Kaikki ihanat ihmiset kalkkunalla *

Nyt, kun elämäni viides kiitospäivä on ohitettu, voin vähän reflektoida kokemuksiani kyseisen juhlapyhän tiimoilta.

Puolisoni ensimmäisenä kiitospäivänä Suomessa innostuimme äitini kanssa ja järjestimme tv:stä tutun perhejuhlan. Oli suuri kalkkuna, bataattimuusia, kurpitsakeittoa ja se kööri, joka meillä perhejuhliin kokoontuu, pitkän pöydän ääressä. Yritettiinkö siinä jotenkin myös pitää puheita siitä, mistä kukin oli kiitollinen, en muista.

Ulkoisesti tilaisuus oli menestys, vain Woody Allen puuttui. Mies oli otettu, mutta jälkikäteen kuitenkin kallella kypärin. Ei se ollut sama. Perunamuusi puuttui, eikä heillä koskaan syöty bataatteja kiitospäivänä. Maissiakaan ei kukaan ollut älynnyt ostaa. Ja henkilölle, jonka oma perhe ei pystyisi kokoontumaan saman pöydän ääreen yhdeksi isoksi pulisevaksi rakkauskuplaksi, ilta ei muistuttanut perinteistä kiitospäivää. Puolisoni on kiitollinen päästyään avioliiton myötä osaksi tavallista, rakastavaa, riitelevää, riemuavaa, rönsyilevää perhettä. Mutta toisinaan se, miten hyvin minun perheeni on hänet hyväksynyt, muistuttaa kipeästi haastavasta suhteesta häneen omiin vanhempiinsa. Mahtavat päivälliset, hän totesi. Mutta ei se ollut sama.

Seuraavana vuonna ei enää järjestetty perhejuhlia, mutta päätin yllättää ukkosen itse laittamallani kiitospäivän päivällisellä. Puoliso teki pitkän työpäivän, ja sillä aikaa minä olin hikoillut keittiössä tuntikausia. Odottelin käsiäni hieroen ihastelua ja kiitossanoja, jotka mahtava yllätykseni synnyttäisi, mutta yhdeksän aikoihin kotiin palaava ihmisriepu halusikin vain ruokaa ja lepoa. Eikä puolisoni itse asiassa yhtään pidä yllätyksistä. Emme olleet parhaimmillamme. Odotusten alentaminen on avain onneen, opimme tästä illasta.

Kolmantena vuonna taisimme syödä thairuokaa.

Mutta sen jälkeen homma alkoi sujua. Kyselin etukäteen, mitä puolisoni haluaisi tehdä ja – mikä tärkeintä – mitä kuului syödä. Yllätysmomentti sikseen: pohdimme yhdessä, kävimme yhdessä kaupassa ja laitoimme ruoan yhdessä. Riman hilasin alas, koska tässä lajissa ei tullut aiemminkaan tyylipisteitä liiasta yrittämisestä. Maku ratkaisee. Valmiiksi kypsä, savustettu kalkkunafilerulla. Suoraan muovikääreestä uuniin, toimii. Keitetyt perunat vispilällä muusiksi, kuoriakaan ei meidän talossa tarvitse, sekaan voita ja loraus rasvaista maitoa. Pakasteherneet huuhtelemalla huoneenlämpöisiksi, ei tarvi edes keittää. Maissintähkät uunissa lämpimäksi, pöytään voita, kukin hieroo pintaan makunsa mukaan. Karpalohilloa purkista. Ruskeaa kastikettakaan ei kannata tehdä itse, saattaa pian palaa pohjaan. Valion purkista vaan pannulle ja vähän lisää pippuria. 

Kynttilät pöytään. Ja muut valot pois päältä, niin ei se keittiöön jätetty sotkukaan näy. Eddie Fisher levylautaselle, pölyhiukkasten rätinä tuo vaan tunnelmaa. Villasukat jalkaan, työasiat harteilta, vaikka torstai vasta onkin. Alle tunnissa pöytään saatu kiitospäivän ateria maistuu erinomaisen hyvältä, koska sen ympäröi huolettoman rauhallinen ilmapiiri eikä kenenkään otsaa kiristä liian yrittämisen tai vaivalloisen miellyttämisen vanne. Kyytipojaksi voi lipittää, mikä kenellekin maistuu. Pimeässä marraskuun illassa kelpaa istua pyydystelemässä herneitä toistakin tuntia, jonka jälkeen voi juurruttaa itsensä sohvan nurkkaan teekupin ja seurueelle sopivan hömpän ääreen. Minnekään ei ole kiire, voi antaa kalkkunakooman laskeutua.

Eräätkin jouluvalot. Jotka roikkuivat tuossa vuoden ympäri.

Perhejuhlaan raahaan tuon sitten jouluna, ja siitä ei yrittämistä puutu. Mutta tämä kiitospäivän resepti alkaa vihdoin olla aika hyväksi hioutunut. Ja, mikä tärkeintä, hänen näköisekseen.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 18.3.1997

Pääjohtajasta pääjohtajaksi käy tyytymättömän miehen tie *

On ollut vaikea löytää sopivaa hetkeä tänne kirjoittamiseen, vaikka ajatuksia onkin ollut jaettavaksi. Olen innostunut töistä. Toisaalta olen myös stressaantunut niistä uudella tavalla. Vastuu, itsellisyyden ja yhteistyön tasapaino (lue: kontrollifriikkiys), aikataulutuksen haasteet (lue: en osaa) – näitä olen pyöritellyt poikkeuksellisesti vähän vapaa-ajallakin, vaikka yleensä työt jäävät minulta töihin. Töistä innostuminen on toisin sanoen vaarallista. Herää tarve tehdä ne kunnianhimoisen hyvin – ja ihan ite. Kuvittelin olevani oikein yhteistyökykyinen, mutta tässä onkin selvä oppimisen paikka. Olen omija.

Olen myös vähän opiskellut avoimen yliopiston verkkoympäristössä, kantanut paketteja autosta postin lastauslaiturille, lenkkeillyt, tanssinut, laulanut, neulonut, lukenut ja löhöillyt. Olen halaillut lähimmäisiäni ja turhautunut heihin, auttanut ja antanut palautetta. Olen mennyt nukkumaan miettien, miten äärettömän ärsyttävän ja epäsopivan henkilön kanssa jaankaan sänkyni ja herännyt ihmettelemään, miten sillä voi olla niin kerrassaan hurmaava hymy, ettei voi kuin rutistaa. Loikkinut lumessa. Tiedätte kyllä, elänyt niin kuin nyt elämää eletään. Ottanut kaksi askelta eteenpäin ja yhden taakse, kaatunut rähmälleni ja noussut ylös.

Hevonen.

Viikon uutisaihe on luonnollisesti ollut esillä ruokapöydässämme. En yllättynyt vaalituloksesta, sanotaan se nyt suoraan. Mutta peloissani kyllä vähän olen. Kuten puolisoni aihetta pohti, on huolestuttavaa antaa ihmisille sellainen esimerkki, että hyvän maun ja moraalin rajat voi ylittää ilman seurauksia – vieläpä tulla siitä palkituksi. Populismi ei ole automaattisesti pahasta, populisteja on joka puolueessa ja kansan puhutteleminen siten, että kansa ymmärtää, on tehokas tapa saada viesti läpi. Mutta jotain rajaa nyt perseilyyn. Parasta, mitä tästä voisi seurata, on kärjistyneen kaksipuoluejärjestelmän hajoaminen laajemmaksi kentäksi ja vaalijärjestelmän tarkasteleminen kriittisesti. Tämä voisi myös olla se viimeinen niitti, joka puhkaisee rapakontakaisen yhteiskunnan eriarvoistumisen ja sisäisten jännitteiden räjähdysherkän painekattilan. Toivoisin, että tämä olisi se, ja muutos parempaan alkaisi nyt. En uskalla ajatella, mitä on vielä luvassa, jos alamäki vielä jatkuu. 

Eräät ystävämme ovat teksasilaisen pikkukaupungin ainoat liberaalit, raivoliberaalit vielä, jos näin voi sanoa. Sydän karrella he nyt odottavat, mitä tuleman pitää. Näin etäisyyden suoman turvan suojista voi seurata sivusta huolensekaisella mielenkiinnolla. Ainakin runsaasti materiaalia stand up -koomikoille ja poliittisen satiirin tuottajille, se on varma. Pilke silmäkulmassa puolisoni julisti myös: "Sitä suuremmalla syyllä täytyy yrittää pysytellä naimisissa!" Mutta heille tilanne on totinen. Kääntyvätkö kansalaiset toisiaan vastaan vai toisiaan kohti, sitä jännitän kaikista eniten. Onneksi jälkimmäisestä on merkkejä ilmassa. Mutta voitte myös kuvitella, mitä etelävaltiolaisessa pikkukaupungissa alkaa porista, kun yhteiskunta palkitsee avoimesti rasistisen vihapuheen presidentin tittelillä. Puistattaa.

Omassa elämässäni en kai voi vaikuttaa asiaan kuin olemalla läsnä. Kuuntelemalla sellaisiakin mielipiteitä, joita minun on vaikea hyväksyä. Hengittämällä syvään. Auttamalla toista hädässä, etenkin sellaista, joka ensinäkemältä tekisi mieli kiertää kaukaa. Puolustamalla heikompaa. Puuttumalla huonoon kohteluun. Keskittymällä eroavaisuuksien sijaan yhteiseen. Kääntymällä kohti.

Katse tulevaan.

* Otsikko: Markkula, Beritta.Kauniit ja rohkeat 10.5.2010.

Ihmisiä epävarmuuden liemissä *

Kemikaalien vältteleminen ei niin suuresti vaikuttanutkaan. Self-help-kierteen katkaiseminen onkin tie onneen (huom. sisältää antiself-help -oppaan, jonka avulla irroittautua self-help -oppaista). Reagoimme eri tavoin merenneitoreisiin ja fitness-kuviin. Eräs suosikkiblogisteistanikin kommentoi meille markkinoituja ulkonäkökeskeisiä tarkkailulaitteita. Yksi siirtyy gluteenittomaan, toinen vehnättömään, soijattomaan, sokerittomaan tai ties-mihin-ttömään ruokavalioon.

Moni saa itseapuoppaista todellista apua. Monen elimistölle tietyt ruoka-aineet eivät oikeasti sovi. Moni ei saa lähdettyä lenkille, ellei kännykän aktiivisuussovellus näytä viikon liikuntapiirakasta puuttuvan vielä aimo palaa. Nykyihminen on niin monen muovisen ja keinotekoisen ympäröimä, että on varmasti tervettäkin olla niiden suhteen vähän epäluuloinen.

Itsensä mittaamisen, tarkkailemisen, rajoittamisen ja erilaisten tiukkojen periaatteiden noudattamisen viehätys ei ole minulle vieras ilmiö. Teen sitä itsekin: kanavoin stressiä pieniin pakkomielteisiin - "kunhan saan tämän asian X haltuuni". Samalla olen tuntemuksistani ja niiden syitä melko tietoinen, koska olen nuorena ajautunut kontrolloinnin tarpeen vuoksi lähes sisätautiosastolle saakka. 

Elämä on epävarmaa. Ollut aina. Sää on saattanut pilata sadon, peto syödä lampaat, lapsi kuolla ruttoon. Ennen rukoiltiin maan ja meren jumalia ja toivottiin parasta, polteltiin tuoksuvia oksia vuoren laella. Sittemmin ihminen on tehnyt valtavasti töistä ottaakseen maapallon haltuunsa, valjastaakseen luonnonvoimat, rakentaakseen luotettavan infrastruktuurin, parantaakseen kulkutaudit ja järjestääkseen elämän erilaisiin tunnistettaviin luokituksiin ja osastoihin. Pääjalkaiset. Jalokaasut. Marsin törmäyskraaterit. Ja silti, elämä on yhä epävarmaa. Sää saattaa tuhota kotikaupungin, terroristi hyökätä lomakohteeseen, lapsi kuolla syöpään.

Elämää suurelta osin hallitsemaan oppinut nykyihminen ei taida samalla tavalla kestää tätä epävarmuutta. Länsimaiselle ihmiselle eivät palvontamenotkaan tuo usein entisenlaista lohtua. Ratkaisuna on keskittyä itseen, koska itseään voi hallita. Mitä ja miten paljon syö, miten ja kuinka paljon liikkuu, miltä näyttää, mitä ostaa tai on ostamatta, millaisen elämänkumppanin valitsee. Miten ajattelee ja mitä tuntee. Think positive! 

Teen tätä itsekin - totta kai! Elämä on valintoja ja tekemillämme valinnoilla on merkitystä. Vaikutamme niillä itseemme, lähipiirimme ja yhteisöömme. Aina välillä kuitenkin tuntuu, että myös omalla kohdallani kyse on omanlaisestaan syömishäiriöstä, elämän epävarmuushäiriöstä kenties. Kaikkea kun ei voi hallita ja loppupeleissä pikkuasioilla on hyvin vähän merkitystä, kunhan kokonaisuudessaan asiat ovat hyvin. 

Ruokavalio on kunnossa, kun 4/5 päivän ruoista on terveellisiä ja suurin piirtein suositusten mukaisia. Sen lisäksi voi syödä estoitta sipsejä ja viinereitä. Liikunta osana arkea on kehon terveyden kannalta tärkeää, mutta triatlonin sijaan voi myös haravoida tai tanssia diskossa. Myös kivikautisen ihmisen elämään on luultavasti kuulunut ympäristömyrkkyjä jonkin skorpionin tai myrkkymuratin muodossa, en usko säilyketölkin tai fluorihammastahnan koituvan kohtalokseni. Itselleni suurin kompastuskivi on kenties se, että toisinaan elämä on perseestä. Parisuhde tuntuu tylsältä ja vaikealta, työ tympii, kaverit vaikuttavat kaikonneen tai vapaa-aika valuu hiekkaan. Näihin voi vaikuttaa paljon itse, mutta osittain ankeus on vain osa elämän kiertokulkua - ja myös korjaantuu ajallaan, ilman hillitöntä pingertämistä ja stressiä.

Se, mikä voi koitua kohtalokseni, on itseni ja elämäni loputon arvioiminen, tarkkailu ja aina uusien tavoitteiden asettaminen. Pitäisi. Sen sijaan elinikäisenä haasteenani onkin olla läsnä, mokata, tehdä vähän sinnepäin, olla reilusti viallinen, nolo ja kesken, sietää epävarmuutta ja ahdistusta, kaikenlaisia asioita, jotka eivät suju omien mieltymyksieni mukaisesti - ja opetella olemaan kaiken tämän kanssa sinut. Pitkälle on tultukin sieltä abikevään luurankoajoista, mutta vielä saa työstää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 23.11.1994.

Halu hoitaa halun työn! *

"Onkohan noita edes yhteensä seitsemää," mietin, kun vertailin ihmisten varhaisia työkokemuksen omaani. Mutta kun aloin miettiä, keksin kuin keksinkin, enkä edes päässyt listan lopussa nykyiseen. Olen lukenut tätä haastetta kohtaan jo myös kritiikkiä, asiallista ja tavallaan aiheellistakin, mutta onhan näitä nyt hauska lukea ja mielenkiintoista muistella. Jos ei kiinnosta nämä meikäläisen ammatilliset valinnat, skippaa loppuun ja lue homman ydin.

Katsotaanpas. Alkuun seuraava huomio: käpyjen kerääminen ukkilan pihatieltä, voikukkien poimiminen marmeladia varten, salaojan kaivuu tai puusavotta mökillä eivät koskaan olleet minulle töitä. Isäni on maalta, ja sekä hänellä että vanhemmillaan oli selkeä asenne, että lapsetkin tekevät hommia. Ei käsketty, mutta ei kyllä pyydettykään. Todettiin vaan, että nyt mennään, ja napsautettiin telkkari pois päältä. Vikinät kuunneltiin, mutta mitään vaikutusta niillä ei ollut. Olen ollut tästä jälkikäteen erittäin onnellinen, ja miellyttämisenhaluisena, fyysisestä rasituksesta nauttivana henkilönä olin itse asiassa jo lapsena sisaruskatraan innokkain osallistumaan näihin työleireihin. Seuraavassa on siis listattu seitsemän ensimmäistä urakkaa, jotka mielsin työksi.

Haastattelujen litteroija

Tämän näin jonkun muunkin listassa. Jotain äitimme artikkelia tai tutkimusta varten litteroimme siskoni kanssa tuntikaupalla haastatteluja. Opin, että monet ihmiset puhuvat todella epäselvästi ja lauserakenteet tosielämässä harvoin noudattavat äidinkielentuntien oppeja. Olin yhdeksäsluokkalainen ja osasin kymmensormijärjestelmän. Työ oli yksitoikkoista, mutta rahallisesti teinille erittäin palkitsevaa.

Avustaja tv-sarjan kuvauksissa

Lukion ensimmäisellä haimme kavereiden kanssa esiintyjiksi erääseen nuorten tv-sarjaan. Ei meistä kukaan päässyt, mutta saimme kutsun parin päivän kuvauksiin avustajiksi. Tuntipalkka oli lähes elämäni parhaita. Kuvitteellisen koulun ruokalassa pyörittelimme samaa maksalaatikkoa lautasella tuntikaupalla. 

Reilun kaupan myyjä

Tätä työtä tein ilmaiseksi, mutta se oli silti työ. Olin epätoivoisesti hakenut jäätelökioski- ja hautausmaatyöntekijä hommia jo useampana kesänä, mutten koskaan päässyt edes haastatteluun. Hakijoita oli kotikaupungissani satoja, eikä minulla ollut työkokemusta. Äkkäsinpä jotain kautta sitten, että voittoa tavoittelemattoman Maailmankauppa Tasajaon myymälästä voisin saada työkokemusta ihan ilmaiseksi! Joitain iltoja ja lauantai-iltapäiviä vietin opetellen kassakoneen käyttöä, hyllyttämistä ja inventaarion tekemistä. Kaupan imago oli hivenen liian hippi makuuni, vaikka rastatukkainen olinkin, mutta ansioluettelon paksuntaminen motivoi hurjasti.

Torimyyjä

Tämä oli ensimmäinen oikea työni, johon hain, haastattelin ja pääsin. Rakastin torimyyjän pestiäni ja kaikkea siinä. Vähän kiukkuista vanhaa omistajarouvaa, jolla oli kuitenkin lämmin sydän ja pilke silmäkulmassa. Herttaista, mutta hivenen laiskaa työkaveriani. Hiljaisten aamujen vanhusasiakkaita, joiden kanssa ehti rupatella. Iltapäivän kiirettä, ja sen siivittämää nautintoa, kun oppi iskemään kolikot antiikkiseen kassakoneeseen yhdellä kädellä ja arvioimaan kilon perunoita ilman vaakaa. Naapurin perunakojun suulaita huutelijoita. Ulkoilmaa ja toritunnelmaa, olkoonkin, että kesäkuun alussa hytisimme siellä villapaidoissa ja heinäkuussa hikoilimme kuin pienet possut. Palkka tuli joka toinen perjantai setelinippuna suoraan nyrkkiin. Opin rohkeutta, ahkeruutta ja heräämään viideltä. Vaikka aika tuskaa tuo jälkimmäinen olikin. Helteen marinoimien mansikoiden haju ällöttää yhä.

Rivitaloyhtiön huoltomaalari

Tämän suhteilla saadun paikan avulla suoritin opintoihini kuuluvan rakennustyömaaharjoittelun. Varsinaisesti paikka ei opettanut minulle juurikaan rakentamisesta, mutta ihan antoisaa se oli silti. Tosin taas piti herätä kukonlaulun aikaan, ja pohjoisempana opiskelijakaupungissani nukkumaan meneminen iltayhdeksältä oli kerrassaan mahdotonta. Työkavereina oli hauska virolainen rouva sekä tupakanhajuinen vanhempi suomalainen nainen. Edellä mainitun kanssa tulin paremmin juttuun, vaikka hän olikin hengästyttävän ahkera. Tauoilla virolainen luennoi meille veriryhmädietin erinomaisuudesta. Käsivarren lihakseni paisuivat painavan telan pitelystä ja niskani oli kroonisesti jumissa. Alkukesä oli tällöinkin hyytävä, onneksi heinäkuussa tuli lämmin – sitten maalasimmekin asukkaiden terassien katoilta käsin huolettomasti bikiniyläosissamme. Onneksi pidän haaleasta mintunvihreästä.

Kesätyöntekijä arkkitehtitoimistossa

Ensimmäinen oman alan työni, jonka sain niin ikään suhteilla. Tähän kotikaupungissani sijaitsevaan toimistoon palasin vielä useampana kesänä ja puoleksi vuodeksi myös sinä opinnoista ottamanani välivuonna, jolloin pakka muilta osin oli vähän levällään. Tämä jengi oli toinen kotini, olin aina tervetullut. Ihanat työkaverit ja työilmapiiri kaikkine rituaaleineen, huippu toimistotila keskellä kaupunkia ja aloittelijalle oikein opettavaiset työtehtävät. Nykyistä työpaikkaani vertaan vähän väliä mielessäni tähän toimistoon ja haikailen, vaikka työn sisältö pääosin nykyisessä onkin paljon mielenkiintoisempaa. Työyhteisönä tämä toimisto vaan oli huippuporukka, ainakin tällaiselle lellikkivauvalle kuin minä, nuorena tuttujen tyttönä kun siellä olin.

(Tässä välissä taisin muuten saada esiintymispalkkiota musikaalissa esiintymisestä opiskelupaikkaunnan teatterissa, mutta en mieltänyt sitä työksi. Olisin luultavasti maksanut saadakseni olla siinä mukana.)

Katkaraputehtaan liukuhihnatyöntekijä

Pari kesää toimistohommia tehtyäni lähdin vaihto-oppilaaksi Norjaan. Rakastuin – maahan, pääkaupunkilaiselämään, ihmisiin ja itseeni. Vuosi, jonka merkitystä henkiselle kehitykselleni ei voi väheksyä. Olisin halunnut jäädä sinne myös kesätöihin ja hain mm. hotellirespan ja lehdenjakajan hommia, jääden kuitenkin aina rannalle. Ei muuta kuin vielä kauemmas länteen, katkaraputehtaalle Grönlantiin kesäksi. Lähdin reissuun reilun viikon varoitusajalla ja täynnä intoa, mikä kyllä palkittiin. Kokemus pisti minut monessa mielessä polvilleni: uskomattoman luonnon keskellä, jossa päivittäin sai ihmitellä miten helkutissa ihmiset oikein olivat saaneet päähänsä jäädä sinne asumaan, fyysisesti raskasta liukuhihnatyötä iltavuorossa seurana lähinnä jengiä, joiden kanssa pystyi kommunikoimaan vain viittomin. Grönlantilaisten huumorintaju on melko alkukantainen, sanon. Onnistui hyvin viittomin ne vitsit. Flirttailin kuuron työkaverin kanssa heittelemällä jäisiä katkarapuja. Huima kesä, huimat maisemat. Pestin päätyttyä otin katkarapurahani, matkustin vielä komeammille seuduille parin tunnin lentomatkan päähän ja tutustuin siellä telttaillessani kohtalokkaasti erääseen punapartaiseen jenkkinuorukaiseen.

Eräät työhanskat, joihin omissa töissäni törmäsin.

Katkarapukesän jälkeen haihatteluni ja liihotteluni vähentyi vähitellen. Jatkossa sain leipäni pääosin arkkitehtitoimistoista, joskin sekaan on mahtunut päivä Siwan kassalla, toinen lastenelokuvan promomaskottina ja useita iltoja freelance-taittohommia. Työmotivaationi on ollut korkeimmillaan nuoruuden suorittavissa töissä tai nykyisessä työpaikassa aina silloin, kun projekti resonoi mielenkiinnon kohteideni ja arvojeni kanssa. Tai silloin, kun opin jotain uutta. Suorittamalla läpi juostu asiantuntijatyö, jonka merkittävyyttä ja kannattavuutta epäilen, on minulle selvästikin äärimmäisen epämotivoivaa. Etsin yhä omaa polkuani.

Varsinainen asian pihvi on kuitenkin tässä: tyhjästä on paha nyhjäistä. En pysty hetkeksikään tuudittautumaan sellaiseen illuusioon, että työurani olisi pelkästään omaa ansiotani. Olen lähtöisin sen verran varakkaasta perheestä, etten todellisuudessa tarvinnut nuorena kesätöitä. Halusin niitä, mutta rahat jäätelöön irtosivat muutenkin. Olen korkeasti koulutettujen ja hyvin pärjäävien vanhempien vesa, jolle oli tarjolla runsaasti apuja työhakemuksien rustaamiseen ja haastatelluihin valmistautumiseen. Ensimmäiset oman alani työpaikat sain puhtaasti suhteilla, en tehnyt niiden eteen muuta, kuin synnyin oikeaan perheeseen. Toki ajautuakseni alalle olin pärjännyt hyvin koulussa, mutta siihen oli niin ikään tarjolla runsaasti tukea koulutusta arvostavassa perheessäni. Kun ansioluetteloon on ensin saanut vähän täytettä, on seuraavien työpaikkojen hakeminen onnistunut paljon helpommin. Nykyisen työni olen saanut omine ansioineni, mutta silti valinnassa vaikutti verkostoituminen – joku tunsi jonkun joka tunsi minut. Kaiken lisäksi olen vastaanottanut luultavasti yli seitsemää erilaista yhteiskunnan tukea elämäni aikana suoraan tai välillisesti, joten ei tässä ole varaa rintaa mitenkään erityisesti röyhistellä.

Jotkin, etenkin amerikkalaisjulkimoiden #first7jobs -listat tuntuvat hehkuvan asennetta, että kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, sitä amerikkalaista unelmaa. Todellisuudessa kukaan meistä ei vaella elämänpolulla yksin ja sillä, keitä matkallaan kohtaa, on huomattava vaikutus siihen, minne päätyy. Toisaalta voin itsekin omassa elämässäni koettaa olla sellainen motivoiva ja tsemppaava ystävä, työkaveri ja sukulainen, joka auttaa muita eteenpäin elämässä.

Lisäksi juusto ja suolakurkku: Seitsemän ensimmäistä olivat vain alkusoitto. Jos elän elinajanodotteen mittaisen elämän, mahtuu siihen luultavasti vielä monen monta työtä, kenties useampi ammattikin. Tämä on nykyaikaa. Facebook-seinälläni eräs vasta työelämästä poistunut listasi hänkin seitsemän ensimmäistä ammattiaan: ensimmäinen oli vielä koululaisena alkanut apupojan pesti, viimeinen se työ, josta hän jäi 65-vuotiaana eläkkeelle. Tähän ei enää moni nykynuori pysty. Itse en moisesta haaveilekaan, ajatus nykyisessä työssä marinoitumisesta eläkeläiseksi asti lähinnä ahdistaa – mikä sekin kertoo muutoksesta. En ole nähnyt kenenkään paljon itseäni nuoremman seitsikkoa. En tiedä onko tällainen heidän silmissään millään tasolla merkityksellistä pohdittavaa, vai onko sen ajatteleminen, miten ammattikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen on tullut tehtyä jo kuutta työtä, lähinnä ahdistavaa?

Mielenkiintoista näitä työlistauksia on mielestäni lukea, ja ne kertovat omaa tarinaansa kirjoittajan sukupolvesta, kasvuympäristöstä ja ajasta, jossa elämme. Voin kuvitella, että 20-vuotiaalle itselleni ne olisivat olleet rohkaisevia, mikä lienee alkuperäinen tarkoituskin; moni myöhemmin menestynyt on myös aloittanut hampurilaisravintolan kassalta. Matkalle mahtuu kuitenkin muutakin. Kolmikymppiselle itselleni on tätäkin mielenkiintoisempaa lukea niistä, jotka muuttavat uransa suuntaa myöhemmällä iällä, tarkoituksella tai huomaamattaan siihen ajautuen. Ihmisten urapolut ovat yhtä moninaisia kuin henkilöt itse, ja siten pohjattoman mielenkiintoisia.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 27.5.2010.

Arvomaailmojen tarkistuksia *

Olen taas lueskellut. Nyt jos on valmiiksi huono päivä tai vaihtoehtoisesti niin hyvä, ettet halua sitä pilata, klikkaapa jonnekin muualle, sillä se ei tästä lukemalla parane. Mee vaikka tänne. Maailmassahan tapahtuu. Brexittiä, Trumpettia ja kaikenlaista kaaosta. Terrorismia en tässä lähde puimaan, koska terrorismiahan on ollut aina, se vaan ei muutamaan vuosikymmeneen ollut kauheasti koskettanut länsimaista valkonaamaa kovin läheltä. Mutta tästä muusta sitten.

Feminististen opusten sarjassa, joita keräilin kirjaston poistohyllystä, oli myös Tiina Rosenbergin teos Arvot mekin ansaitsemme. Mielipidekirja, luin sitä kuvailtavan. Pamfletti, kenties. Joka tapauksessa eräs valistunut näkökulma siihen, miksi fasismi nostaa päätään Euroopassa juuri nyt ja juuri nykymuodossaan. Rosenberg maalaa eteen kuvan, jossa fasistinen liikehdintä – ja sitä nämä kansallismieliset äärioikeistopuolueet ovat, sanotaan se nyt ihan suoraan vaan – näyttäytyy selvänä jatkumona syyskuun 11. päivän iskuille, eriarvoistumiselle ja toisaalta lisääntyneelle tasa-arvolle, koska sen Rosenberg katsoo uhkaavan perinteistä valkoisen miehen valtaa. Eikä tämä tietenkään ole ensimmäinen kerta, kun näitä argumentteja ladellaan. Tanskassa hyväksyttiin tuossa taannoin laki, jonka nojalla pakolaisilta voidaan takavarikoida heidän arvokas omaisuutensa. Miltä tämä kuulostaa?

"Juuri se tosiasia, ettemme näe omaa nationalismiamme, tekee meidät erityisen alttiiksi fasistisille ideoille ja arvoille."

- pohjoismaalaisesta nationalismista

Perinteisesti Suomessa on voinut ajatella, ettei täällä meillä. Että olemme tasa-arvon mallimaa. Joitain hulluja on, mutta onhan tämä nyt käytännöllisesti katsoen paratiisista seuraava. Ja suomalaisten isänmaallisuus on vain isänmaanrakkautta, lämmintä lempeä. Vaan onko? Joudun erittäin epämukavasti asettamaan omatkin ajatukseni tarkastelunalaisiksi. Myönnän auliisti olevani toisinaan ennakkoluuloinen ja uutta vierastava. Sen myöntäminen ei kirpaise, vaan sen, etten juurikaan tee mitään ennakkoluulojeni hälventämiseksi. Haikailen henkilökohtaisella tasolla yhä perinteisempien elämänvalintojen ja ajanviettotapojen perään, mutta olisi kai näin kaksikulttuurisessa parisuhteessa elävänä suotavaa ottaa vähän enemmän vaikutteita ulkoapäin?

"Kansakunta on monikulttuurinen, haluttiin sitä tai ei. Unelma kansakunnasta on Euroopan historiassa todellinen painajainen."

"Kansa" on populistien omima termi, vallanpitäjien vastakohta. Mutta kansa ei koostu kaikista kansalaisista vaan heistä, jotka muodostavat oikeaoppisen kansallisvaltion. Absurdi ajatus Euroopassakin, jossa kansat ovat vaelleelleet milloin missäkin, ja etenkin Pohjois-Amerikassa, jonka alkuperäisasukkaita on jäljellä enää hippunen. Kirja on parin vuoden takaa ja kommentoi lähinnä eurooppalaista äärioikeiston nousua, mutta voisi aivan hyvin käsitellä myös meneillään olevia Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Tätä käsittelikin jo dokumentaristi Michael Moore osuvassa kirjoituksessaan. Teksti on lohdutonta luettavaa, mutta ei yllätä. Ei siellä rapakon takanakaan hyvin mene. Rakenteellinen rasismi on vahvasti osa jopa oikeusjärjestelmää** ja tasa-arvo on korkeastikoulutettujen etuoikeus.

"Jos julmuus eksotisoidaan ja rajoitetaan koskemaan ihmisiä, joita ei mielletä täysin inhimillisksi, on olemassa vaara, että emme näe julmuutta emmekä reagoi siihen ajatellessamme, että se ei koske meitä itseämme."

Haluaisin sulkea silmäni tältä kaikelta ja käpertyä sykkyrälle oman elämäni pyörteisiin. Mitä tänään syötäisiin, millä rannalla kävisin uimassa, mitäköhän raskaana olevalle ystävälle kuuluu ja kauankohan se mummo vielä elää. Onhan näissä, ja muissa, pohdittavaa tarpeeksi. Ja turvallisempaa onkin pysytellä vain omissa ympyröissään. Mutta jokin takaraivossa inisee, että jotenkin olisi reagoitava. Että vaikka kuinka haluaisinkin kuvitella, että maailma menee kuitenkin pitkässä juoksussa aina parempaan suuntaan, eihän välttämättä niin ole. Jollemme me maailman ihmiset pidä siitä huolta ja katso, että tasa-arvo, demokratia ja solidaarisuus toteutuvat. Olisiko siihen kuitenkin herättävä jo nyt, ennen kuin eriarvoisuuden lisääntymisen aiheuttamat levottomuudet ulottuvat uneliaaseen lähiööni?

"Ihmisoikeuksien ja solidaarisuuden tulisi olla yhtä itsestään selviä kuin ilman, jota hengitämme."

En tiedä, voinko suositella Rosenbergin kirjaa luettavaksi. Se ei ollut varsinaisesti lohdullista luettavaa ja paikoin en kyennyt keskittymään laveaan poliittisen manifestin omaiseen esitystapaan. Masentava kokemus, oikeastaan, ja nyt olen pahoillani, että masensin moisella teidän onnenkuplaanne. Mutta yksi ajatus kirjasta kannattaisi ottaa onkeen: Tasa-arvon, solidaarisuuden ja demokratian kehittyminen edelleen edellyttää solidaarisen poliitikan ajamisen lisäksi kansalaisaktivismia. Ja tehokkainta arjen aktivismia on puuttua. Kun näen koulumatkalla lasten kiusaavan pienempää. Kun humalainen aukoo päätään huivipäiselle naiselle. Kun tuttu esittää rasistisen mielipiteen. Kun ohikulkija tarvitsee apua, autan riippumatta tämän vaatetuksesta, ihonväristä, ominaishajusta tai päihtyneisyyden asteesta. Autanhan? Kun tilanne sitä vaatii, nousenko barrikadeille?

Toivon niin. Vaikka paljon mielummin söisin jäätelöä sohvalla ja keskittyisiin omiin pieniin ongelmiini. Ihan voisin vaikka kehitellä uusia, ettei tarvitsisi pistää nokkaani mihinkään itseäni isompiin asioihin. Weltschmerz!

Lainaukset: Tiina Rosenberg

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 8.12.1994.

** Tästä aiheesta, ja mustien asemasta Yhdysvalloissa muutenkin, kannattaa lukea Jill Leowyn loistava Ghettoside. Oksat pois, mikä kirja, ja niin mukaansatempaavasti kirjoitettukin. Parasta nonfiktiota naismuistiin. Voisin kirjoittaa siitäkin sivukaupalla, mutten taida nyt jaksaa.

Puutarhaletkun kosto *

Kesälomani, tänä vuonna lyhykäinen sellainen, on ohi. 

Huomioita:

Luojan kiitos älysin lomailla silloin, kun ei vielä ollut hirveä helle ja asuinalueeni rannat täynnä sinilevää, mutta kuitenkin onnekkaasti t-paitakelit ja vedet uimalämpimiä. 

Olen yksinkertaistunut. Viimeistään tänä kesänä minulle (ja puolisolleni) selvisi, ettei kesäaikaan minua ei kiinnosta juuri mikään muu kuin uiminen. Kuten ei lumisena talvenakaan minua kiinnosta mikään muu, kuin hiihtäminen. Keväisin ja syksyisin kiinnostaa lähinnä metsässä juoksentelu. Noin niin kun kärjistetysti. Uimisen, hiihtämisen ja metsässä juoksentelun lomassa harrastan mielelläni muitakin juttuja. Mutta jos en syystä tai toisesta kykene näihin tärkeimpiin, olen rauhaton kuin koira, jolle vain heilutellaan hihnaa, muttei koskaan avata ovea.

Kevät oli ilmeisesti melko raskas. Tämän päättelen siitä, että uimisen lomassa olen äärettömän tyytyväisenä istunut sohvalla ja neulonut pellavia neuletakeiksi ja puseroiksi. Päivästä ja illasta toiseen. Kunhan jäätelöä on käsillä, mikä tahansa elokuva tai urheilulaji käy.

Suomalaistun suomalaistumistani, mieheni kaikeksi kauhuksi. Yhtenäiskulttuuri on saamassa minusta iän myötä otteen, kuten meistä monelle käy. Vuodenaikariippuvaisten liikuntamuotojen lisäksi minusta tulee vuosi vuodelta traditionalistimpi suhteessa juhlapyhiin, kiintyneempi läheisiin ja kaukaisiin sukulaisiin sekä hanakampi haaveilemaan omistusasunnosta, mökistä, telttailusta ja itikoiden syötävänä istumisesta milloin missäkin. Mitä tapahtui? Olin vielä joitain vuosia sitten perheeni todennäköisin äkkilähtijä viljelyavuksi kahvitilalle Ecuadoriin tai avustustyöntekijäksi Länsi-Afrikkaan. Kuulostaa yhä ihan kivalta. Mutta vielä mielummin uittelisin vähän varpaita rantavedessä ja söisin mustikoita, mielessäni muistot puutarhaletkuleikeistä omakotitalon takapihalla. Olen taantuja.

Ikistressaantuneesta yrittäjäpuolisosta kuoriutui ensimmäisellä kotimaan kesälomallaan yllättävän rento kesämies, joka oli aina valmis vaeltamaan jäätelökioskille ja mökkeili marisematta monta päivää putkeen. Kaikki voittivat! Loppua kohden ote kuitenkin vähän lipsui työnteon puolelle ja tänään kesämiehestä on enää rippeet jäljellä. Ensimmäinen vävyn ja appiukon välinen riitakin saatiin loman aikana aikaiseksi aiheesta "Yksityisyrittäjän nousu ja tuho!" (oma otsikointini). Ensi vuoden puolella helpottaa, mutta kestääkö kenenkään pää sinne asti, aika näyttää. Muutaman (köh) keskustelun jouduimme loman aikana odotuksista ja niiden täyttymisestä käymään, kun yhteisiä suunnitelmia laativat henkilö, jolle loma tarkoittaa aikaa tehdä kaikki se kiva, jota ei vuoden aikana ehdi, sekä toinen, jolle loma merkitsee aikaa, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Edes päätöksiä tai suunnitelmia. Ihmeen hyvin selvittiin!

Erinomainen ratkaisu oli myös palata töihin, kun kesä on vielä kukkeimmillaan. Toimistolla on viileämpää kuin kotona, ja työpaikan lähirannoilla pääsee vielä uimaan ilman myrkytysvaaraa. Kun töissä ei oikein ole vielä ketään, on lempeä laskeutuminen takaisin töihin mahdollinen. "Nyt kannattaa vetelehtiä vähän varastoon," totesi ainut paikalla ollut työkavereini, kun venytimme lounasta mustikkapiirakalla. 

Puutarhaletkuista puheen ollen, olemme saaneet parvekkeeltamme ruokapöytään jo kolme kesäkurpitsaa. Vihreitä tomaattejakin on monta tusinaa ollut viikko tolkulla, kohta alan niitä paistelemaan elleivät ala punastua. Vuosia ajattelin, että minulla on viherpeukalo niin keskellä kämmentä, ettei moisesta voisi tulla mitään. Mitä vielä! Istuttaa vaan ja katsoo, mitkä versoo. Melkein kaikki tällä kertaa. Eräs naapurin puolelle saakka. Palautetta odotellessa.

Rentoja kesäpäiviä sinulle, lukijani – olit sitten lomalla, jo töihin palannut tai omaa breikkiä vasta suunnitteleva.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.11.1999.

Käyttäytykää, naiset! *

Luin tuossa erään hyvän kirjan, joka myös viime aikojen puheenaiheisiin liittyy, naisasia kun on ollut monessa suhteessa jälleen pinnalla. Kyseessä on Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen kirjoittama teos Vapaa nainen törmää todellisuuteen. En olisi koskaan osannut etsiä tätä hyllystä, mutta se osui käteeni kirjaston poistolaarista ja kiinnostuin. Mikä onni!

Kirjailijanaiset ovat kulttuuriantropologeja ja tutkijoita kumpainenkin, mutta kirja ei ole mikään kuiva lähdeviittauskokoelma vaan tekijöiden henkilökohtainen kokemus feminismistä ja omasta naisen asemastaan – maustettuna erilaisten naisten ja naistutkijoiten haastatteluilla sekä tutkimustiedolla suuntaan jos toiseenkin. Kirja on hauska, ajatuksia herättävä ja avartava kaltaiselleni untuvikolle, joka ei ole seurannut 80-luvun feministiliikettä kuin korkeintaan lastenvaunuista käsin.

Teos sisältää viiltävää analyysiä nykynaisen vapautuneesta asemasta – ja toisaalta kaikilta puolin nurkkaan ahdetusta roolista. Liian naisellisena rimpsumekossa et ole tarpeeksi uskottava. Liian maskuliinisesti käyttäytyvänä taas uhkaava. "Kiltin tytön" leima tekee pärjäävästä nuoresta naisesta säälittävän oloisen hikipinkoluuserin. Lapsia tulisi tehdä, muuten on kummajainen. Äitiyteen ei kuitenkaan sovi liialti hurahtaa, vaan palata aika pian töihin ja muistaa mainita, miten on sitä kaivannut. Jos vanhemmuuteen aikoo täysillä uppoutua, on se parasta tehdä muodikkaasti ekologisuuteen ja luonnonmukaisuuteen nojaten. Kotoilu on hyväksyttävämpää kuin perinteinen uhrautuva kotiäitiys.

Kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka pari valitaan, vai valitaanko, ja mitä roolia parisuhde elämässä näyttelee. En itse joutunut symbolisella tasolla pohdiskelemaan, mitä avioliitto minulle merkitsee, sillä kyseessä oli nopeasti syntynyt käytännön asioiden hoitamiseksi tehty päätös. Ikätovereideni kautta olen päässyt kuitenkin seuraamaan pohdintaa, joka seuraa siitä, että avioliitto ei ole enää millään tapaa edellytys yhdessä elämiselle tai perheen perustamiselle. Suhtautumisia on monia. Oli mielenkiintoista myös katsoa asennetta uskollisuuteen parisuhteessa kulttuuriantropologin näkökulmasta.

Hedelmällistä on myös pohdinta feminismin menneisyydestä, miten radikaali lopulta laimenee aidoksi muutoseksi – ja toisaalta sen nykytilasta, myös feminismiä kohtaan esitetystä kritiikistä. Itselleni erittäin mielenkiintoista oli naisen aseman käsitteleminen myös erilaisten kulttuurien ja eri aikakausien kontekstissa, samoin kuin eri yhteiskuntaluokissa.

Kaiken tämän teorian lisäksi on myös Pietilän ja Järvisen omia kokemuksia, jotka hyvällä tavalla täydentävät toisiaan, sillä elämä on vienyt kirjoittajia ajoittain hyvinkin eri suuntiin. Lukija pääsee kurkistamaan naiseuden heräämisen kokemiseen uskonnollisessa herätysliikkeessä ja avioliiton merkitykseen Kilimanjarolla. Kuvaavia ovat myös kohtaukset, joissa sulhaskokelas karkaa treffeiltä kuultuaan deitin olevan tohtori ja arviointi miten tulisi suhtautua siihen, kun toimittaja keskittyy nuoren naistutkijan ulkonäön kuvailuun.

En olisi osannut määritellä itseäni feministiksi, mutta kirjaa lukiessa ymmärsin, että jollain tapaa olen sellaiseksi muovautunut jo nuoresta lähtien. Kirjailijat ovat alle vuosikymmenen nuorempia kuin äitini, ja hänelle aionkin suositella kirjaa seuraavaksi. Tämä kuitenkin selittää sen, miksi kaikki kirjan pohdinnat eivät omassa elämässäni resonoi, vaikka ne yhteiskunnallisella tasolla voinkin aistia. Minut on jo kasvatettu melko feministisesti, rohkaistu tekemään omia valintoja, eikä mikään ollut mahdotonta siksi, että olin tyttö. Olen ikäluokkaa, jonka ei ole monesta naisasiasta enää tarvinnut pitää meteliä (ennen miesvaltaisella alalla oli omalla vuosikurssillani puolet tyttöjä, esim.), ja yhteiskuntaluokkaa, jolla on valtavasti mahdollisuuksia ja jonka piirissä on sosiaalisesti hyväksyttävää tehdä hyvinkin erilaisia elämänvalintoja. 

Eniten omalla kohdallani kirja resonoi käsitellessään vapautta, ja täydellisen vapauden mahdottomuutta. Siitä olen jauhanut täälläkin, joten en toista itseäni, mutta ymmärsinpä vain, mistä tietyt reaktiot kumpuavat. Miksi minua hävettää sanoa, että pääse lähtemään kaverin kanssa kaksin kesälomareissulle, koska vietän kolmeviikkoisen miehen kanssa ollen ja reissaten. Koska useiden elämäni naisten reaktio tähän on: "Kyllä sun mies yksinkin pärjää!" ja pisto sydämessäni on laatua: Pitäisi olla villi ja vapaa, itsellinen feministinainen ja liihottaa menemään oman mieleni mukaan, eikä antaa puolison sanella menemisiäni tipan tippaa. Vaikka suurimmaksi osaksi nämä miehen merkityksen vähättelyt ovat pelkkiä heittoja, ja kaikkien parisuhteessa elävien ystävieni elämässä puolisonkin mielipiteellä on merkitystä. Feminismin gospel on kuitenkin jo tiukassa meissä.

Ymmärsin myös ehkä paremmin, miksi en rouvuudestani huolimatta haluaisi tulla kutsutuksi rouvaksi. En koe titteliä omakseni, mutta johtuuko se kuitenkin eniten siitä, että rouvuus kielii ikääntymisestä aikana, jona normaali tarkoittaa (liian) monessa yhteydessä nuorta ja elinvoimaista, ainakin naisen kohdalla. Osa kirjan sisällöstä avautuu varmasti paremmin vasta muutaman vuoden kuluttua, koska esimerkiksi vanhemmuus ja äitiys elämässäni vielä kokematta (jos koskaan kohdalle osuvatkaan). Olen kuitenkin saanut jo osani tytöttelystä palaverin ainoana naishenkilönä ja tuntenut tarvetta pukeutua rakenneavauskatsastukseen mahdollisimman epänaisellisiin väreihin (toki ne myös vähemmän herkästi likaantuvat). Kotirintamalla olen päässyt keskustelemaan naisen asemasta useampaan otteeseen, mikä viimeistään herätti minut aiheen äärelle.

Asia ei ole itsestäänselvyys. Että sanoista "kirurgi" tai "tuomari" tulee mieleen mies ja sanoista "lastentarhanopettaja" ja "sihteeri" nainen, ei tarvitse senkään olla itsestäänselvyys. Toisaalta feminismi on välillä sekin kovin ahdas lokero naiselle, ja tulee väärinymmärretyksi käsitettäessä vain tietyn rajatun näkemyksen mukaisena. Feminismiä, kuten myös naiseutta, on monenlaista, ja sitä voi toteuttaa eri tavoin.  

Suositus!

En pitänyt kirjasta aukottomasti, kaikkien tekijöiden kokemusten kanssa en ollut samaa mieltä. Kirjoitusajankohdasta on tovi (julkaistu 2010), mikä osaltaan vaikuttaa joihinkin yksittäisiin mielipiteisiin ja toisaalta kirjailijat myös auliisti myönsivät, etteivät välttämättä nuoremman polven feminismiä täysin hiffaa. Se vain nosti pisteitä minun silmissäni. Olisi jännittävää lukea, mitä Pietilä ja Järvinen ihan viimeisen vuoden aikana velloneista naisuutisista olisivat mieltä. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 13.3.2006

Olet vapaa valitsemaan omat polkusi, Nick! *

Tänä aamuna kävimme aviomiehen kanssa avartavan keskustelun.

Minulle rakkaus on aina ollut sitä, että antaa toisen mennä, mutta tarjoaa sylin, johon palata. Vanhempani ovat aina tukeneet, rohkaisseet, sanoneet: "kunhan se tekee sinut onnelliseksi" ja "kotiin voit aina tulla". Olin sisaruskatraan itsenäisin jo lapsena, ja sitä on tuettu niin paljon, että vaikeampaa on ollut opetella ottamaan apua vastaan. "He gave me wings to fly," on mielestäni kauneinta, mitä puolisostaan voi toisella kotikielelläni sanoa.

Hänen perheessään rakkaus oli, ja on, ehdollista. Tavalla, josta ei ole fyysisiä arpia, mutta syvä haava sielussa. Ettei riitä sellaisenaan. vain täydellisenä olisi tarpeeksi hyvä. Ja toisaalta, ettei koe saavansa arvokkaita neuvoja ja tukea päätöksiinsä, vaan kokee jäävänsä yksin. Aikuisena valitsemiltaan läheisiltä hän kaipaa kaikupohjaa, myötäeloa, jatkuvuutta.

Nämä kokemukset näkyvät myös siinä tavassa, miten näytämme rakkautemme toisillemme. Kun hän haaveilee haluavansa käsikirjoittaa, rahoittaa ja ohjata monikansallisen elokuvan, sanon: "Antaa mennä, kuulostaa hienolta." Ja ajattelen: "Pidä hauskaa, tulen sitten ensi-iltaan." Kun minä haaveilen hakeutuvani tanssinopettajakoulutukseen, hän sanoo: "Oletko varma, että haluat juuri sitä? Miten järjestämme ajankäytön ja raha-asiat? Mielestäni kannattaisi pysyä hetki vielä nykyisessä työpaikassa ja katsoa, miltä se vuoden kuluttua tuntuu." (Esitetyt unelmat ovat vain esimerkkejä. Ainakin melkein.)

Hän on niin järkevä! Ja ajattelee Meitä paljon enemmän kuin minä Minua. Se on arvokasta. Minun pitää vain muistaa, että sekin on rakkautta ja huolenpitoa. Että hänen sydämessään rakkautta on myös olla hyppäämättä ailahtelevaisen kumppanin jokaiseen kotkotukseen mukaan. Että rakkautta on myös tarjota perspektiiviä. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän haluaisi nähdä minun kokeilevan siipiäni. Ja hänen pitää muistaa, ettei minulla ole tarvetta tai halua olla aina kovinkaan järkevä. Että rakastamaansa ei voi omistaa ja syvimmin tunnen oloni rakastetuksi silloin, kun hän sanoo: "Mene." eikä: "Jää."

Tämä kuva on ollut täällä aiemminkin. Never gets old!

Alkusysäyksen aiheelle saimme läheiseltäni, joka harrastaa lajia, jonka vuoksi joutui eilen toista kertaa vuoden sisällä ensiapuun. Itkettyäni silmäni punaisiksi puolisoni sanoi, että kehottaisi harkitsemaan lajin vaihtoa, jotten menetä läheistäni ennenaikaisesti. Mihin vastasin, että kyynelistä huolimatta toivon läheiseni mielummin kuolevan onnensa kukkuloilla, kuin hylkäävänsä intohimonsa pelosta ja näivettyvän lopulta palvelutalossa. 

Joskin sisälleni syttyi kyllä vielä edelliskerrasta voimistuneena kiire nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä nyt, kun vielä voimme. Lienee silti epäeettistä painostaa puoliso vauvantekohommiin sillä perusteella, että lapsi saisi nauttia isovanhempansa seurasta ennen kuin tämä katkoo niskansa..

Elämä! Juuri kerkesinkin miettiä, miten kaikki oli kerrassaan täydellisesti mallillaan. Jaksaa yllättää. Kyllä tämä taas tästä. Ennuste on hyvä, elämä jatkuu – eräillä fysioterapia.

** Tosin ajatellessani "Pidä hauskaa, tulen sitten ensi-iltaan," harvemmin muistan, että puolisoni valinnat saattavat vaikuttaa myös omaan elämääni. Nimim. Vietän maanantaina pari tuntia ajellen paketteja postiin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 24.4.2007.

Oma huone, oma meri, vau! *

Olen viettänyt kaksi erittäin onnistunutta vuorokautta. Vietin aikaa äitini ja nuoren sukulaiseni kanssa. Matkustin kotikaupunkiini, jossa söin jäätelöä teiniaikojeni pussikaljapuistossa ja soitin pianoa yksin entisessä kodissani. Sitten menin kylään maalle, jossa juttelin ummet ja lammet, kuljin paljain varpain nurmikolla, näin suloisimman varsan ja saunoin kaksin isäni kanssa. Huvittaa, miten suomalaisia hänen kanssaan olemmekaan. Lapsi-vanhempi suhteemme on välittömimmillään kun istutaan lauteilla kaksin nakuina ja käydään vähän henkeä haukkoen välillä sukeltamassa kylmään järveen. Kuunnellaan hiljaista kesäiltaa. Siinä on helpointa jutella asiat halki. 

Reissuiltani palasin yötä myöten kotiin ja ylellisesti sain hytistä järven kylmyydestä kahden peiton alla. 

Aamiaisen söin parvekkeella ja töihin lähtö osoittautui äärimmäisen hankalaksi. Tomaatin taimen tuoksu toi mieleen lapsuuden kesät isovanhemmilla, joiden talon eteläseinustalla kasvoi aina tomaatteja. Työmatkalla noukin kirjastosta mukaani ilmaisia poistokirjoja. Työpäivä sujui kohtuullisen rattoisasti, ilman eri paniikkeja. Ystävä, jonka kanssa olin aikonut iltani viettää, perui iltapäivällä lääketieteellisin syihin vedoten. Hetken ajan upposin pettymykseen, kunnes päätin ottaa tilaisuudesta vaarin ja ankkuroitua illaksi maauimalaan. Luin aamulla hankkimaani Helena Anhavan muistelmateosta nurmikolla. Uin 1,5 kilometriä triatlonisteista stressaantumatta. Saunoin antaumuksella. Pyöräilin hymy huulillani kotiin.

Miniloma miehestä olisi ollut täydellinen, ellen olisi tämän jälkeen parkkeerannut tietokoneen eteen, ahdistunut sähköpostin ja nettikauppojen tarjousten äärellä sekä lillunut epämääräisesti somessa silmät ristissä. Söin päivälliseksi tähteitä suoraan muovirasiasta ja suklaavanukkaan katsellen toisella silmällä Erin Brockovichin touhuja. Koetin vähän järjestellä kotia, mutta päädyinkin pukemaan ja riisumaan kahta paitaa edes takaisin, kykenemättä päättämään, kumpi olisi pitänyt säästää. En imuroinut, en laittanut tiskejä tiskikoneeseen – enkä tehnyt erästä taittohommaa, jonka olin luvannut tehdä.

Tämän aamun parvekeaamiaisellani vähän analysoin. Hetkittäin tunnen oloni todella tukalaksi parisuhteessa, yksinkertaisesti toisen ihmisen huomioiminen käy minulle raskaaksi. Olen hyvin itsellisen yksinhuoltajan itsenäinen tytär, enkä ole ennen tätä parisuhdetta jakanut elämääni tiiviisti kenenkään kanssa. Teen toki kohtuullisesti asioita yksin tai omine kavereineni, enkä hyväksytä kaikkia menemisiäni kumppanini kanssa, mutta aika monet kuitenkin. Tarkistetaan sopivatko aikataulut yksiin. Mietitään minä viikonloppuna jaksaa lähteä ja milloin vain ollaan. Myönnyn lepäilemään yhdessä kotona vaikka tekisi mieli seikkailla metsissä. Lähden elokuviin, vaikka olisi hyvä kirja kesken. 

Siinä on ollut harjoitteleminen, ja vaikka nykyään kohtuullisesti sujuukin, nämä hengähdystauot ovat äärimmäisen tarpeellisia. Voin vain kuvitella, millaista keveyttä kotoa viikonlopuksi omiin rientoihinsa karkaava kotiäiti tuntee, kun jo itsessäni tunne on näin voimakas. Toisaalta huomasin jälleen, että kaikessa on puolensa. Toisen – ainakin juuri hänen – kanssaan elämäni jakaminen on tuonut siihen paljon hyvää. Syön ateriani pöydän ääressä. Menen ajoissa nukkumaan. Olen kotonakin läsnä, enkä hypi seinille. Minulla on (ainakin joillekin, hänelle sopiville) retkilleni seuraa ja juttukaveri, jonka tavoittaa aina, ainakin kun tarve on todellinen. Ja ylipäätään elämässäni on tyyppi, joka on ajatuksistani ja tunteistani kiinnostunut, suorastaan vaatii minua sanomaan ne ääneen. Joka päivä (hengästyttävää välillä). Elän enemmän ulospäin.

Silti tätä voisi kyllä harrastaa vähän useamminkin. "Voisitkohan taas lähteä jonnekin matkalle? Mahdollisimman pitkälle, kiitos," vaan on pyyntönä vastapuolessa vähän ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Joten tämän illan vietän tanssitunnilla sheikaten ja villapaidan viimeisen hihan viimeistellen – ja sitten jään odottelemaan seuraavaa kertaa.

Vain yksi tuoli, koska mieheen iskee parvekkeella korkeanpaikankammo.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.2.2003.

Kiitollisuuden kosketuksia *

Istuskelen tässä parvekkeella sunnuntaiaamuna ennen kahdeksaa, linnut laulavat (tai räkättävät, jos ihan tarkkoja ollaan) ympärillä, näkymä on vehreä (ainakin, jos katsoo vain viistosti oikealle) ja jalkojen juuressa kasvavat (tai kituvat, en ole vielä ihan varma) yrtit ja vihannesten taimet.

Olen juuri onnistuneesti päässyt puolisostani kolmeksi päiväksi eroon (meinasi alkaa vielä viime hetkellä perua reissuaan, lempeällä ohjauksella pää kuitenkin kääntyi – HUH!) ja on hetki aikaa vähän ajatella.

Olen viime aikoina ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Oikeasti huippu työpaikka, jossa on mukavat työkaverit. Ei täydellinen, ei ehkä alanakaan täysin oikea, mutta voittaa minä hetkenä hyvänsä lomautettuna kotona stressaamisen. Puoliso, jolle parisuhde on tärkeä ja yhdessä vietetty aika etusijalla, joka saa minut nauramaan ja häikäisee pätevyydellään. Olkoonkin, että hänelläkin on traumansa, epävarmuutensa ja suhteessa kipupisteensä, joiden takia hetkittäin haudon oman asunnon vuokraamista jostain mahdollisimman kaukaisesta kaupunginosasta. Olen terve, krooninen sairautenikin on mallia, joka pysyy lääkkeillä kurissa niin hyvin, että tuskin huomaan sitä. Toisin kuin heillä, joilla on selittämättömiä oireita tai jatkuvia kiputiloja, tutkimuksia toisensa perään. Minulla on myös ihana valikoima läheisiä, jotka rakastavat minua ja joita minä rakastan, ystäviä ja huippu perhe. On heilläkin oikkunsa, huolensa ja pyyntönsä, ja osa asuu liian kaukana, mutta silti he ovat siellä – en ole yksin.

Kaikki tämä kiitollisuus olisi pelkästään onnellista kehräystä, ellei sitä olisi synnyttänyt myötätunto ja huoli niitä läheisiä kohtaan, jotka parasta aikaa kamppailevat edellä kuvatun kaltaisten haasteiden parissa. Kiitollinen voin olla myös siitä, että minulta löytyy tällä hetkellä voimavaroja olla tukena, ja tukeani selvästi arvostetaan.

Nyt kello on kahdeksan, ja ilmeisesti lapsiperheet heräävät tähän aikaan myös sunnuntaisin, tai ainakin he avaavat parvekkeen ovensa. "Tuupas kattoon mitä täällä on!" "En haluu-u!"  "Irti!" (toivottavasti ohjeeksi koiralle kuitenkin). Vaikka pakkomielteisistä vauva-ajatuksistani päätellen kehoni on vakuuttunut, että sen tulisi saada pyöräyttää pari naperoa maailmaan justiinsa nyt, olen aika tyytyväinen myös siihen, missä olen elämässä. Ei tästä ole ihan heti kiire mihinkään.

Luin muuten eilen, että sen lisäksi, miten elintärkeä uni on aivoille, jotta ne pääsevät järjestelmään itsensä uudelleen ja nollautumaan – voi itse vaikuttaa siihen, mitkä yhteydet aivoissa vahvistuvat ja mitkä dumpataan unen aikana käyttämättöminä roskikseen. Artikkelin mukaan sillä, mitä intensiivisesti ajattelee ennen nukkumaanmenoa on merkitystä siinä, minkä aiheen aivoprosessit vahvistuvat. Tämä selittää, miksi aivoni ovat näinä päivinä erittäin optimoidut tulevien neuleprojektien suunnitteluun. Eilen koetin vähän ajatella tärkeää työprojektiani ennen nukkumaanmenoa, mutta alkoi heti väsyttää. Se toki oli tavallaan toivottuakin. Mitähän tänä iltana ajattelisi?

