Olen tässä ollut pari viikkoa sitä mieltä, että avioliittomme on tuhoon tuomittu. Yölläkin olen itseäni sen tiimoilta valvottanut pariin otteeseen. Lyhykäisyydessään kriisiä voisi kuvailla niin, että olen kuvitellut kuristuvani avioliiton juoksuhihnassa kaulapantaani (ei sellaisessa nykyaikaisessa juoksen-puolimaratoneja-kahden-dalmatialaiseni-kanssa -juoksuhihnassa, vaan sellaisessa, missä kahden koivun väliin laitetaan vaijeri ja siinähän koiraparka kuvittelee olevansa vapaa liikkumaan sitten).
No, sitten kuitenkin ihan ilman hihnaa juoksin tänään töistä kotiin, jonka jälkeen olen valmis toteamaan seuraavaa:
a) Minulla on kenties pätevä syy olla tietyistä asioista huolissani.
b) Minulla ei ole yhtään pätevää syytä käyttäytyä sen tähden kuin murkkuikäinen ja napsahdella puolisolle kaikesta tiskien ja taivaan väliltä.
c) Hän ei ole (välttämättä) tehnyt mitään väärää, hänellä vain on mielestäni väärät mielipiteet asioista. Se on eri asia.
d) Minua saattaa hyvinkin häiritä elämässäni pari muutakin asiaa, joiden selvittämistä kannattaisi myös miettiä, eikä tykittää kaikella huonolla ololla helpointa kohdetta. (On myös vähän noloa, etten voinut uskoa, kun puoliso rauhallisesti koetti ehdottaa minulle näin kenties olevan asian laita, mutta minähän en usko mitään, mitä en itse ole keksinyt.)
e) Aviorauhan takia minun on selvästi urheiltava säännöllisemmin.
 |
| Siinä, että on taas kirkkaita päiviä, on itse asiassa mielestäni parasta se, että on auringonlaskuja. |
Toisinaan on niin kovin raskasta olla minä minuna elämässäni. Mutta kaikista puolison haittapuolista huolimatta on sanottava, että hyvä, hän, ja hyvä, me. Tästä kehittämästäni aviokriisistä nimittäin onnistuimme allekirjoittaneen murkkuilusta huolimatta keskustelemaan aika kivasti. Ja vaikka olemmekin molemmat ärsyttäviä jääräpäitä ja herkkänahkaisia ahdistujia, ei homma karannut mitenkään käsistä. Olemme keskustelun lomassa ja sen jälkeen eläneet oikein mallikelpoisesti rinnan, vieretysten ja sylikkäinkin. Olisi paljon helpomaaa syyttää toista kaikesta, jollei se olisi oikeasti aika ihana. Olisi vaikeampaa antaa anteeksi omat virheet ja hyväksyä epätietoisuus, jollen uskoisi itsekin olevani oikeasti tosi ihana.
Erästä teistä lukijoista lainatakseni: "Ken elää, hän näkee." Nimittäin sen, kuinka tässäkin käy. Mutta ihan jännä elämä on, kaikenlaista jännää joutaa mietiskelemään, intoilemaan ja panikoimaan. Välillä kannattaa näköjään käydä raittiissa ilmassa vähän tuulettumassa, niin ymmärtää vähän selvemmin, mistä tosissaan kannattaa hermostua ja mistä voisi toisaalta vaan olla kiitollinen.
 |
| Huomatkaa anopin tekemä koirakoristeinen juoksubandana. |
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.4.1999.
Mulla tää alkava kevät nostaa aina jonkun olemattoman parisuhdekriisin. Jos sitä ei ole ollut valmiina kytemässä niin sehän kehitetään. Nykyään osaan ihan itse bongata tämän ja en lähde sen kriisin matkaan vaan onpahan kettumainen homma silti. Kumma on ihmismieli.
VastaaPoistaJännä homma kyllä! Voihan se olla itselläkin jotenkin vielä tähän vuodenaikaan liittyvää, lisääntyvä valo paljastaa pölykoirat sohvan alla ja ehkä sitä sitten kuvittelee, että on ihmissuhdepuolellakin suursiivouksen paikka. Tiedä häntä. Täysin tuulesta temmattua oma tempoiluni ei ole, mutta ei kyllä sellaisen kiukuttelunkaan arvoista, mitä ehdin tuossa hetken jo harrastaa.
PoistaEn mä tiedä onko munkaan ärtyminen ihan täysin tuulesta temmattua. Tai sanotaan näin että ne asiat ei ainakaan ole mitään uusia tai yllätyksiä. Ja sekin pistää ärsyttämään. Että ne on juttuja, jotka mä tiedän toisesta ja silti yritän tässä väkertää jotain kriisiä. Tulisi nyt äkkiä kunnolla kevät, joku aikahyppy jonnekkin huhtikuulle olisi nyt oikein hyvä niin voisi rauhottua.
PoistaNo kuule ihan sama homma! Että asiat ovat oikeasti aina olleet olemassa - nyt taas rassaa, vaikka toisaalta kannattaisi yhteistyön ja avunannon hengessä hakea tasapainoa siihen, miten erilaisuuksien kanssa elää, eikä tempoa heikkopäänä. Elämän kevät!
PoistaHyvä te!
VastaaPoistaMulla on ehkä vähän jotain samaa. Ei varsinainen kriisi, vaan ongelma taitaa nyt olla siinä, että mulla on kevättä rinnassa ja levottomat jalat ja ... no, semmosta. Vaikka tiedän jo kokemuksesta, että kun nyt maltan vaan, niin eiköhän se olo siitä asetu.
Yllättävästi juoksu kyllä avaa niitä solmuja.
Mikäs tässä keväässä oikein on, oikein epidemian lailla emännät kimpoilevat liito(ks)issaan! :D Mutta niin, kyllä tämä oma olokin varmasti taas tästä tasaantuu - ja tasaantui jo, kun vähän juoksutin jalkoja ja päätä ja puhuttiin asioita, jos ei nyt halki niin pienempiin palasiin kuitenkin.
PoistaJännä on kyllä juoksemisen parantava voima, käveleminen ei jotenkin samalla tavalla auta. Se on liian hidasta ja epädynaamista, menee mielessäkin vatvomiseksi. Juostessa ajatuksetkin vähän uudelleenjärjestyvät, kun viima suhisee korvissa (Lähinnä kuitenkin kai siksi, että on tuulista. Juoksuvauhtini ei tällä hetkellä ihan hirveästi päätä huimaa..)