoen: vastauksia minulle ei ole, asian päivittely on helpompaa kuin asenteiden muuttaminen. Ja oman asenteen muuttaminen se vasta vaikeaa onkin. Tsemppiä vaan meille kaikille!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.1993.

** Lisättäköön, että seksin, jossa kaikki osapuolet ovat subjekteja (eikä kukaan siis objekti) esittäminen mediassa on mielestäni äärettömän jees. Samoin alastomuuden. Varmasti terveemmällä seksuaalisuudessa varustettuja ihmisiä synnyttää se, kuin pohjoisamerikkalainen vierastus kaikkea alastomuutta kohtaan, jolloin seksiaktin voi nähdä vain pornoelokuvissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti