Tulehdus avioliiton makuuhaavoissa *

Noh, ilmeisesti Liina itse asiassa edelleen lukee tätä blogia. Mikä on aika ihanaa sinänsä.

Mutta harmi, koska en arvannut kenenkään kommentoivan näitä horinoitani, näin hänen empaattisen ja viisaan vastauksensa vasta tänään, kun olin tulossa kirjoittamaan tänne jo kaavailemistani peliliikkeistä parisuhderintamalla.

Juttuhan on niin, että minulla ei olisi mikään kiire ja voisin rauhassa surra ja antaa kaikkien keräillä tunteitaan kevään ja koronan jäljiltä. Mutta. Tosiaan itse olen ainakin 90% varma, että haluaisin testata kohtuni toimintaa käytännössä vielä tämän elämän aikana. Nokkelana likkana olen jo tutkituttanut itseltäni jonkin hormonin, jonka nimen unohdin, jonka mukaan olen ehkä jopa ikäistäni lisääntymiskykyisempi. Mutta siltikään mistään ei ole takeita ja vuosikausia en enää voi jäädä epävarmuuteen makaamaan. Kaipaan selkeätä merkkiä, tuleeko tästä jotain, haluammeko ja uskallammeko tehdä töitä tämän avioliiton muodonmuutoksen eteen, jotta siinä olisi molempien ihan aidosti hyvä olla. Ja että molempien haaveet voisivat toteutua. Koska itse olen sillä tavalla optimisti, että uskon kaiken olevan mahdollista. Mutta ei välttämättä tismalleen sillä tavalla, kuin kumpikaan meistä on ennalta ajatellut.

Tällä hetkellä on avoimen keskustelun tiellä vähän liikaa sakkaa kaikesta, joka on mennyt aiemmin huonosti, tarpeista joihin ei ole aiemmin vastattu, pelkoja ja uhrautumista. Sen sijaan, että yhdessä rakkauden kautta mietittäisiin, mitä kukin haluaa ja voivatko ne olla olemassa samaan aikaan. Ja pohdintaa tosiaan nyt vaikeuttaa se, että ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat vaikuttavat kummankin mielestä lähinnä pelottavilta, koska suhde on pidemmän aikaa vallinneen epävarmuuden vuoksi enemmän tai vähemmän vereslihalla. Ei löydy uskoa haaveilla erilaisuuksien yhteensovittamisesta erilaisilla, tavanomaisesta poikkeavillakin tavoilla.

Siispä olen masinoimassa tilanteeseen selkeätä aikalisää, väliaikaista erillään asumista. Voi olla, että se on lopun alkua, mutta on tämä nykyinenkin jo lopun alkua. Enkä jotenkin jaksa uskoa siihen, että arjen alkaminen tuo siihen helpotusta vaan päin vastoin, kun on entistä helpompi vaan antaa asioiden hautua ikuisesti taustalla ja suorittaa arjen vastuiden jakamista yhdessä, vähällä vapaa-ajalla katsoa yhdessä jotain ruutua. Tunnen huonoa omatuntoa, koska puolisoni on myös väsynyt ja hän olisi kaivannut kesältään parempaa lomaa ja syksyltään helppoutta ja selkeyttä. Mutta toisaalta hän on ollut liian väsynyt vaikeiden aiheiden läpikäymiseen nyt jo useamman vuoden, enkä minä voi ikuisesti sitä odottaakaan.

Jo pelkkä vuokra-asunnon metsästäminen ja väliaikaisenkin muuton kohtaaminen on tuonut esiin kaikki ne hyvät puolet, joita nykyisessä puolisossa ja elämässä muutenkin on. Jos käykin niin, että toinen ei näe syytä jatkaa ja yrittää, tulen olemaan surun murtama. Mutta olen silti sitä mieltä, että tämä on aidompaa yrittämistä kuin ikuinen sinnittely.

Oman vanhemman kuolemasta tulee juuri sopivaa draivia vaikeiden asioiden kohtaamiseen!

En silti voi mitenkään reseptinä suositella.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 21.9.1993.

Sotkua sotkun perään *

Tekee mieli kirjoittaa jonnekin, muuallekin kuin omiin muistikirjoihin ja tiedostoihin. Tätähän ei kukaan lue, joten en tiedä onko tämä sen kummempi kohde. Mutta toisaalta en halua erityisesti sisältöä mainostaakaan.

Rintakehäni päällä on raskas taakka. Se on alkanut tehdä siihen pesää jo pari vuotta sitten, kun epävarmuus parisuhteen tulevaisuudesta pesiytyivät pysyvästi märkiväksi haavaksi sydämen tietämille. Hän on hyvä ihminen ja rakas, mutta onko meidän mahdollista elää yhdessä onnellisina? Vai olisimmeko kuitenkin onnellisempia erillään? Kun on perusasetuksiltaan epävarmuudessa ja ahdistuksessa vetäytyvä on vaikea tietää, milloin etäisyydenkaipuu on tervettä itsekkyyttä ja pyrkimystä omaan aitoon hyvinvointiin – ja milloin taas merkki ennemminkin läheisyyden pelosta, kyvyttömyydestä antautua sille, mikä juuri tekee rakkaudesta merkittävää ja kaunista.

Äitini kuoli ja nyt, kolme kuukautta myöhemmin olen päällisin puolin ehjä, mutta sisältä edelleen pirstaleina. En tiedä mitä olen ilman äitiä. Tunnen oloni kodittomaksi. Haluaisin kaikki äidin tavarat, haluaisin muuttaa kotini hänen mausoleumikseen. Samaan aikaan en kestä vielä katsoa, koskea tai tehdä päätöksiä. Kaikki minulle ja sisarelleni liian suuret vaatteet. Lapsuuteni astiat. Pyyhkeet, joiden upouuden pehmeyden ja raskauden muistan kuin eilisen – nyt karheat ja tavanomaiset.

Yhtä aikaa en haluaisi tehdä mitään, en jaksa yhtään askaretta, en ainuttakaan allekirjoitusta. Kotona tavarat kasaantuvat ja ikkunoista tuskin näkyy läpi. Toisaalta palan halusta ryhtyä toimeen, järjestää, uudistaa, sisustaa, siivota. Tekemättömien lista ahdistaa ja painaa. Mutta en jaksa, kaksi päivässä ja olen nääntynyt. Miten ihmiset ehtivät sekä elää elämäänsä, että saada sen järjestykseen? ihmettelen. Koiran kanssa ulos, töihin, kotiin, ruokaa, koiran kanssa ulos, suihkuun. Arkeen mahtuu ystävän tapaaminen aamukahvilla, lounas työkaverin kanssa, puolison kanssa terassilla lämpimässä illassa juttutuokio, sängyssä hyvän kirjan loppuun lukeminen. Mutta mitään muuta siihen ei mahdu, ei pienintäkään. 

Missä välissä järjestetään ullakko, tehdään valokuvakirja, maalataan olohuone, kehystetään taulut, etsitään terapeutti, korjataan hajonnut ovi, pestään ne ikkunat?

Loman tarpeen tunnistanee siitä, että tuntuisi helpommalta muuttaa kuin siivota ja sisustaa. Helpompi paeta kuin yrittää. Helpompi piiloutua kuin hakeutua auttavaan seuraan.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 18.9.1992.

Tartu käteen toisen yksinäisen! *

”Jotta eritys ei tuntuisi vaivalta, pitää huolehtia kahdesta ehdosta: päättää tämän olevan kiinnostava harjoitus ja seuran olevan hyvää. Jos keksitte jotain kiinnostavaa tai hyödyllistä tai asetatte jonkin tavoitteen ja huolehditte, ettette pilaa suhteita ihmisiin, jotka ovat kohtalon oikusta lähellänne, kaikki sujuu hyvin ja rauhallisesti.”

Korona-ajan parhaan neuvon tarjoilee kosmonautti Aleksandr Smolejevski**, joka vietti puolitoista vuotta peltihallissa simuloiden Mars-missiota: päätä seuran olevan hyvää.

Tämän otan nyt ohjenuorakseni.

❤️

Tautirintamalla: olemme molemmat parantuneet täysin, ei oireen puolikastakaan jäljellä. Koko homma tuntuu unelta. Onneksi tuli kirjoitettua muistiin tai epäilisin, oltiinko kipeinä ollenkaan. 

Tervehtymisen jälkeen onkin ollut töitä enemmän kuin ehtii tehdä. Onni sinänsä, näinä aikoina! Mutta kaltaiselleni laiskiaiselle ylityö ei kertakaikkiaan meinaa sopia. 

Onneksi on viiniä. 

--------------------------------------

Suosittelen: 

Podcast yksinäisyydestä ja ihmissuhteista. Itkin. 

Upea, upea artikkeli kahden miehen ystävyydestä, ihmisyydestä, kohtaloista poliittisten näkemysten taustalla. Itkin. 

--------------------------------------

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 25.3.1993. 

** https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006487004.html

Diagnoosi vahvistumassa*

Erään koronaepäilyn tarina.

0. päivä : Työmatkalla keuhkoissa tuntuu hetken hieman erikoista kihelmöintiä. "Ei kai se mitään ole," ajattelen. (Aargh! Älä tee perässä!)

1. päivä : Keuhkoissa tuntuu hetkittäin enemmän erikoista kihelmöintiä, kuin olisi juossut pakkasessa täysiä bussiin (minkä toki teinkin). En meinaa jaksaa nousta portaita. Tuntuu, kuin nousisi kuume (ei sitä lopulta ollut, missään kohtaa). Lähden kotiin kannettavan kanssa. En meinaa saada illalla unta, täyttelen omaolo.fi -testiä ja ero "pärjäile!" ja "ota välittömästi yhteyttä terveydenhoitoon" välillä on yksi kyllä/ei -vastaus.

2. päivä : Aamulla olo on paljon parempi. Lounasaikaan tuntuu jo, kuin koko tauti olisi ohi. Päivän mittaan tuntuu jotain pientä keuhkoissa, mutta olo on vallan hyvä.

3. päivä : On vähän väsynyt olo, mutta muuten ei tunnu oikein missään. Autan puolisoa isommassa askareessa, eikä sekään liikaa rasita. Luulen voittaneeni koko viruksen. (Hah! Hah hah!)

4. päivä : Perheyhteisön etäkokouksessa selostin, kuinka "vähän tuntuu keuhkoissa, mutta muuten ihan hyvä olo". Lauloin puoli tuntia täysin palkein ilman ongelmia. Takaraivossani tiedän, että jokin on yhä vialla.

5. päivä : Etätöissä. Kolme tuntia etäpalavereja, joista kaksi tuntia itse vedin koulutusta. Olin päivän jälkeen todella uupunut ja hengästynyt. "Ovatpas nämä etäkokoukset rankkoja," ajattelin (koska kieltäydyin ajattelemasta muuta).

6. päivä : Etätöissä. Joku tuntuu yhä keuhkoissa. Hartiat ovat todella jumissa. Venyttelin ja testailin gua sha -kampaa. Illalla rintakehää ahdistaa ja hengitys on hieman hankalaa.

7. päivä : Etätöissä. Ei täydessä terässä, mutta sain vielä asioita aikaiseksi. "Kylläpä sain helvetillisen rintalihaskivun aikaiseksi sillä gua sha -kammalla," ajattelin (ts. rukoilin). Koiran ulkoiluttaminen onnistui joten kuten, mutta sen jälkeen tuntui keuhkoissa pahalta ja oli levättävä. Illasta en muista mitään.

8. päivä : Kipu rinnassa voimistuu jatkuvaksi enkä pysty ajattelemaan muuta, kuin minua sisältä käsin elävältä kaapivaa uhkaa. (Nyt tiedän, että tämä voimakas JOKIN ON VIALLA -tunne on itse asiassa ihan oikea oire. Ota se tosissasi!) Iltapäivällä koiraa ulkoiluttaessani en saa henkeä. Illalla sängyssä maatessa on niin vaikea olo, että kuvittelen, mitä käskisin miehen pakata mukaani sairaalaan (ja ärsyynnyn, kun hän pakkaisi väärät tavarat). Itkin hieman, koska pelotti.

9. päivä : Nypin rinnastani tummat karvat, siltä varalta, että joudun johonkin keuhkoaiheiseen lääketieteelliseen toimenpiteeseen. Tämä riittänee kuvaamaan tunnelmaa. Rintakehässä ahdistaa levossakin. Olen suosiolla  päivän sairaslomalla. Koronaluurissa todetaan se, jonka jo tiesinkin: ei testata, tsemppiä ja parasetamolia. 

10. päivä : Olo alkoi kohentua keuhkoissa, mutta muuten olin koko päivän tolkuttoman väsynyt. Illalla taas kuin joku puukottaisi coctailhaarukoilla keuhkoja sisältä päin. 

11. päivä : Tuntuu paremmalta, mutta kun yritän kevyesti venytellä ja avata ääntä kuoron etäopetusvideon mukana, iskee keuhkoihin kova kipu ja epämukavuus. Luovutan ja painun lepäämään. 

12. päivä : Keuhkoissa tuntuu, mutta pahasti ainoastaan rasituksessa. Muuten vain muistutuksenomaisena rintakivun häivähdys. Illalla tunnen, miten pääni alkaa selvitä (viikon päivittäin pihan läpi kuljettuani viimein huomaan, että joku on siirtänyt pyöräni telineestä jonnekin muualle - löytyi onneksi).

13. päivä : Heräsin aamulla terveen tuntuisena. Kuin puolustajasoluni olisivat sähköttäneet kaikkialle kehooni, että taistelu on voitettu ja jälleenrakennus alkanut. Keuhkoissa tuntuu yhä jotain, mutta nyt epämukavimmatkin hetket tuntuvat vain ikävältä - ei siltä, että näkymätön vihollinen uhkaa olemassaoloani. Aivosumu on poistunut ja ensimmäistä kertaa koronakaranteenin aikana pääsen kosketuksiin muille jo kenties tutuksi tulleen rauhattomuuden kanssa: anelen työkaverilta lisää tekemistä etätyöpäivääni ja illalla aloitan uuden neuleprojektin.

14. päivä : Tänään. Olo on hyvä ja tauti tuntuu selvästi väistyneen. Selvää on kuitenkin myös, että juoksu- ja laulukunnon eteen pitää tehdä rauhassa töitä, kaikki istumista rankempi rasitus oireilee yhä vähäisenä rintakipuna. Onneksi on poikkeustilaa vielä jäljellä, tässähän ehtii kuntoutua vaikka kuinka tikkiin!

Jos vielä ennen tämän lukemista mietit, että saispa vaan sen koronan, olis sitten sairastettu alta pois, niin toivottavasti et enää. Tämä oli todella perseestä. 

Ja nyt kovasti toivon, että tämä OLI se korona, koska toista vastaavaa ei ihan heti taida hengityselimistö kestää. 

Toim. huom. Oman 6. päiväni kohdalla mies sairastui, minkä vuoksi en voinut täysin pidättäytyä koiran ulkoilutuksesta.  Säännölliset piipahdukset raittiissa ulkoilmassa tuntuivat kuitenkin myös hyvältä. Etenkin nyt, kun ei enää tunnu että on vaarassa ratketa, jos koira kiskaisee. 
Puolison sairaskertomus on ollut hyvin samankaltainen.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.5.1997.

Se vahva, vanha polte! *

Tai oikeammin uusi, kaikkien huulilla (ja kohta keuhkoissa) oleva polte.

Nimittäin, vaikka mitään ei testakaan, olen ollut luultavasti viikon tässä trendikkäässä taudissa. Kollegani kävi erittäin heikossa hapessa tahoillaan. Puolisoni kärsi yhden illan, mutta nyt on parempaan päin. Edit: Eipäs olekaan! Jos tulet kipeäksi, pysy oikeasti se seitsemän vuorokautta kotona, koska nyt kolmen ihmisen otannalla näyttää tyypilliseltä, että oireet ensin hellittävät, jonka jälkeen vasta iskee pahin vaihe. Ei hyvä. 

Sitä vaan siis, että ota jokainen oire tosissaan. Erittäin tosissaan ota oire, jollaista et ole koskaan ennen tuntenut, vaikka se olisi hyvin pieni. Esimerkiksi kihelmöivä, närästystä muistuttava tunne keuhkojen jossain osassa, oli se sitten vain syvään hengitettäessä tai koko ajan. Sellainen olo, kuin olisit juossut täysiä bussiin kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Sellainen olo, että hengittäminen on tavallista työläämpää. Vaikka ei olisi yhtään kuumetta. Vaikka ei olisi yskää. Vaikka et olisi käynyt metriä lähempänä ketään viikkoon. 

Et voi tietää. Joten jää kotiin, vaikka kuntosi puolesta ihan hyvin voisit käydä kaupassa, töissä ja juoksulenkillä.  Ehkä sitä viimeksi mainittuakaan ei kannata tehdä, mutta kaikki ihmisten lähettyvillä tapahtuva ainakin pannaan.

Aivan mahdollista on myös, että meillä kellään ei ole ollut korona, ja se tulee joskus myöhemmin. Sen vuoksi me pysyttelemme oireiden poistuttakin etätöissä ja vältämme ystäviä ja sukulaisia, vaikka se surkeaa onkin. Onneksi on videopuhelin! (Ja nyt viimeisetkin meistä, jotka pitivät videopuheluita vaivaannuttavina, ovat käännynnäisiä. Minä ainakin.)

P. S. Heti kehäkolmosen ulkopuolella ruoan tilaaminen kotiin on ohjeena yhtä tyhjän kanssa. Vaikea tilata, kun ei kukaan toimita. 

P. P. S. Entiselle syömishäiriöiselle on todella suuri kynnys antaa jollekin vieraalle kauppalista poimittavaksi. En kykene, ennen kuin on makaronikin loppu. Siispä olen ulkoistanut miehelle, katsotaan mitä hän saa aikaan. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 29.4.1994.

Neuvotteluja elämän kanssa*

Erilaiset yhdessä.

Olen ollut hieman tauolla. Kaksi ja puoli vuotta näemmä. Se käy järkeen. Muutimme pääkaupunkilaisesta kerrostalosta kehyskunnan puutalo-osakkeeseen, otimme koiranpennun, työmatka piteni, avioliitto rakoili -- siinähän se aika vierähti.

Avasin hiljattain tähän blogiin liittyvän sähköpostiosoitteen ja löysin sieltä ihanan tervehdyksen Konalla-blogin Anulta. Siitä inspiroituneena palasin tänne lukemaan ahdistuneita horinoitani ja totesin, että ehkä tämä olisi yhä ihan terapeuttinen harrastus.

Koirani on kasvanut verenhimoisesta karitsasta oikeaksi koiraksi, joka tosin vaatii ihmisiltään enemmän kuin lemmikkiturre keskimäärin. Mutta oikeanlaisessa myötätuntoisessa ja määrätietoisessa ohjauksessa hän on mainio lemmikki. Olen oppinut enemmän kuin ehkä edes itse ymmärrän.

Työni on kehittynyt vastuullisemmaksi ja sitä myötä mielenkiintoisemmaksi -- mutta myös vaativammaksi. Tasapainoilen kunnianhimon, kykyihini uskomisen ja vajavaisuuksieni tunnistamisen, rajojeni määrittämisen ja elämän eri osa-alueiden priorisoinnin ristiaallokossa. Tuulista on.

Olemme yhä naimisissa, mutta hetkittäin tiukkaa tekee. Niin tiukkaa, että toinenkin motivoitui viimein puolueettoman auttajan juttusille. Hiljattain palasin matkalta puolisoni kotikonnuille. Oli ihana, inspiroiva matka, ja meillä ihanaa myös yhdessä. Nyt olen kotona itsekseni koiran kanssa ja minulla on myös ihanaa. Mietin, mikä arjessamme onkaan oikein vialla. Miksi niin usein tunnemme toisen olevan joko tiellä tai liian poissaoleva, että toinen tekee joko liikaa tai liian vähän? Ja voimmeko ylipäätään oppia? Vai onko niin, että emme kerta kaikkiaan sovikaan yhteen? Olemme vaan olleet niin pitkään niin umpirakastuneita, että olemme sinnikkäästi yrittäneet sovittaa sylinteriä neliönmuotoiseen reikään tajuamatta, että meistä kumpikaan ei halua muuttua?

