Olen viettänyt kaksi erittäin onnistunutta vuorokautta. Vietin aikaa äitini ja nuoren sukulaiseni kanssa. Matkustin kotikaupunkiini, jossa söin jäätelöä teiniaikojeni pussikaljapuistossa ja soitin pianoa yksin entisessä kodissani. Sitten menin kylään maalle, jossa juttelin ummet ja lammet, kuljin paljain varpain nurmikolla, näin suloisimman varsan ja saunoin kaksin isäni kanssa. Huvittaa, miten suomalaisia hänen kanssaan olemmekaan. Lapsi-vanhempi suhteemme on välittömimmillään kun istutaan lauteilla kaksin nakuina ja käydään vähän henkeä haukkoen välillä sukeltamassa kylmään järveen. Kuunnellaan hiljaista kesäiltaa. Siinä on helpointa jutella asiat halki.
Reissuiltani palasin yötä myöten kotiin ja ylellisesti sain hytistä järven kylmyydestä kahden peiton alla.
Aamiaisen söin parvekkeella ja töihin lähtö osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Tomaatin taimen tuoksu toi mieleen lapsuuden kesät isovanhemmilla, joiden talon eteläseinustalla kasvoi aina tomaatteja. Työmatkalla noukin kirjastosta mukaani ilmaisia poistokirjoja. Työpäivä sujui kohtuullisen rattoisasti, ilman eri paniikkeja. Ystävä, jonka kanssa olin aikonut iltani viettää, perui iltapäivällä lääketieteellisin syihin vedoten. Hetken ajan upposin pettymykseen, kunnes päätin ottaa tilaisuudesta vaarin ja ankkuroitua illaksi maauimalaan. Luin aamulla hankkimaani Helena Anhavan muistelmateosta nurmikolla. Uin 1,5 kilometriä triatlonisteista stressaantumatta. Saunoin antaumuksella. Pyöräilin hymy huulillani kotiin.
Miniloma miehestä olisi ollut täydellinen, ellen olisi tämän jälkeen parkkeerannut tietokoneen eteen, ahdistunut sähköpostin ja nettikauppojen tarjousten äärellä sekä lillunut epämääräisesti somessa silmät ristissä. Söin päivälliseksi tähteitä suoraan muovirasiasta ja suklaavanukkaan katsellen toisella silmällä Erin Brockovichin touhuja. Koetin vähän järjestellä kotia, mutta päädyinkin pukemaan ja riisumaan kahta paitaa edes takaisin, kykenemättä päättämään, kumpi olisi pitänyt säästää. En imuroinut, en laittanut tiskejä tiskikoneeseen – enkä tehnyt erästä taittohommaa, jonka olin luvannut tehdä.
Tämän aamun parvekeaamiaisellani vähän analysoin. Hetkittäin tunnen oloni todella tukalaksi parisuhteessa, yksinkertaisesti toisen ihmisen huomioiminen käy minulle raskaaksi. Olen hyvin itsellisen yksinhuoltajan itsenäinen tytär, enkä ole ennen tätä parisuhdetta jakanut elämääni tiiviisti kenenkään kanssa. Teen toki kohtuullisesti asioita yksin tai omine kavereineni, enkä hyväksytä kaikkia menemisiäni kumppanini kanssa, mutta aika monet kuitenkin. Tarkistetaan sopivatko aikataulut yksiin. Mietitään minä viikonloppuna jaksaa lähteä ja milloin vain ollaan. Myönnyn lepäilemään yhdessä kotona vaikka tekisi mieli seikkailla metsissä. Lähden elokuviin, vaikka olisi hyvä kirja kesken.
Siinä on ollut harjoitteleminen, ja vaikka nykyään kohtuullisesti sujuukin, nämä hengähdystauot ovat äärimmäisen tarpeellisia. Voin vain kuvitella, millaista keveyttä kotoa viikonlopuksi omiin rientoihinsa karkaava kotiäiti tuntee, kun jo itsessäni tunne on näin voimakas. Toisaalta huomasin jälleen, että kaikessa on puolensa. Toisen – ainakin juuri hänen – kanssaan elämäni jakaminen on tuonut siihen paljon hyvää. Syön ateriani pöydän ääressä. Menen ajoissa nukkumaan. Olen kotonakin läsnä, enkä hypi seinille. Minulla on (ainakin joillekin, hänelle sopiville) retkilleni seuraa ja juttukaveri, jonka tavoittaa aina, ainakin kun tarve on todellinen. Ja ylipäätään elämässäni on tyyppi, joka on ajatuksistani ja tunteistani kiinnostunut, suorastaan vaatii minua sanomaan ne ääneen. Joka päivä (hengästyttävää välillä). Elän enemmän ulospäin.
Silti tätä voisi kyllä harrastaa vähän useamminkin. "Voisitkohan taas lähteä jonnekin matkalle? Mahdollisimman pitkälle, kiitos," vaan on pyyntönä vastapuolessa vähän ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Joten tämän illan vietän tanssitunnilla sheikaten ja villapaidan viimeisen hihan viimeistellen – ja sitten jään odottelemaan seuraavaa kertaa.
 |
| Vain yksi tuoli, koska mieheen iskee parvekkeella korkeanpaikankammo. |
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.2.2003.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti