Minä-minä-minä ja pienet hetkeni Ridgen kanssa *

Tiedättehän, kuinka avioliitossa tulisi vetää yhtä köyttä? Tuntea olevansa kaksi aasia, jotka vetävät samaa kärryä yhdessä samaan suuntaan, eivätkä temmo eri teille (sillä aasejahan tässä ollaan joka tapauksessa, siitä ei ole epäselvyyttä). Tehdä kompromisseja, neuvotella ja löytää molempia miellyttävä keskitie.

Minunkin mielestäni — periaatteessa — tulisi toimia näin. Käytännössä omat juttuni ovat kuitenkin minulla aina aika paljon tärkeämpiä, kuin ne puolison. Tottakai! puuskahdatte. Mutta nyt on kyse ihan siis sellaisestakin, että kun mies on jo tullut vastaan lähtemällä seurakseni puuhaamaan jotain, joka oikeasti kiinnostaa vain minua, haluaisin jokaisen osa-alueenkin tästä mielestäni ihanasta puuhasta menevän juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Olen juuri sellainen, että saan parisuhderiidan aikaiseksi siitä, että mies hiihtää liian hiljaa, vaikka hän ei ilman minua vapaaehtoisesti edes laittaisi suksia jalkaansa. 

Jälkikäteen ajateltuna käytökseni useimmiten vähän nolottaa. Miksen voinut vaan relata ja nauttia, oliko pakko ruveta kipuilemaan niiden viimeisten rippeiden kanssa, joissa jouduin antamaan myöden? Tilanteen keskellä en kuitenkaan näe muuta kuin omien tunteideni oikeutuksen. Kuten kaikki tunteeni, myös pettymyksen tunne ottaa minut valtaansa vahvasti. Olen tunteellinen siili.

Arvaan tai tiedän syynkin kyllä. Omat jutut ovat minulle hurjan tärkeitä ja haluaisin jakaa tärkeät jutut puolison kanssa, koska hänkin on minulle tärkeä. Kulttuurierot yhdistettynä persoonallisuuseroihin vaan tekevät sen, ettei mieheni sydän läpätä ajatukselle kylmässä kesäyössä pussikaljoittelusta, vuorikiipeilystä tai fuskumaratoonista. Esimerkiksi. Ei toki minunkaan sydämeni väräjä kaikille hänen intohimoilleen, mutta sitä en kovin usein joudu muistamaan, koska elelemme täällä, missä omat perinteeni, harrasteeni ja tottumukseni ympäröivät meidät. Olen myös hämmästykseni  huomannut, miten järkyttävä traditionalisti oikeasti olenkaan, vaikken koskaan ajatellut olevani kovin perinteinen henkilö. Olen juuri sellainen, jonka mielestä joulua ei ole ilman riisipuuroa tai koko perheen kokoontumisia, vappua ilman takapuoli jäässä nautittua siideriä tai kaunista kesäpäivää ilman ahdistusta siitä, että pitäisi olla joka sekunti ulkona. Toisin sanoen näen joka viikonlopun ja vuodenajan mahdollisuutena toteuttaa ihanasti jonkinlaista "täydellistä" elämää. Ymmärrän kuitenkin parisuhteen vaatiman kompromisseja ja siksi elämme vain minun mieleni mukaan harvemmin. Mutta sitten käy ehkä joskus melko usein niin, kun niin käy, kaiken menevän sitten tismalleen minun mieleni mukaan.

No, maanittelen puolison jakamaan sitä omaa huippua juttua, jonka parissa meillä olisi minusta niin ihanaa. Eikä se menekään ihan odotusteni mukaisesti, koska toinen ihminen tuo kuvioon mukanaan omat tunteensa, tuntemuksensa ja mielipiteensä. Joskus ne ikävästi ovat niin omien upeiden suunnitelmieni vastaisia, että petyn. Enkä nyt tähän ikään mennessä ole oppinut ihan hetkessä pettymystä harteiltani karistamaan sellaisen kohdatessani. Päivässä tai parissa tottahan toki. Mutta en niin nopeasti, ettenkö onnistuisi siinä hetkessä sillä tunnelmaa kaikilta pilaamaan.

Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi tehdä itsekseni niitä asioita, joiden sujumisesta oman pillini mukaan aion olla turhan tarkka, ja löysätä pipoa yhdessä tehtävien suhteen. Mutta aina eivät mene nallekarkit tasan ja nyt on niin, että tämmöisen omiin intohimoihin osuvien tekemisten saralla on puolisollani täällä kovin laihat karamelliapajat. (Miten niin muka, kyllähän Helsingissä vaihtoehtoja riittää! puuskutatte kenties siellä, mutta ei kannata. Riittänee, että olemme täällä kotirintamalla käyneet kyseisen keskustelun ensimmäisten parin vuoden aikana pari kertaa kuussa. Älkää te väsyttäkö itseänne moisella. Ei ole.) Tasapuolisuuden ja parisuhdeviihtyvyyden nimissä on mukavaa, jos painelen menemään omin nokkineni vain tietyn verran, jonka lisäksi puuhaillaan yhdessä. Tämä johtaa siihen, että on tarpeen tehdä niitä omiani myös yhdessä, muuten jäävät (mielestäni) liian usein tekemättä.

En vaan jotenkin näemmä osaa tätä yhdessä puuhailua. Kuvittelen sen tarkoittavan sitä, että puuhailemme niin kuin itse yksin puuhailisin, paitsi että kivasti puolison kanssa yhdessä. Harvemmin näin, kas kun en tullut naineeksi kopiota itsestäni. Ja miehen juttuja puuhaillessamme kyllä luonnollisesti odotan oman ääneni pääsevän kuuluville toteutuksessa. Taidan totta puhuakseni olla tässä suhteessa aika hankala tyyppi. Sen siitä saa, kun nai omapäisen yksinhuoltajasankarirouvan omapäisimmän tyttären! Saa syyttää ihan itseään mies! (Saan syyttää ihan itseäni kyllä myös minä, sillä en tullut naineeksi lehmänhermoista jeesmiestä minäkään..)

Toivottomintahan tässä kaikessa oikeasti on, että kaikessa omapäisyydessäni en edes halua osata tai viitsiä muuttua yhtään vähemmän omapäiseksi. Mikäs se mielisairauden määritelmä taas olikaan?

Eräät häät, ei omat.

Noniin, mutta menenpä tästä purkauduttuani nyt hyvillä mielin laskeutumaan juhannukseen, vaikka se tuleekin sujumaan täysin omien odotusteni vastaisesti. Onneksi ko. juhlan suhteen en ole koskaan ollut mitenkään kovin pakkomielteinen, joten tällä kertaa on jopa ihan hyvät mahdollisuudet onnistua relaamisessa. Neulon, syön, ja nukun!

Mukavan kylmää ja sateista keskikesän juhlaa teillekin!

Tasapuolisuuden nimissä voidaan lisätä, että siinä mielessä kyllä nain kopion itsestäni, että puolisokin on aika omapäinen. Häissämme isäni sanoi — kaikella rakkaudella! — puheessaan jotenkin niin, että on aina tiennyt minun olevan omalaatuinen henkilö ja vaikutti siltä, että olin löytänyt puolisokseni toisen yhtä hienon omalaatuisen henkilön. Omalaatuista voitaneen tässä pitää kiertoilmauksena tunteidensa heitteillä elävälle, itsenäisyyttään vaalivalle jääräpäälle, joka on mielestään aina oikeassa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2006