Se jää nähtäväksi.

* Otsikko: Berkkula, Maritta. Kauniit ja rohkeat 16.11.1992.

Elämän epätoivoiset takertujat *

Olen ollut viime aikoina väsynyt. Uupunut lienee itse asiassa oikeampi termi. Nukun kyllä öisin, mutta aivoni eivät tunnu koskaan saavan kunnolla levätä. Kuuluisaa metatyötä on aika paljon myös ilman lapsia, kun töiden lisäksi pakassa on koirankoulutusta, remontointia, veroasioita ja puolityhjän asunnon kalustaminen. Tähän päälle vielä pyöräilypyrähdyksestä bussiaikataulujen armoille alistettu työmatka ja peli on pelattu. Olen nyyhkyttänyt stressin alla.

On tarpeen jälleen muistuttaa itseäni olemaan kiitollinen siitä, mitä on. Koska paljon on: maailman suloisin otus, osallistuva ja osaava toinen koiravanhempi, joustava työaika ja armollinen työyhteisö, rahaa ostaa kiireiseenkin elämään sopivaa hyvää ruokaa ja parempaa mieltä, ihanat rakkaat läheiset. Eilen juhlimme heistä minulle kaikkein läheisintä, siskoani, jonka kanssa kasvoimme kylki kyljessä toistemme kuviksi. Onneksi osasin nauttia, vaikka aamulla takaraivossa jyskytti stressi ja syyllistyminen ja illalla korvan taakse alkoi hiipiä harmitus, etten voinut jäädä aamuyöhön asti juhlimaan. Päivä oli ihana ja tuli tarpeeseen. Kuplivan rentoa yhdessäoloa, kaikkein parhaiden seurassa. Täyttä rakkautta.

Miksi minun onkin niin helppoa takertua siihen, mikä ei toimi tai suju? Kuvittelen olevani peruspositiivinen, mutta todellisuudessa olen sitä vain silloin, kun olen muista täysin riippumaton. Omat mokani tai rajoitukseni eivät harmita minua, eivätkä liioin elämän tielle heittämät esteet silloin, kun minulla on vapaus ratkoa oman mieleni mukaan, miten ne ylitän, alitan tai ohitan. Kaikki järjestyy! Otan rennosti, mitä eteen tulee, sovellan omalla tyylilläni ja pyyhällän menemään hymyillen kuin hangon keksi. Löysin rantein! Vaan heti, kun joudun muiden ihmisten odotusten, ulkopuolisten rajoitusten, pyytämättä annettujen ohjeiden ja omistani poikkeavien periaatteiden armoille, olen pessimistinen kitkerä mutrusuu. 

Taidan olla aikamoinen pässinpää. Miten opetella, että kehotuksessa "hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan" tärkein viesti on viimeisissä sanoissa. Tunnun järjestään ahdistuvani voimattomuuteen asti asioista, joille itse asiassa voisin jotain (ainakin asennemuutoksella) ja toisaalta taistelevani tuulimyllyjä vastaan siellä, missä en voi vaikuttaa asioiden tilaan lainkaan. Elämänmittainen oppitunti.

Tahtojen taistelu. Tässä taloudessa jotkut kolmesta kovakallosta 
mittelöivät päivittäin, parhaimmillaan kaikki!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 19.3.1993.

Kas näin kuplii saippuamaailma! *

Olen ymmärtänyt viimeisen viikon aikana jotain äitiydestä. Luulisin. Pienen palasen vain, mutta kuitenkin. 

Kuinka on mahdollista stressata yötä päivää, että tekee kasvattajana varmasti oikeita valintoja niin pienissä kuin suurissakin asioissa, jotta siitä kasvaisi hyvin käyttäytyvä, itsevarma, iloinen, mieleltään tyyni kansalainen. Yhtä aikaa tekee parhaansa, vaikkei täydelliseen pääsekään, ja tuntee epäonnistuvansa jatkuvasti.

Kuinka nopeasti lakkaa välittämästä siitä, mitä pukee yllensä, mitä syö ja miltä ylipäätään näyttää. Tärkeintä on saada nukkua yöllä ja päiväunien aikaan keskeytyksettä selata kännykällä nettiä – lähinnä kasvatusohjeita ja vertaustukea etsien.

Kuinka pieni olento voi olla nukkuessaan ja rauhallisena niin syötävän söpö, ettet kestä, ja taas riehuessaan niin tuskastuttavan raivostuttava, että kestät vielä vähemmän. Pieni pallopää sulattaa sydämesi ja toisaalta ajaa epätoivon partaalle. 

Etenkin silloin, kun se yrittää purra naamaasi. 

Elämäämme tassutteli puolitoista viikkoa sitten koiranpentu, joka on laittanut parisuhteen testiin. Mutta söpö se kyllä on! Ja hetkittäin jopa jo tottelee, niin halutessaan. Juuri äsken sain vaatekaapin nurkan kaluamisen pysäytettyä ensi kertaa etänä, nousematta sängystä. Luojan lykky, koska polveni ovat jatkuvasta kyykkäämisestä aivan muusina.

P.S. Edellisen kappaleen jälkeen julkaiseminen viivästyi 1,5 tunnilla, koska söpöläinen puri jalkojani, jääkaapin johtoa ja olohuoneen lattiaa, vaikka kuinka tungin siannahkarullaa naamaan. Herravarjele.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 14.3.2007.

Mikä itseilmaisun kyky kaaoksessakin! *

Ensimmäisenä yönä uuden kodin ullakolla oli isoja hyttysiä, kaunis valo, vähän kylmä ja ihanan hiljaista. Huomenna muutamme sinne oikeasti. Jännittää.

Muutos on yhtä aikaa pieni ja suuri. Emme ole muuttamassa kovin kauas (esim. Havajille.), mutta arki ja lähiympäristö muuttuvat erilaisiksi kuin olin pitkään kaavaillut. Muuttaminen on katkeransuloista, ainakin tällaiselle asioihin, ympäristöihin ja ihmisiin herkästi kiintyvälle sentimentaalikolle. Pieni osa minusta haluaisi vieläkin perua koko jutun. Todellisuudessa tunteen taustalla ei ole kuitenkaan pikkukaksiosta eroaminen, vaan luopuminen pari vuotta hautomastani tulevaisuuskuvasta. Siinä muutamme vain vähän isompaan, valoisaan helsinkiläisasuntoon. Mieluiten tälle samalle kadulle. Minun elämäni työmatkapyöräilyineen, metsälenkkeineen, aamu-uinteineen ja kaverilounaineen ei muutu lainkaan, koska asunto löytyy maagisesti juuri sieltä mistä haluan, sopuhintaan. Puolison elämä muuttuu mystisesti paremmaksi vain sillä, että on erillinen työ-/harrastushuone ja parveke, jolle myös korkeanpaikankammoinen uskaltaa mennä, sekä mahdollisuus läpivetoon. Taianomaisesti myös kavereiden kanssa viettämämme aika lisääntyy asuntoa vaihtamalla.

