torstai 16. heinäkuuta 2015

Elämänliekki nyt vain pois aromipesän alta, Brooke! *

Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina istuimme kämppikseni kanssa kerran illalla keittiössä ja paransimme maailmaa. Elämänvalintoja ja erilaisia ratkaisuja pohtiessamme tulimme lopulta äänekkäästi seuraavaan lopputulokseen: "Huomenna voi kuolla!" Sitä siinä sitten hoimme ja olimme täynnä itsevarmuutta. Mitään ei kannattaisi jättää tekemättä sillä varjolla, että myöhemminkin ehtii. Myöhemmin samana vuonna kämppikseni meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa puoli vuotta heidän ensitapaamisestaan. Tuuletin sisäisesti. Itse pyrin ja pääsin erääseen isohkoon musikaaliin, ja kerrytin kokemuksia sydämen täydeltä. Silloin se oli jotenkin niin helppoa, luonnollista. "Miksi ei?" oli toisella ystävälläni tapana kysyä, kun mietimme erilaisia valintoja. Hyvää syytä ei useimmiten löytyy. Siis miksipä ei!

Nykyään minusta tuntuu, etten ole enää yhtä rohkea. Opiskelijakommuunin keittiössä pauhuttu lentävä lausahdus kaikuu takaraivossani kuitenkin usein yhä. Että huomenna voi kuolla. Ja on kai sitä sen takia tullutkin erinäisiä ratkaisuja tehtyä. Mentyä melko äkkipäätä naimisiin. Tehtyä aika monta erilaista hakemusta erilaisiin paikkoihin, ihan vaan, jotta voin sanoa yrittäneeni. Pyydettyä anteeksi ensimmäisenä. Soitettua äidille tai isälle, kun en ole hetkeen kuullut heidän ääntään. Muutettua asunnosta ja kaupungista toiseen, parikin kertaa. Ostettua sitä kalliimpaa jogurttia.

Joissain asioissa kuitenkin tuntuu, että enemmän kuin ennen jarruttelen. Ehkä se on toisaalta luonnollistakin. Elämä on asettunut jonkinlaisiin uomiin, niistä poikkeaminen on isompi liike kuin suunnan muuttaminen silloin, kun leijailee aivan irrallaan. Vakituisessa parisuhteessa on yhteisen hyvän nimissä otettava myös toisen mielipide huomioon. Yhtä lyhyellä varoitusajalla ei voi tehdä mullistavia elämänmuutoksia, ainakaan jos toinen ei ole sataprosenttisesti muutoksen takana.

Kerran Oulussa eräs setä teki vaimolleen sydänavantoja jäähän. 

"Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi?" kysyi Maaret Kallio kerran kirjoituksessaan (silloin, kun vielä jaksoin niitä lukea - uusimmat ovat olleet aikamoista hömppää, anteeksi vain). Olen pidemmän aikaa koettanut tehnyt työtä sen hyväksi, että oppisin elämään omien pelkojeni kanssa. En kuvittele pääseväni niistä eroon, mutta haluaisin oppia ystävystymään niiden kanssa. Asettamaan pelon vähän itseni ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä rauhallisemmin. Toteamaan sille: "Panen kyllä merkille olemassaolosi, voit olla huoleti – mutta en enää tanssi pillisi mukaan." Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mistä syystä se myös toisinaan tunteiden ristitulessa unohtuu. 

Omaan tarinaani sopivimpia rohkeuden ilmaisuja olisivat kenties seuraavat annetut vaihtoehdot: "Tarttuisit viimein elämääsi ottaen siitä napakan niskalenkin. Lähtisit kulkemaan kohti elämääsi, etkä enää siitä poispäin." "Kääntäisit katseesi rohkeasti itseesi ja keskittyisit kuuntelemaan, kuka todella omasta mielestäsi olet." "Leikkisit itsesi kanssa, halaisit niin pitkään kuin haluaisit, hemmottelisit mieltä ja kehoa ja humpsuttelisit ihan muuten vaan."

Viime aikoina olen taas koettanut näin tehdäkin, ja lopputuloksena tunnen olevani paljon tasapainoisempi ja kokonaisempi ihminen. (Auringolla toki on silläkin varmaan osuutensa hyvänolon tunteeseen.) Huomenna voi kuolla. Elämässäni tuntuu olevan kaikki hyvin silloin, kun sen ajatteleminen ei ahdista ja aiheuta paniikkia, vaan saa aikaan lämpimän läikähdyksen rintakehässä: Juuri ei tarvitse kyllä katua. Paljon hyvää olen jo kokenutkin. Tässä on ihan hyvä. 

Tokikaan ei jokaisena viikonpäivänä onnistu noin ajattelemaan (todellakaan). Mutta jos edes joskus välillä. Silloin suunta on oikea.



* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 16.11.2006.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Tuo avantomies oli kyllä ihana pakkaspäivän piristys, siellä se vaan sillan alla sahaili sydämiä. <3

      Poista