Hei, minun nimeni on Riimi ja minä olen ..

.. ostosriippuvainen.

Olen tiennyt sen jo pidempään, mutta tänään totuus iski vasten kasvoja lopullisesti. Vingutin luottokorttia, vaikkei olisi tarvinnut. Halusin. En edes halunnut. Mutta tunsin pakonomaista tarvetta. Ostosriippuvuuteni kohdistuu vaatteisiin. En osta lukumäärällisesti kovinkaan paljoa, mutta siihen nähden mikä määrä vaatetta minulla jo on, ostan liikaa. En osta hulppean hintaisia merkkituotteita, mutta siihen nähden miten paljon saan palkkaa, ostan liian kalliita. Riippuvuuden ostamisesta tekee se, että en osaa lopettaa, vaikka minun pitäisi ja haluaisin säästää rahaa. 

Olen puhunut asiasta mieheni kanssa — onneksi sentään uskaltauduin! — mutta hän ei pysty vahtimaan minun kulutustani. Emme näe toistemme pankkitileille, eikä hän tiedä minne kymppi tai pari tai kymmenen minun käsistäni hujahtavat. Toisekseen hän ei ole juurikaan kiinnostunut pukeutumisesta, eikä siten useinkaan edes huomaa, jos minulla on päälläni uusia vaatteita. Kolmanneksi, ostosvimmani ei ole päivittäistä eikä viikottaistakaan, ja parin kuukauden välein tapahtuvat ostosspurtit on helpompi peittää.

Miehelle tunnustamisen lisäksi olen kokeillut kirjan pitämistä tuloistani ja menoistani ja se auttoi — nyt lienee taas korkea aika palata siihen takaisin. Lisäksi olen pyrkinyt käyttämään ainoastaan käteistä, kieltämään itseltäni tilin ylityksen ja laittamaan ostoksiin himoamani rahat säästötilille. Kaikki tämä auttaa aina jonkin aikaa, mutta sitten tapahtuu .. jotain, ja homma karkaa taas käsistäni. Mitä se jotain sitten on? Ahdistus kasaantuu. Mieleni ylikuormittuu. Palleanseudulle asettuu kylmää hohkaava möhkäle pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tunnen elämäni menevän väärään suuntaan. Ennen lääkkeeni tähän huonoon oloon oli liikasyöminen. Kun pääsin siitä oireesta eroon, luulin päässeni myös taudista, mutta todellisuudessa lääkitsen itseäni nykyään kerryttämällä vaatekaappini sisältöä. 

Vaatteiden haaliminen edustaa selvästi jonkinlaista turvan hakemista ja täydellisyyden tavoittelua: sitten, kun minulla on tämä ja tällainen ja nuo, olen valmis, kokonainen. Turvassa epävarmuudelta ja minua jahtaavalta ankeuttajalta, joka kuiskii korvaani ahdistusta ruokkivia ajatuksia. Ostamisella saavutettu huuma on kuitenkin häviävän hetkellistä, ja nykyään liiasta ostelusta seuraava syyllisyys herää sekin välittömästi. Ahdistusta ahdistuksen päälle siis.

Kirjoitin tästä tänne tunnustaakseni asian myös jolle kulle muulle. Häpeänsä myöntäminen toisille nimittäin tunnetusti auttaa. Sen lisäksi halusin kirjoittaa aiheesta, joka on nykyaikana luultavasti harmittavan yleinen, kenenkään huomaamatta. En usko kenenkään huomaavan minusta, että olen riippuvainen ostamisesta. Minulla ei ole joka päivä uutta erilaista päällä eivätkä käyttämäni vaatteet ole kalliita — vaikutan vain ihmiseltä, joka tykkää pikkuisen panostaa pukeutumiseensa. Minulla ei ole kulutusluottoja eivätkä laskuni ole myöhässä — on vain sitkeä alle kahden tonnin luottokorttivelka, josta maksan saman verran pois kuin kerrytän lisää, niin ettei loppusumma muutu ikinä miksikään. Näennäisestä harmittomuudestaan huolimatta ongelmani on silti todellinen. Ja haluan siitä eroon.

Mikä olisi sitten seuraava askel? 1) Alkaa jälleen kirjaamaan tuloja ja menoja orjallisesti ylös. 2) Myydä tarpeettomia vaatteita pois. 3) Haastaa itseni olemaan ostamatta mitään tuiki tarpeellisten päivittäistavaroiden lisäksi seuraavaan kolmeen kuukauteen. En oikeasti varmasti tarvitse mitään lisää. Haluan ja tulen varmasti haluamaan, mutta en tarvitse. Kirjaan himoamani ostokset tänne ylös, samoin kuin syyt ostohaluille. Lopuksi julkaisen koko roskan.

Hävettää. Koetan kuitenkin muistaa, että tästä ongelmastani huolimatta olen ihan hyvä tyyppi. Eikä tämä määrittele minua ihmisenä. Olen silti ihan riittävän hyvä, juuri tällaisena. Saan alkaa muistuttelemaan itseäni siitä useammin.

Mikä meitä yhdistää

-->

Minut ja mieheni yhdistää ikuisesti se äärettömän epätodennäköisten sattumien sarja, jonka päätteeksi päädyimme kovin kovin kaukana kummankin kotoa nukkumaan kolme yötä limittäin yhden hengen telttassa kovilla kallioilla. Tässä nimettömänä voin myöntää, että rehellisesti joinain heikkoina hetkinä satumainen tapaamistarinamme tuntuu ainoalta syyltä niellä ilkeät sanat ja hieroa sovintoa. Kas, kun olisi niiin hienoa päästä kertomaan tuosta reissusta lastenlapsille.

Mutta yhdistää meitä moni muukin asia. Olemme molemmat omalla tavallamme vähän hulluja. Sellaisia oman tiemme kulkijoita, joiden ystävät eivät oletakaan tekevän asioita niin kuin tapana on. Hulluutemme ovat vähän eri lajia, mutta sopivat useimmiten silti hyvin yhteen. Minun on lapsenmielestä innostusta ja uhkarohkeutta, mieheni yltiöpäistä päämäärätietoisuutta ja luovia ratkaisuja. Tämän lisäksi nauramme molemmat kovin mielellämme ja koetamme saada toisemme nauramaan. Emme aina huvitu samoista asioista, mutta toisen ilo tarttuu siitä huolimatta. Meille on myös molemmille tärkeää osoittaa ja saada päivittäin hellyyttä. Ilman tätä halailun tarvetta olisimme kenties jo riidelleet suhteemme hengiltä. Joissain asioissa olemme nimittäin aivan sietämättömän samanlaisia: itsepäisiä, temperamenttisia, herkkätunteisia, typeryyteen asti oikeudenmukaisuutta ihannoivia, itsekkäitäkin.

Arjessa usein tulee sellainen olo, kuin puoliso olisi toiselta planeetalta. Puhuu kummallisia, väärällä kielellä vielä, omaa omituisia tapoja ja käsittämättömiä päähänpinttymiä, on vakuuttuut ties minkä järjettömyyksien todenperäisyydestä ja vakaumuksellisesti päättänyt olla hyväksymättä jotain päivän selvää seikkaa (argh!). Tarkemmin tarkasteltuna olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Elämänkatsomuksemme on pääsääntöisesti hyvinkin samankaltainen: polittiset näkemyksemme, elämän arvojärjestyksemme, elämäntapaihanteemme, uskonnollisuuden asteemme (vaikka uskomuksemme eivät olekaan), tasa-arvonäkemyksemme — kaikki käyvät erittäin hyvin yksiin.

Arkisissa tilanteissa toisen älytön fiksaatio johonkin pikkuasiaan saa helposti valtavat mittasuhteet, vaikka tosi asiassa kannattaisi tarkastella näitä suuria linjoja. Silloin muistaa, miksi sen toisen kanssa oikein onkaan. Löytyisi varmaan joku, joka osaisi laittaa tiskit tiskikoneeseen minun tavallani tai sulkisi teepaketit kaappiin niin kuin hänen mielestään kuuluu, mutta ei ole lainkaan varmaa, että nämä henkilöt olisivat niiltä oikeasti tärkeiltä osin yhteensopivia kanssamme.

Loppujen lopuksi meidät yhdistää kiinteimmin se, että kummankin mielestä elämä on yhteiselon ajoittaisesta hankaluudesta huolimatta parempaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa. Meitä yhdistää se, että haluamme olla yhdessä, enemmän kuin mikään samankaltaisuus. Joinain hetkinä meidät yhdistää ehkä myös vain se, että olemme päättäneet olla yhdessä. Halu löytyy sitten taas kohta kulman takaa.

Emme kumpikaan ennen ole kuvitelleet menevämme isona naimisiin. Mutta kun niin tuli tehtyä, otamme asian vakavasti. Ja tiedostamme myös sen, että meidän kaltaisillemme herkkäsieluisille hiihtäjille avioero olisi aivan hemmetin raskas ja raastava prosessi. Tähän asti, oli ongelma mikä tahansa, on aina lopulta vaikuttanut siltä, että syvään hengittäminen ja asian ratkaiseminen — vaikka kuinka tulisi itselle takkiin neuvottelupöydässä — on kuitenkin helpompaa kuin yhdessä rakennetun elämän repiminen hajalle eroamalla toisesta. Hevillä ei luovuteta!

Itsepäisyys. Se meitä taitaakin siis vahvimmin yhdistää. Huvittavaa kyllä, se varmaan samalla syy suureen osaan ongelmistamme. Elämän ironiaa!

Itsevarmuudesta ja itsensä alttiiksi asettamisesta

Edellinen postaukseni on mielestäni huolimattomasti kirjoitettu, otsikko ei kuvaa kirjoitusta eikä teksti ole johdonmukaista. Tekisi mieleni pyyhkiä koko roska - eihän siinä ole edes mitään hauskaa tai nokkelaa! - mutta en niin tee. 