P.S. The Martian, siis se kirja, on huippu. Lue, olit sitten nähnyt elokuvan tai ei. Luin sen eilen loppuun toista kertaa. Niin paljon tieteellisiä termejä ja kutkuttavia tilanteita on harvoin samojen kansien sisällä!

P.P.S. (klo 12) Tämän julkaisemisen jälkeen vietin aamupäivän erään kuusivuotiaan kanssa, ja pyydän unohtamaan aiemmat horinani. Haluan oman! Tai kolme! Miten söpö, iso, pieni, viisas, höpsö ja ihana. Olen toki tämän yksilön suhteen puolueellinen, mutta silti. Varmaan mun oma olis ihan yhtä ihana. Paitsi sitten sillä olisi ehkä puolisoni temperamentti ilman hänen tunnetaitojaan, ja pääni hajoaisi. Mutta silti hän olisi varmasti ihana. Lienee parasta pysyä kaukana lapsista.

Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 9.2.1996

Säröjä miesten mielenrauhassa *

Keskustelut lähipiirissä ja mediassa viimeisten parin vuoden aikana ovat havahduttaneet minut huomaamaan kaksi asiaa. a) Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä asia, jonka puolesta tulee vähän puida nyrkkiä. b) Em. tasa-arvo on minun ja puolisoni kotikulttuureissa yllättävän eri tolalla (yhä, jo, ja kaikesta huolimatta).

Lisäksi: c) Olen elänyt mitä onnellisempien tähtien alla.

Minkä vuoksi tämän tajuamiseen hetki ehkä menikin. En henkilökohtaisesti ole juuri kokenut syrjintää naissukupuolestani. Minua ei ole liikkamaikka läpsinyt perseelle eikä kukaan muistaakseni koskaan huoritellut. Yksi poika oli kiinnostunut vain pussailemaan jossain, missä olisimme mahdollisimman hyvin sivullisten (eli hänen tuttujensa, ymmärsin käytöksestä) katseilta piilossa. Eikä juuri halunnut keskustellakaan. Tätä kesti pari kuukautta, kunnes jätin hänet tekstiviestillä löydettyäni toisen pojan, joka viikko tapaamisemme jälkeen tuli vanhempieni luo kylään ja esitteli itsensä reippaasti ovella. En tiedä, johtuuko hyvä onneni tällä rintamalla enemmän siitä, että olin verrattain hitaasti lämpiävä seksuaalisesti ja aloin toden teolla kokeilla siipiäni vasta täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittäneenä. Vai siitä, että minut oli onnistuttu kasvattamaan tässä suhteessa itsevarmaksi ja opin nopeasti, miten yökerhon tanssilattialla tvistataan kauemmas lähentelijöistä. Tai sitten en vain laittanut itseäni kovin rohkeasti likoon. En riehu barrikaadeilla asian puolesta, joten ei tule myöskään niin kauheasti lokaa niskaan. Äitiys, jonka suorittamisesta oikealla tavalla vaikuttaa joka toisella olevan mielipide, on myös osaltani vielä kokematta.

Yhdysvalloissa naisen asema on paljon perinteisempi, kuin meillä täällä Suomessa. Vaikka viime aikojen hyökkäykset suunsa jostain (vähän mistä tahansa, alkaa tuntua) aiheesta avanneita naisia kohtaan ovat uskomattoman törkeätä sukupuolista häirintää, on naisella silti täällä vielä keskimäärin kai aika hyvä olla. Asiantuntijuutta ei jatkuvasti kyseenalaisteta, vaikka vähän tytötelläänkin (aina yhtä ärsyttävää on kyllä se, täytyy sanoa). Voi käydä töissä, hankkia lapsia, deittailla ketä haluaa ja pukeutua, miten lystää. Toki Yhdysvalloissa on toisaalta todella korkealla kivunneita naisia, tiukkoja mimmejä, jotka luotsaavat kansainvälisiä suuryrityksiä, kehittelevät syöpähoitoja ja lobbaavat kuin viimeistä päivää. Mutta silti minulla on sellainen käsitys, että keskimäärin naisen asema on siellä huonompi. Tuoreen äidin vaihtoehdot ovat laittaa vauva kolmikuukautisena päivähoitoon tai jäädä kotiäidiksi, usein vuosikausiksi. Naisiin kohdistuva häirintä on jollain tapaa luonnon laki ja "miehet eivät vaan voi itselleen mitään". Kun pukeudut minihameeseen tai flirttailet baaritiskillä, olet jollain tapaa esittänyt kutsun, jota ei voi enää perua. Naisihmisen mielipide on usein helposti mitätöitävissä höpsötyksenä. Kyllä pistää vihaksi.

Yllättävän paljon on jouduttu ja joudutaan yhä aiheesta myös kotona keskustelemaan, vaikka länsimaisia korkeakoulutettuja ihmisiä tässä ollaan molemmat. Puolisoni on kyllä tasa-arvon kannattaja, mutta kotikulttuurin erot silti välillä kuultavat läpi. Ettei voiko veljenpojalle muka ostaa MyLittlePony-paidan. Tai eikö paljastava pukeutuminen kuitenkin ole lieventävä asianhaara, jos tulee kohdanneeksi törkeätä huutelua. Että eikö ole "luonnollista", että naisia on vähemmän johtotehtävissä. Pitäisi koettaa muistaa valistaa lempeämmin, eikä aina heti syttyä palopuheeseen. Mutta tunnekuohahdus kielinee kuitenkin siitä, että jollain tasolla sukupuolittunutta syrjintää tai vähättelyä joutuu kokemaan arki-/työelämässä – kun ei palaverissa pääse pauhaamaan takaisin, edes sitten kotona.

Kotimaan mediasta on uhkaavasti aistittavissa myös asenteiden yllättävää luolamiestymistä tässä suhteessa. Missä vaiheessa raiskatuksi tulemisen toivottelu muuttui osaksi keskustelukulttuuriamme? Toiselle väkivallan toivominen ei ole älykästä argumentointia. Missä vaiheessa muuttui soveliaaksi antaa palautetta hieromasauvan muodossa? Olen jo valmiiksi todella herkkä sukupuoliselle häirinnälle. En esimerkiksi kykene katsomaan minkäänlaisia raiskauksen tai seksuallisen väkivallan kuvauksia elokuvissa. Väkivalta ilman seksuaalista nöyryyttämistä ja alistamista on aivan tarpeeksi raakaa minulle, sekin aiheuttaa välillä itkukohtauksen. Syitä siihen miksi reagoin voimakkaasti seksuaalisen väkivallan kuvastoon, valotti itsellenikin Play Rape -monologin synnyttämä keskustelu. Linkatussakin artikkelissa eräs ohjaaja sanoo raiskauksella olleen eräässä näytelmässä "vertauskuvallinen merkitys". Minä en hyväksy tätä. Naisen seksuaalinen alistaminen synnyttää yleisössä voimakkaan tunnereaktion vääryydestä, voimattomuudesta, rankaisemisesta. Haluan, että taiteentekijät opettelevat tuottamaan haluamansa tunnereaktiot ilman kuivaraiskauksia lavalla tai valkokankaalla. Samoin haluan, että erimieliset opettelevat argumentoimaan itsevarmasti, ettei heidän tarvitse hädissään toivoa vastapuolelle yhtä kauheimmista rangaistuksista, jonka keksivät. **

Niin mukava kuin olisikin pistää homma tyhmien miesten piikkiin, on asia luultavasti monipolvisempi. Taannoin luin tällaisen hienon artikkelin aiheesta: The Opposite of Rape Culture is Nurturance Culture. Asenteet muuttuvat hiljalleen, isät on lempeämpiä poikiaan kohtaan. Mutta silti meilläkin (ja etenkin tuolla rapakon takana) olisi tarvetta miesten auttaa toisiaan, opetella toistensa pehmeämpää kohtaamista. Puolisoni ystävyyssuhteiden solmimista seurattuani olen saanut kuvan, että työsarkaa vielä on. Hän on avoin tunteissaan, ja suomalaisen miehen vastaus avautumiseen on valitettavan usein: "Älä ny viitti." tai jotain muuta sen suuntaista.

Valittevasti on meillä naisillakin lusikkamme osin sopassa. Niin mielellämme näemme miehen, etenkin sen omamme, voimakkaana, osaavana, turvallisena tukipilarina. Minä ainakin. Ja on ottanut todella koville hyväksyä hänet heikkona, avuttomana, epävarmana, luovuttaneena, tukea tarvitsevana. Yhä joudun välillä tekemään töitä sen eteen, etten aseta rimoja eri korkeuksille kohdillamme. Että minä saan olla tunteellinen, häilyväinen ja epävarma, mutta hänen ilmaistessa samoja tunteita en salaa tuomitsisi. Että kokoa nyt itsesi, hyvä mies, ja hoida homma kotiin.

Haluan, että ihminen on ihminen, eikä nainen tai mies. Se edellyttää, että naisen on hyväksyttävää olla osaava, voimakas, laskelmoiva, lempeä, tunteellinen, kunnianhimoinen, häilyväinen, itsevarma, hauska, suorapuheinen, järjestelmällinen, ymmärtäväinen ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, olematta erityisen "naisellinen tai "epänaisellinen". Se edellyttää, että miehen on hyväksyttävää olla hempeä, epävarma, älykäs, urheilullinen, teoreettinen, tunteellinen, kunnianhimoton, kaunopuheinen, ujo, haavoittuva ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä olematta "miehekäs" tai "epämiehekäs".  

Toisin sanoen: vastauksia minulle ei ole, asian päivittely on helpompaa kuin asenteiden muuttaminen. Ja oman asenteen muuttaminen se vasta vaikeaa onkin. Tsemppiä vaan meille kaikille!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.12.1993.

** Lisättäköön, että seksin, jossa kaikki osapuolet ovat subjekteja (eikä kukaan siis objekti) esittäminen mediassa on mielestäni äärettömän jees. Samoin alastomuuden. Varmasti terveemmällä seksuaalisuudessa varustettuja ihmisiä synnyttää se, kuin pohjoisamerikkalainen vierastus kaikkea alastomuutta kohtaan, jolloin seksiaktin voi nähdä vain pornoelokuvissa.

Vähän puhetta, paljon tunnetta *

Kas, huomenta!

