Kiitollisuuden kosketuksia *

Istuskelen tässä parvekkeella sunnuntaiaamuna ennen kahdeksaa, linnut laulavat (tai räkättävät, jos ihan tarkkoja ollaan) ympärillä, näkymä on vehreä (ainakin, jos katsoo vain viistosti oikealle) ja jalkojen juuressa kasvavat (tai kituvat, en ole vielä ihan varma) yrtit ja vihannesten taimet.

Olen juuri onnistuneesti päässyt puolisostani kolmeksi päiväksi eroon (meinasi alkaa vielä viime hetkellä perua reissuaan, lempeällä ohjauksella pää kuitenkin kääntyi – HUH!) ja on hetki aikaa vähän ajatella.

Olen viime aikoina ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Oikeasti huippu työpaikka, jossa on mukavat työkaverit. Ei täydellinen, ei ehkä alanakaan täysin oikea, mutta voittaa minä hetkenä hyvänsä lomautettuna kotona stressaamisen. Puoliso, jolle parisuhde on tärkeä ja yhdessä vietetty aika etusijalla, joka saa minut nauramaan ja häikäisee pätevyydellään. Olkoonkin, että hänelläkin on traumansa, epävarmuutensa ja suhteessa kipupisteensä, joiden takia hetkittäin haudon oman asunnon vuokraamista jostain mahdollisimman kaukaisesta kaupunginosasta. Olen terve, krooninen sairautenikin on mallia, joka pysyy lääkkeillä kurissa niin hyvin, että tuskin huomaan sitä. Toisin kuin heillä, joilla on selittämättömiä oireita tai jatkuvia kiputiloja, tutkimuksia toisensa perään. Minulla on myös ihana valikoima läheisiä, jotka rakastavat minua ja joita minä rakastan, ystäviä ja huippu perhe. On heilläkin oikkunsa, huolensa ja pyyntönsä, ja osa asuu liian kaukana, mutta silti he ovat siellä – en ole yksin.

Kaikki tämä kiitollisuus olisi pelkästään onnellista kehräystä, ellei sitä olisi synnyttänyt myötätunto ja huoli niitä läheisiä kohtaan, jotka parasta aikaa kamppailevat edellä kuvatun kaltaisten haasteiden parissa. Kiitollinen voin olla myös siitä, että minulta löytyy tällä hetkellä voimavaroja olla tukena, ja tukeani selvästi arvostetaan.

Nyt kello on kahdeksan, ja ilmeisesti lapsiperheet heräävät tähän aikaan myös sunnuntaisin, tai ainakin he avaavat parvekkeen ovensa. "Tuupas kattoon mitä täällä on!" "En haluu-u!"  "Irti!" (toivottavasti ohjeeksi koiralle kuitenkin). Vaikka pakkomielteisistä vauva-ajatuksistani päätellen kehoni on vakuuttunut, että sen tulisi saada pyöräyttää pari naperoa maailmaan justiinsa nyt, olen aika tyytyväinen myös siihen, missä olen elämässä. Ei tästä ole ihan heti kiire mihinkään.

Luin muuten eilen, että sen lisäksi, miten elintärkeä uni on aivoille, jotta ne pääsevät järjestelmään itsensä uudelleen ja nollautumaan – voi itse vaikuttaa siihen, mitkä yhteydet aivoissa vahvistuvat ja mitkä dumpataan unen aikana käyttämättöminä roskikseen. Artikkelin mukaan sillä, mitä intensiivisesti ajattelee ennen nukkumaanmenoa on merkitystä siinä, minkä aiheen aivoprosessit vahvistuvat. Tämä selittää, miksi aivoni ovat näinä päivinä erittäin optimoidut tulevien neuleprojektien suunnitteluun. Eilen koetin vähän ajatella tärkeää työprojektiani ennen nukkumaanmenoa, mutta alkoi heti väsyttää. Se toki oli tavallaan toivottuakin. Mitähän tänä iltana ajattelisi?

P.S. The Martian, siis se kirja, on huippu. Lue, olit sitten nähnyt elokuvan tai ei. Luin sen eilen loppuun toista kertaa. Niin paljon tieteellisiä termejä ja kutkuttavia tilanteita on harvoin samojen kansien sisällä!

P.P.S. (klo 12) Tämän julkaisemisen jälkeen vietin aamupäivän erään kuusivuotiaan kanssa, ja pyydän unohtamaan aiemmat horinani. Haluan oman! Tai kolme! Miten söpö, iso, pieni, viisas, höpsö ja ihana. Olen toki tämän yksilön suhteen puolueellinen, mutta silti. Varmaan mun oma olis ihan yhtä ihana. Paitsi sitten sillä olisi ehkä puolisoni temperamentti ilman hänen tunnetaitojaan, ja pääni hajoaisi. Mutta silti hän olisi varmasti ihana. Lienee parasta pysyä kaukana lapsista.

Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 9.2.1996