Näin kirjoitettuna tämän tulevaisuudenkuvan epärealismi avautuu minulle kirkkaana. Puoliso on meistä se, joka palavasti haluaa muuttaa. Siispä kaiken järjen mukaan olisi suotavaa, että seuraava koti olisi hänelle selvästi nykyistä mieluisampi. Viime viikkojen perusteella tämä tavoite on saavutettu, mies on uudessa kodissa joka kerta onnellinen kuin sika pienenä. Nykyistä hieman suurempaan Arava-asuntoon muuttaminen ei olisi ikinä aikaansaanut moista intoa tyypissä, jonka mielestä kerrostalot ovat vankiloita ja helsinkiläishinnat näistä valkeista laatikoista riistoa. Minä voin yhä käydä metsälenkillä, kaverilounailla ja pienen säädön kera myös aamu-uinnilla. Kaverimme ovat sen verran vikkeläliikkeistä porukkaa, että vaikka asuisimme naapureina, emme näkisi edes viikoittain. Kokemusta jopa on. 

Sattumalta kuluneella viikolla Helsingin kotikadultamme tuli myyntiin juuri sellainen asunto, jollaisen vielä pari vuotta sitten olisin halunnut palavasti. Kaikki asuinalueemme edut ja lisäksi itse asunnossa kaikki paljon nykyistä paremmin, puistonäkymiä myöten. Kävin kurillani työmatkalla avoimessa näytössä ja makustelin asiaa. Kyllä, olisin suunnattoman onnellinen tuossa asunnossa. Mutta se ei sovi meille. Minulle täydellinen ei ole sitä puolisolleni, eikä hänelle täydellinen käy minulle. Vaikka välillä yhteiselämä on minulle niin hankalaa, että diagnosoin jo itselläni jonkinlaista sitoutumiskammoa, selvästi kuitenkin olen tosissani tässä liitossa. Nimittäin siellä itselleni täydellisessä puhtaanvalkeassa pikkukeittiössä totesin olevani onnellisempi vähän rempallaan olevassa hirsitorpan päädyssä tunnin työmatkan päässä, kun se tarkoittaa, että näen tietyn punapään kasvoilla onnellisen virneen.

Ainakin olen valmis kokeilemaan, mitä tuleman pitää. Valoisia pikkukaksioita on tarjolla sitten myöhemminkin, jos ei sujukaan. Tuttuun on helppo jäädä, mutta muutokset ovat aina jälkikäteen katsottuna hyväksi. Vähintään oppii itsestään uutta. Parhaimmillaan avautuu kokonainen uusi maailma. Odotettavasti löytyy iloja, joiden olemassaolosta en tiennytkään. Enhän alun perin olisi halunnut muuttaa tänne nykyiseenkään lähiöön, ja silti rakastuin päätä pahkaa.

Uuden kynnyksellä. 

Pesukoneasentaja lausui uudesta asunnostamme jotakuinkin näin: "Teillä on hieno kylpyhuone! Ei haittaa, että talo on ulkoa ihan romu, kun sisällä on tällainen helmi!" Minua nauratti. Vast'ikään remontoitu kylpyhuone on itselle ehkä vähiten mieluisin kohta koko torpassa. Onneksi meitä ihmisiä on erilaisia, rikastaa elämää.

Seikkailu alkakoon.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 29.12.1998

Kylmäverikköjen kantaäiti kotia ostamassa *

Tämän blogitekstin idea on kopioitu häikäilemättömästi tästä kirjoituksesta. Ajatukset sentään ovat omiani.

Uusi koti ei näy kuvassa. Muttei paljon puutukaan.

Epämukava ajatus:

Huoli siitä, jos en viihdykään uudessa kodissa. Koska se on kaukana ystävistä ja äidistä (ajallisesti siis about 25 minuuttia kauempana julkisilla, huom.). Liian suuri. Vähän rempallaan ja siten luultavasti kauhea työleiri. Talvella varmasti kylmä, sortsit kotiasuna voi unohtaa, villahousut ja pipo päässä kesät talvet. Pelottaa, että kodin ostaminen onkin virhe.

Ostin (tilasin):

Verkkokaupasta semiruman yöpaidan, vaikka minulla on jo ihan tarpeeksi yöpaitoja. Etenkin siihen nähden, etten koskaan käytä niitä. Mutta siellä kylmässä kodissa voisin sitten käyttää.
(Palautin.)

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Minulla on ikävä kummilastani, vaikka asumme aivan lähekkäin. Ikävä onkin siis lähinnä syyllisyydenkatkuista häpeää saamattomuudestani, etten arjen tuoksinassa muka ehdi käydä edes moikkaamassa. Ja kohta muutetaan paljon kauemmas. Ahdistaa valmiiksi.

Ostin:

Museokaupasta veikeän vieterilelun, jonka viihdearvo todellisuudessa on luultavasti n. 20 minuuttia. Eikä syyllisyydentunnekaan yhtään lieventynyt.

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Väsyttävän päivän jälkeen olisin halunnut vain jonkin verran aikaa olla, hiljaa ja omassa rauhassani, mutten voinut mennä suoraan kotiin, koska neljänkymmenen neliön asunnossa koko päivän juttukaveria kaivannutta puolisoa ei voi paeta. Mutta en jaksanut mennä mihinkään muuallekaan. Halusin kerrankin palata tyhjään taloon, jossa ei olisi ketään kotona useampaan tuntiin.

Ostin:

Suklaapäällysteisinä toffeekarkkeja, keittobanaanin, kotijogurttia ja kolmea erilaista vihreää teetä, vaikka meillä on teetä jo hyllyllinen. (Omaa aikaa ruokakaupassa – uhka vai mahdollisuus? Molempia kenties.)

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Hyvät ystäväni ovat eroamassa pitkästä suhteesta, ja koko kaveripiiri saa kuulla, missä on mennyt mönkään. Miten en huomannut mitään? Kuvittelin, että nämä ovat juuri sellainen täydellinen pari, toivoin meidänkin olevan enemmän kuin he. Jätetty ystäväni on hajalla ja eksynyt. Itse olen samalla oman parisuhteeni tilasta sekä kiitollinen että huolissani, en osaa päättää kumpaa suosisin.