Viime aikoina tapahtunutta:

• Kevätsipuli unohtui keittiön työtasolle niin pitkäksi aikaa, että alkoi mädäntyä. Tämän katsoin olevan merkki siitä, elämässä on niin paljon (onneksi pääosin positiivista) kiirettä, ettei pariin päivään viitsinyt vaivautua edes tarkistamaan, mistä se haju oikeasti johtui.
• Aloitin uuden harrastuksen, tai oikeammin elvytin vanhan, ja olen täpinöissäni kuin lapsi lätäkössä sateella. Itseni positiivinen haastaminen on eritätin tervetullutta, sillä pitkään olen ajatellut että no-sitten-joskus-kun-jaksan-taas, eikä harrastamisesta sillä tavalla tule kuulkaa yhtään mitään. Näivettyvät vain taidot, reenata se vaan täytyy. Pieni kilpailutilanne vielä sisaruksen kanssa yhdistetään siihen niin avot, johan löytyy taas motivaatiota.
• Töissä olen ottanut lisää vastuuta, tai sitä on minulle annettu; muna tai kana, ei ole selvää. Joka tapauksessa tämä on nostattanut työmotivaatiotakin seuraavaan pykälään. Pari kertaa olen jopa huomannut miettiväni sunnuntai-iltana, että jes-huomenna-pääsee-taas-jatkamaan-hommia. Jännä. Seuraamme kehitystä.
• Ratkesin lankakaupoille, mutta en tunne lainkaan huonoa omatuntoa. Joko omatunto on kuollut, tai sitten syy oli riittävän hyvä. Ja onkin, jos ensimmäisen 2 cm neulomisen kokemuksella voi siitä mitään vielä lausua.
• Harkitumpana ostoksena ostin rämän tilalle uuden polkupyörän, kun halvalla (melko) hyvän sain. Ai että, kyllä kelpaa rullailla huuhdellulla asfaltilla nyt kuin Jukka Poika ikään.
• Olen kallistumassa hitaasti optimismiin sen suhteen, että tällä kertaa olisin onnistunut välttämään alkavan flunssan ahkeralla lepäämisellä, vitamiinien/hunajan/inkiväärin/tiesminkäuutteiden nauttimisella ja nukkumalla parasetamolin valvomia pitkiä yöunia. Homma saattaa kuitenkin levitä käsiin vielä hetkenä minä hyvänsä, joten ei vielä nuolaista. Työpaikalla kiertää jokin infernaalinen influenssa, jonka kuvittelen iskevän heti, jos puolustusmuurit heikkenevät vesisateessa pyöräilyn tai liian rivakan kävelyn myötä. Keskitynkin tällä hetkellä lähinnä syömiseen, jotta kehollani olisi energiaa taistella viruksia vastaan. (Sitä, miten paljon suklaa auttaa immuunijärjestelmää, en tiedä.)
• Kevätkin on. Ja saattaisi olla aika vaihtaa Facebookin hiihtoselfie johonkin vähän vähemmän arktiseen. Tekisi mieli kirjoittaa tänne useammin. Mutta hauskan lisäksi on kaikenlaista velvollisuutta ja lähimmäisenapua tullut tässä harjoitettua, niin yömyöhällä keksityt jutunaiheet eivät seuraavana päivänä ole päätyneet blogiin asti. Tuosta kevätsipuliepisodistakin on varmaan puolitoista viikkoa.
• Lopuksi: herttaisuuden huipentuma, kun eräänä iltana nukkumaanmennessä peiton alla pimeässä päivän summaava keskustelu käytiinkin kokonaan suomeksi. Vähän haparoiden, taivutusmuodot miten sattuu, mutta mukana kuitenkin myös sanaleikkiä ja huomaavaisuutta. "Olet muruni." Aika söpöä.
  
  

P.S. Tällä hetkellä keittiömme lattialla on pieni keko siihen kaapista singahtanutta irtoteetä. Jonka ohi olemme oppineet sujuvasti kävelemään. Hyvin me vedetään.

P.P.S. Meillä on yhä jouluvalot, ja itse asiassa synttärijuhlien jäljiltä olohuoneessa backyard party lights -tyyppinen setti vielä lisäksi. En luovu, ennen kuin valoisaa on vielä iltakymmeneltäkin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.1992.

Hengitä välillä, Stephanie! *

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa erittäin hienon teoksen: Keuhkot.

Pidän näytelmistä, joissa riisutulla lavalla pari näyttelijää tulkitsee ihmiselon ihanuutta ja kamaluutta sellaisenaan, pääsee näyttämään taitonsa. Katsojana pääsen tuolloin parhaiten samaistumaan tunteisiin, esitys tulee iholle.

Keuhkot on yhtä aikaa hyperrealistinen ja absurdi — eli sellaisena erittäin todenmakuinen, näitähän elämä on. Rakkaustarina ja kuvaus länsimaisen kolmekymppisen epävarmuudesta, vanhemmaksi tulemisen (ja sen suunnittelemisen) vaikeudesta, ilmastonmuutoksesta, tulevaisuuden painolastista.

Herkästi ja tarkasti roolihahmojaan tulkitsevat näyttelijät käyvät lavalla läpi koko parisuhteen tunnespektrin.  "Keskustellaan? Sinä keskustelet! " "Anna mun nyt vaan ajatella ääneen, tiedätkö?" "Miks sä katot mua tolleen?" "Mä en saa suhun mitään yhteyttä!"  Ja vähän kirosanoja väliin. Ja sitten hymähdys, lempeä katse. Halaus. Kunnes toinen taas sanoo jotain aivan älytöntä.

Teksti soljuu kuin keskustelu elävässä elämässä: lauseet katkailevat, aiheet poukkoilevat, vuoroin loukkaannutaan ja lepytään. Näytelmä oli erinomaisesti ja oivaltavasti ohjattu siten, että katsojalle oli selvää milloin siirryttiin huoneesta, päivästä tai vuodesta toiseen ilman, että näyttelijöiden piti miimisesti esittää mitään. Tauko, hengitys, ja yhteisellä energialla oltiinkin seuraavassa tilanteessa. 

Löysin paljon samaistumispintaa ja näytelmä tuli minulle oikeaan saumaan: keskelle orastavaa kolmenkympinkriisiä, tulevaisuusahdistusta, lapsensaantitoiveita ja ilmastonmuutostuskaa. Silti salista poistuessa olo oli tyyni. Kaikki värit kuuluvat elämän palettiin, ne mustimmatkin. 

Suosittelen. Näytelmän perusteella voin suositella myös alkuperäistekstiä, jonka kuvittelen toimivan luettunakin hyvin.


Jälkikirjoitus:
Joitain tunteja tämän tekstin julkaisun jälkeen järjestin keittiössä näytelmän inspiroiman kohtauksen, jossa ensin vähän kiukuttelin, väittelin vastaan ja sitten itkua tihrustaen listasin koko parisuhdeahdistukseni syyt kunnioitettavan kärsiväisesti kuunnelleelle puolisolle. Lopulta kasvishampurilaisten kokoamisvaiheessa olin pääosin koonnut myös itseni ja mietiskelimme luultavasti molemmat tahoillamme, mikä minuun taas menikään. Naishormoonit, kenties. Huippua olla minä!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 31.1.2007

Puhelu sinne jonnekin keskelle ei-mitään! *

Olen väsynyt. Mutta melko onnellinen.

Alkutalvi on sujunut ihan kivasti. Tammikuussa keskityin lähinnä talviurheiluun. Hiihdin joka toinen päivä hiukset huurussa ja elämä oli ihanaa. Olin joka kerta pakahtua siitä, miten onnekas olenkaan, jotta sain olla juuri siinä juuri silloin. Ladulla. Lumisessa metsässä. Meren jäällä auringonnousun aikaan. Ai että. Katsokaa nyt: 

Sitten kävimme talvilomalla Norjassa. Olen siellä aiemmin muutamia kertoja, ensimmäisen ulkomaanmatkani alle kaksivuotiaanakin kuulemma tein sinne. (Mäkäräiset olivat syödä naamani, on kaikki, mitä siitä tiedän.) Vuoden olen asunutkin opiskeluaikana. Koen kuuluvani sinne melkein yhtä vahvasti kuin Suomeen. Nyt pääsin esittelemään paikkoja puolisolle, ja tapaamaan joitain omia ystäviäni sekä hänen idoleitaan (eri ihmisiä siis). Katselin kauas, söin simpukoita, neuloin yhden neuletakin. Ja, lupauksistani huolimatta, ostin myös villapaitalangat! Perustelin ostokset kutsumalla niitä tuliaisiksi (itselleni toki) ja sillä, että ne olivat objektiivisestikin tarkasteltuna äärimmäisen edullisia laatulankakeriä. Sitä paitsi mieheni auttoi värivalinnoissa, joten hän on osasyyllinen koko operaatioon. Noin. "Call it a vegetable and move on," kuten minulla on tapana näissä tilanteissa sanoa. Nyt voimme ihastella kuvasarjaa Norjan merestä, merestä Norjan:

Toki vietimme aikaamme muuallakin, kuin merestä nousevian vuorten juurella, mutta niistä minulla lähinnä kuvia on.

Sen jälkeen olenkin ollut lähinnä väsynyt. Arki ei jotenkin kulje. Työt saan tehtyä, kerran viikossa ehkä käytyä lenkilläkin, illalla puolihorroksessa neulon kaulaliinaa tv:n edessä. Osallistun parhaillaan myös eräälle verkkokurssille, josta lisää joskus tuonnempana. Mutta sekin, kaikessa ihanuudessaan, sakkaa. Homma karkasti alamäkeen ehkä siitä, kun riitelimme megalomaanisesti syntymäpäiväni aattona. Tai ehkä olo on vain seitsemän todella huonosti nukutun yön sarjan syytä? (Pikkulasten vanhemmat etsivät nyt ehkä jotain terävää, jolla tuikata minua ruutunsa läpi. "Seitsemän!" he sihisevät.) Luultavasti, koska koen elämässäni asioiden olevan todella hyvin, mutta pääni on täynnä puuroa, jonka johdosta haluaisin piiloutua johonkin pieneen koloon pariksi viikoksi seuranani pari neuletyötä ja kasa kirjoja.

Voi myös johtua siitä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä hankkimassa syntymäpäivälahjaksi saamani reseptin mukaisia silmälaseja. Vois helpottaa sekin.

Toivottavasti teille kuuluu myös ihan hyvää! 

* Otsikko: Beritta, Markkula. Kauniit ja rohkeat 18.1.2002