Ostin/tilasin:

Ystävälleni masennusapu-värityskirjan, koska en voi tai jaksa olla fyysisesti niin paljoa läsnä, kuin hän kaipaisi, ja koen syyllisyyttä (toistuva teema selvästi). Itselleni rakkaudesta kertovan kirjan, josta toivoin lohduketta. Tämä oli ehkä onnistunein ostos ikinä, arviota seuraa.

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Maailman tila ahdistaa. Ympäristö tuhoutuu ja planeetasta ei jää mitään jäljelle lapsenlapsiamme varten. Ostelen aivan liikaa tarpeettomia asioita!

Ostin:

Lasisen juomapullon, josta voi juoda sekä kylmiä että kuumia juomia. Ei enää teetä pahvimukissa. Sitten ostin toisenkin, koska onhan meillä molemmilla oltava oma. (Huom. taloudessa ennestään neljä juomapuolloa ja yksi termari.)

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Hyväksynnän tarve, jonka myötä haluaisin testineuletakistani maailman hienomman ja koko neuleyhteistön (lue: niiden tusinan testineulojan) keskuudessa ylistetyn ja kaikin puolin täydellisen. Mikään kaapissa jo oleva lanka ei tähän tietenkään voi yltää.

Ostin:

Neuletakkilangat, kalliit vielä. Ja sitten kuitenkin neuloin sen takin pari vuotta vanhoista langoista. Nyt uudet langat syyllistävät minua lankakorista käsin ja vaativat pääsyä puikoille.

------------------------------------------------------------------

Epämukava ajatus:

Pesukone on rikki neljättä viikkoa, emmekä jaksa tehdä mitään asian hyväksi. (Koska uusi pesukone kannattaa ostaa vasta uuteen kotiin. Ja koska olemme laiskoja.) Pyykkivuori ahdistaa ja toisaalta tutkimaan omaa kulutuskäyttäytymistä: miten on mahdollista, että minulta löytyy yhä puhtaita paitoja ja mekkoja? Pyykkivuoreen kulminoituu kaikki muuttoon liittyvä ahdistus ja siihen liittyvä saamattomuus. Omistan liikaa, mutta kuitenkin uuteen kotiin on ostettava vaikka mitä. Kuntotutkimukset ja lainaneuvottelut tuntuvat olevan arpapeliä, täytyy vaan toivoa, että onni on matkassa, koska jaksaminen ei riitä ihan joka pilkun viilaamiseen. Voisiko kaikki olla vaan valmista ja rauhallista ja mukavaa kiitos heti mielellään nyt.

Ostin (tilasin):

Uudet farkut. (Kyllä! Näin sairas kuluttaja olen.) Koska kaapista on löytynyt asiassa vain parit käyttökelpoiset (lue: täydelliset) housut pyykkiepisodin aikana, useimmat olen siirtänyt kirpputoripinoon. Ja koska jotenkin ilmeisesti kuvittelen saavani elämäni hallintaan ostamalla uuden vaatekappaleen suojakuoreksi minun ja maailman välille.

(On vielä epäselvää, tarvitsenko tämän suojavaatteen todella, vai palautanko sen.) 

------------------------------------------------------------------

Teen välillä ihan hyviäkin ostoksia silloin, kun ostosmotivaationi eivät kestä päivänvaloa. Ja sitten teen tosi tyhmiä ostoksia. Ja joskus palautan ne kauppaan, vaikka se on noloa. Ja joskus ajattelen, että tästähän nyt sitten nainen kärsit sitten seuraukset ja käytän jotain outoa puseroa, kun kerran on tullut ostettua. Ruokaheräteostoksia ja -lohtuostoksia ja -ties-mitä-ostoksia kertyy kaappiin paljon tässä listattua enemmän, mutta toisaalta kuitenkin syömme ne kaikki. Joten onko se nyt sitten niin paha?

 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.4.2002.

Kohti sateenkaaren juurta *

Minulla on ollut viimeiset puolitoista viikkoa kova päänsärky. Olen lukenut maanisesti tuntikausia keskusteluja, artikkeleita ja höpöjuttuja kännykän ruudulta rauhoittaakseni sisälläni vellonutta myrskyä. Ilmeni, että juuri päinvastainen olisi toiminut. Vastauksen etsimisen sijaan epävarmuuden hyväksyminen.

Olen kadehtinut heitä, joilla parisuhteessa unelmat ja toiveet tuntuvat menevät luontevasti yksiin. Miten vaivatonta! Toki lähempää tarkasteltuna näin harvoin oikeasti on. Tai jos onkin, on kompromisseille tarvetta jossain pienemmissä asioissa. Ja olisihan suoranainen ihme, jos toiselta puolelta palloa tänne teleportannut puoliso olisi kaikesta samalla aaltopituudella. Yllättävästi vaan omat haaveeni ovat vuosien varrella tasaantuneet.

Parikymppisenä halusin mennä, kokea ja kokeilla, uusi ja tuntematon oli parasta, mitä tiesin. Viime vuosina olen alkanut haaveilla niin normaalista, kuin viitekehyksessäni voi haaveilla. Omasta kerrostaloasunnosta lähiössä, kurahaalareista eteisessä, sieniretkistä. Kun sitten löysimme pitkään pohdituttaneeseen asumiskysymykseen luovan ratkaisun, olin innostuksen lisäksi kauhuissani. Tämä ei sopinut siihen kuvaan, jonka olin tulevaisuudestamme maalannut! Puhuin, puhuin ja puhuin läheisille ja yksi toisensa jälkeen vaikutti ajatuksen olevan hyvä. Mutta en vakuuttunut.

Sain rauhan vasta, kun istuin pari iltaa itseni kanssa. Teekupin äärellä kirjoitin kaiken ylös. Entisessä rakkaassa kotikaupungissa kävelin tutuilla nurkilla ja annoin ajatusten vaeltaa. Istuin sisäpihalle juomaan lasillisen ja tunnustelin. Alkoi tuntua oikein hyvältä.

Oslon taidekorkeakoulun katolta löysin vastauksen. 

Itse asiassa suuri vaikutus on varmasti myös maiseman vaihdoksella. Omasta kuplasta käsin, jossa puolet tuntemistani helsinkiläisistä tuntuu asuvan samassa lähiössä, se on pitkään vaikuttanut ainoalta oikealta suunnalta. Turvalliselta, tasaiselta, riskittömältä. Mutta täältä kauempaa katsottuna hyviä vaihtoehtoja ja oikeita ratkaisuja onkin paljon enemmän. Viihtyisin yhä myös täällä, erinomaisesti. Viihtyisin varmasti muuallakin. Miksen siis viihtyisi viihtyisässä kehyskunnassa, josta voin yhä kulkea bussilla töihin? Menetän nykyiseen verrattuna 60 minuuttia päivästäni, mutta saan kaksi kakluunia, puulieden ja tilaa hengittää. 

Enää en löydä syytä, miksei tämä olisi kokeilemisen arvoista. Testaamatta ei voi tietää, ja ainahan sieltä pääsee pois. Mutta eniten jossittelun aihetta jää, jos en uskalla edes yrittää.

P.S. Niin minne sitten? Sanotaanko näin, että vauvapalstalle ei kannata ruveta sieltä kirjoittelemaan, koska kukaan ei tule ottamaan todesta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 3.5.1994.

Pidätte lapsia lahjoina, amerikkalaiset! *

Kun istuu täydessä bussissa alkumatkasta tuntemattoman viereen ja vartin päästä linja-auto onkin lähes tyhjä. Mutta se vieruskaveri on yhä siinä, eikä itse kehtaa muuttaa tyhjälle penkkiriveille, vaikka onkin flunssassa ja sylissä kauppakassi ja haluaisi vaan olla jo kotona. Mutta ei halua vaikuttaa epäkohteliaalta ja epäsosiaaliselta niin istutte siinä sitten lähes tyhjässä bussissa hiljaa vierekkäin, kunnes vieruskaveri jossain vaiheessa ponkaisee ylös kimpsuineen, mistä on ilmeisesti ymmärrettävä, että hän haluaa poistua jäädä pois.

Kun koettaa flunssaisena saada nukuttua, muttei onnistu, koska ilma hädin tuskin virtaa sieraimissa (mutta suun kautta ei voi hengittää, koska kurkkukipu olisi aamulla sietämätön). Kun sitten epätoivoisena hieroo tiikerisalvaa rintakehän lisäksi otsaan ja poskiin ja nojautuu takaisin tyynyyn:  äkkiä naama tuntuu räjähtävän eukalyptuksen vaikutuksesta.

Kun kiistelee puolison kanssa jostain pikkuasiasta ja äkkiä toinen sanookin: miksi me tapellaan tästä, tämä on täysin merkityksetöntä ja typerää. Ja vaikka on itse yhä kiukkuinen, pyyhkäisee ärtymyksen yli lämmin aalto. Niinpä. Luojan kiitos, rakastan sinua. Et olekaan aivan toivoton tapaus. Enkä minä. Hyvä me.

Kun tapaa vanhan lukiokaverin, jota ei ole nähnyt kuuteen vuoteen, ja kaveri sanoo nauraen: et ole muuttunut mihinkään. Se tuntuu hyvältä, koska hetkittäin on tuntenut hukkuneensa, mutta onkin vain antanut huolelle liikaa valtaa. Kaverikin on samanlainen kuin aina ennenkin, ja se tuntuu hyvältä. Tutulta.

Kun rakkaalla ystävällä on iso kriisi ja tunne, etteivät ihmiset osaa kohdata tuskaa ja olla läsnä. Ja itsellä on huono omatunto, koska on auttanut vaan etäältä. Mutta koettaa muistaa, että on samaan aikaan auttanut muitakin ja elänyt omaa elämäänsä, ja ystävällä on ollut useita käsipareja myös fyysisesti läsnä. Mutta silti tekisi mieli rientää heti luo. Kun siinä hetkessä koettaa muistaa, että enempää kuin voitavansa, ei voi kukaan tehdä. Ja kaikki käyttäydymme toisinaan kohtuuttomasti, kun elämä on meille kohtuuton.

Kun istuu raitiovaunussa lämpimän teen ja sämpylän kanssa ja katselee ulos aurinkoiseen alkukevääseen. Päällään suosikkihuivi ja lempitakki. Ei ole kiire, mutta mukavan joutuisa tunnelma. Ja miettii: tällaista aina kuvittelin isossa kaupungissa asumisen olevan. Miten mukavaa, että se voi olla paitsi tätä, myös kuraisilla poluilla juoksemista, ystäviä ja perheenjäseniä, kuohuviinin juomista toimistolla perjantai-iltapäivänä ja viikonloppuja, jolloin ei poistu kotoa naapurikahvilaa kauemmas.

Kun ei monesta peräkkäisestä aamuherätyksestä huolimatta saa unta ennen kahta, ja kiroaa valtameren yli matkustamisen alimpaan manalaan. On flunssainen ja väsynyt, vaikka ennen kirottua matkaa oli täynnä intoa ja energiaa. Mutta taisi unohtaa ne viimeiseen hotelliin.

Kun muistelee suvun tuoreimman välitöntä kiintymistä setäänsä, hymyilee ikkunasta avautuvalle harmaalle maisemalle. Kahden punapään kohtaaminen oli turbulenssissa panikoimisen arvoista. Ikäeroa kolmannesvuosisata, välittömästi samalla aaltopituudella. Salaa suunnittelet seuraavaa matkaa.

Kun kerrostalossa kuuluu puhelimen värinähälytys rakenteita pitkin. Eikä kukaan vastaa. Seinän takaa kuuluu taaperon kikatusta. Kutitetaan, selvästi. Toisesta huoneesta puolestaan aamuista tuhinaa, vielä yksin tällä aikavyöhykkeellä. 

Matkan viimeinen kuva. Ted-nalleksi pukeutunut muusikko soittaa keytar-
syntikkaa Bostonin metrossa. Tämän absurdius ei ehkä aukea, ellei ole
jostain syystä katsonut Ted-elokuvia ja kävellyt Bostonin kaduilla ja nähnyt
tätä yrittäessään selvitä pitkän päivän iltana lentokentälle. Tai sitten aukeaa!

Näitä, ja muita mietteitä, viimeisen viikon ajalta. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.2000.

Elämän arvaamattomuuden rihmasto *

Elämä on ihmeellistä.

Juuri edellisen riitamme tuoksinassa puoliso huusi minulle: "Sinun ei tarvitse pitää minusta huolta!" Ja mikäs sen parempaa. Mutta aiheellinen nalkutuksen aihe, sillä on myönnettävästi voinut jäädä vähän päälle sellainen ajattelu. Parisuhteelle tekee kuitenkin hyvää ajatella sitä toista tyyppiä Kumppanina. Otan opiksi.

Muuten myös aika ihmeellistä, että viikko sitten
oli talvi ja nyt taas ei. Pääni ei pysy mukana.

Nyt muutamia päiviä myöhemmin taas olen menossa nuoremman sisarukseni tueksi alkaaksemme seikkailun erikoissairaanhoidon sokkeloissa. Meitä tukijoita on monta, ja diagnoosi erittäin hyvä ja hoidettavissa. Mutta onhan tässä nyt silti kivi sydämellä ja se huolenpitäjän rooli? En tainnut nyt päästä siitä kuitenkaan eroon, vaihdoin vaan kohdetta.

Olen nuoresta asti suhtautunut tähän sisarukseen suojelevasti, teininä lähes huoltajan yhden perhetilanteen ajan. Onko tämä nyt esimakua siitä, miltä tuntuu, kun omalla lapsella on hätä? En tiedä haluanko sittenkään. Sydämeni luultavasti räjähtäisi. Pitää varmaan kriittisesti tarkastella tätä opittua huolenpitäjän roolia ja iänikuista sopeutumista. Kohta. Ei juuri nyt. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 19.1.1994.

Toipilasapatiaa uuden tuolin edessä *

Olen flunssassa. Tauti alkoi nenän alkaessa valua kontrolloimattomasti maanantai-iltapäivänä n. klo 14, jota oli edeltänyt epämääräinen toivottavasti-en-tule-kipeäksi -olo. Jännittävää tässä on se, että tasan neljä viikkoa sitten, tarkemmin sanottuna 5.12.2016 tulin myös kipeäksi maanantai-iltapäivänä, kun nenäni alkoi valua kontrolloimattomasti.

Toivon todella, etten ole joutumassa jumiin jonkinlaiseen Kuukauteni Murmelina -looppiin, jossa saan neljän viikon välein saman flunssan. 

Tapaninpäivänä minulle ilmestyi Meilahdessa Muumien Mörkö.
Jos se langetti ylleni tämän kirouksen?

Rakastan sitä, että tuli talvi, mutta valitettavasti olen katsellut sitä vasta ikkunasta. Toisaalta kuuluu olevan aika pirskatin kylmä siellä, että ehkä ihan hyväkin keskittyä juuri nyt lämmikkeiden neulomiseen.

Minulla on ensi viikolla tähystystoimenpide (rutiinitoimenpide, ns. katsastus), joka edellyttää ns. vähäjätteistä ruokavaliota. Toisin sanoen valkoisia hiilihydraatteja, vihanneksia ilman kuoria ja vain kypsinä, laimeita mehuja ja vähärasvaista lihaa. Eikä juuri sokeria tai maitotuotteita.

On sanomattakin selvää, että olen epäonnistumassa tässä jälleen kerran melko täydellisesti tämän noudattamisessa. Sinänsä mielenkiintoista huomata, miten kuitupitoista ruokaa normaalisti syön. Kaapissamme ei ole muuta kuin täysjyväpastaa tai -riisiä. Perunoita ei kuorita koskaan. Eikä banaania ja avokadoa lukuun ottamatta oikein mitään muutakaan. Koetin ostaa leipää, jossa ei olisi siemeniä, mutta epäonnistuin siinäkin – jostain olivat auringonkukansiemenet kuitenkin paahtoleivän ainesosalistalle hypänneet kotiin tultaessa. Ilmeisesti oli vaan niin mahdoton ajatus ostaa sitä kaikista valkeinta vehnäleipää! Syön myös runsaasti maitotuotteita. Lorautan pannuun joka kerta reilusti öljyä. Leipää ei mielestäni voi syödä ilman tuntuvaa voi-kasvirasvakerrosta.

Ja syön sokeria kirkkaasti yli suositusten.

Tästä johtuen yritykseni syödä vähäjätteisesti on silti aivan naurettavan heikko esitys. Raakoja vihanneksia olen onnistunut välttelemään ja jättänyt täysjyväisimmät asiat pois. Mutta muuten unohdan jatkuvasti homman säännöt, joko vahingossa tai tahallani. Lisäksi huonosta noudattamisesta huolimatta minulla on nälkä koko ajan. Joten minun on pakko syödä karkkia pysyäkseni hengissä. Tai ei varmaan pakko, mutta siltä tuntuu.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.12.2000.
** Eikä täällä mitään uutta tuolia edes ole.

Suru äidin silmissä *

Luin joitain kuukausia sitten tällaisen kirjan ja noin kuukausi sitten kirjoitin siitä. Ja nyt vihdoin painoin enteriä.

Aina toisinaan sitä miettii sisaruksiaan, ja heidän suhdettaan vanhempiinsa ja toisiinsa. Tai minä mietin. Kaikillahan ei ole sisaruksia ja toiset eivät tällaisia mieti. Mutta minä siis mietin. Ja olen myös ottanut aiheen joskus sisarusten kanssa esille, mutta koolle kokoontuessa on yleensä muutakin puhuttavaa niin ei lopulta kovin usein tule haastateltua heitä isä- tai äitisuhteestaan. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka ikäeromme eivät ole suuren suuret, olemme kukin syntyneet hieman erilaiseen perheeseen, olleet ensimmäisinä elinvuosinamme erilaisissa hoitopaikoissa, eri ikäisiä vanhempieni erotessa, eläneet teinivuotemme vähän erilaisen huoltajakombinaation alaisuudessa sekä opiskelleet eri paikkakunnilla ja tulleet sieltä käymään kotona, jossa on odottanut erilainen setti perheenjäseniä. Emme suhtaudu vanhempiimme radikaalisti eri tavoin, mutta selvästi pieniä eroja kuitenkin on. Kenelle tulee kinaa helpoiten kenenkin kanssa ja kenelle kukin ensimmäisenä uskoutuu. Myös omat suhteeni sisaruksiini ovat keskenään hyvin erilaiset eikä sisareni ja veljeni keskinäiden suhde muistuta tarkasti kumpaakaan. Ihmeellinen ja ihana ihmissuhteiden rikkaus!

No, jos olet itse joskus samanlaisia miettinyt, lue tämä kirja:
Pidä huolta äidistä, Kying-sook Shin.

"Et koskaan ollut ajatellut äitiä erillään keittiöstä. Keittiö oli yhtä kuin äiti ja äiti yhtä kuin keittiö."

"Milloin viimeksi olit puhunut äidille niin paljon? Sinun ja äitisi keskusteluista oli tullut vähitellen kaavamaisia."

"Vaikka haluaisit elää vielä pitkään, älä elä kauemmin kuin minä."

"Vertaat itseäsi äitiin, mutta äiti oli itsessään kokonainen maailma."


Tämä kirja on enimmäkseen äidistä, ja muiden perheenjäsenten suhteesta äitiin. Mutta se oli myös kaikkia aisteja hivelevä kuvaus eteläkorealaisesta kulttuurista. Ja vaikka kirja pyörii äidin ympärillä, tuli siinä minusta hienosti esille perhedynamiikka ylipäätään. Sisarusten erot ja erilaiset suhteet samoihin vanhempiin. Äidin ja isän elämä yksilöinä, inhimillisinä aikuisina, ja toisaalta vanhempina. En minä tiedä. En muista enää tarkaan, mutta itkin kyllä pariin otteeseen. Ja teki heti mieli soittaa äidille. Jos äitisi on kuollut ja olet kova eläytymään, en ehkä suosittele, koska sydän saattaa särkyä kaikesta tästä tunteesta. Sen sijaan erinomainen guilt trip -lahja aikuisille lapsille, joita et mielestäsi näe tarpeeksi usein!

Sain kirjavinkin veljeltäni. Että ehkä me mietimme näitä jokainen tahoillamme.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 29.9.1992.