Huomaan nimittäin nykyään ajattelevani, että siitä huolimatta että kirjoitin mitään sanomattoman tekstin, olen mielestäni hyvä kirjoittaja. Eikä minun itsevarmuuttani kirjoitustaidostani hälvennä edes se, jos internet pitää minua blogini perusteella korkeintaan keskinkertaisena sanataiteilijana. Pikku hiljaa, yhä uusilla elämän osa-alueilla, opin ettei minun tarvitse todistella kenellekään mitään. Ei tarvitse röyhistellä rintaani, muttei toisaalta myöskään tippaakaan vähätellä osaamistani tai olemistani. Voin vain olla olemassa sellaisena kuin olen. Haavoittuvana, erehtyväisenä, inhimillisenä.

Tietenkään en ole mikään zen-mestari. Blogiin laittamieni valokuvien suhteen olen ronkelimpi, siitä puolesta en ole yhtä varma joten en uskalla asettaa omasta mielestäni huonompia otoksia alttiiksi arvostelulle. Erinomainen kehityksen paikka minulle. Koetetaanpa heti:

Kännykkäkuva!

Itseni alttiiksi asettaminen on tavoitteenani muutenkin kuin blogimaailmassa. Töissä olen vihdoin alkanut vastata työkavereiden kysymyksiin siitä, miten menee, rehellisesti. Että tänään oikeastaan aika heikosti. Todella vaikea keskittyä kun vatsa vaivaa. Tai muuten hyvin, mutta ei yhtään tekisi mieli tehdä töitä. Kutsumusammattilaisten keskellä sitä on ollt minulle todella vaikea myöntää. Mutta vaikka saisinkin vastaukseksi epäluuloisesti mulkaisuja, on oma olo parempi kuin silloin, kun yritän epätoivoisesti esittää kuuluvani joukkoon. Ei minun tarvitse muuntua toiseksi tullakseen hyväksytyksi - eikä kannata! Enhän silloin tule hyväksytyksi omana itsenäni. 

Nuorena tyttönä olin ystävyys- ja seurustelusuhteissa taitava kameleontti. Ai sinä pidät tuollaisesta musiikista? Niin minäkin! Minäkin voisin alkaa harrastaa tuota! Ei minuakaan kiinnosta enää bilettäminen! Kai minäkin voisin alkaa kasvissyöjäksi! Kuvittelin olevani vain äärimmäisen sopeutuvainen, mutta todellisuudessa olin arka ja epävarma. En uskaltanut julistaa ääneen: Minä en muuten pidä tuosta! Minä kuuntelen/syön/luen/harrastan tätä, vaikka sinä inhoaisit sitä! Minun elämänarvoni ovat nämä!

Elämänkoulun edetessä olen pikku hiljaa oppinut, ja jatkuvasti opettelun lisää, rohkeampaa itseilmaisua ja itsevarmuutta. Uskallusta olla oma itseni silläkin uhalla, että joku hylkäisi sen takia, tai ei pitäisi minusta, tai suuttuisi. Antaa suuttua! 

Elämässä on paljon enemmän makua, kun antautuu toisten arvostelulle, mielipiteille, tunteille - myös rakkaudelle - alttiiksi täysin alastomana ja ilman suojamuureja. Hemmetin hankalaa se monasti on, ja edellyttää paljon tunnetyötä, jota en tässä lähtenyt kuvaamaan lainkaan, mutta palkinto on sen arvoinen. Aito yhteys toisiin ihmisiin. Vilpitön rakkaus itseäni kohtaan. Kyky rakastaa toista ihmistä ehdoitta, kun pelot eivät enää ole esteenä. Rohkeus unelmoida (ja jopa toteuttaa, hui!) mahdottomia. Huippua!

Tuen tarpeessa

Tänään väsytti valtavasti, hommat kaatuivat niskaan ja koko päivän vaivasi pohjaton nälkä, vaikka kuinka söin. Joten kuten selvisin kuitenkin töiden loppuun asti ja päivällinenkin hoitui eilisillä tähteillä. Sitten vaan makoiltiin miehen kanssa sängyllä. Perfektionistiaivot yrittivät huudella jostain takaraivosta, että laiskat vaan lepäilee, pitäisi olla ulkona tai harrastamassa tai tehdä edes jotain pientä puhdetta tai luovasti aikaansaavaa. Mutta onneksi osasin olla kuuntelematta. Siliteltiin vain ja suukoteltiin neniä.

Onneksi olemme molemmat oppineet suhteemme aikana paremmiksi sovittelijoiksi, sillä suhteen alkuaikoina olisi meillä ollut halailun sijaan ohjelmassa kireää kyräilyä — niin verisesti asunnossamme eilisiltana riideltiin. Näillä temperamenteilla riitely ei tule kokonaan koskaan väliltämme ehtymään, mutta sentään opimme aina vain paremmiksi anteeksiantajiksi ja -pyytäjiksi.

Käytin tänään myös koko päivän tukisukkia. Kai nekin jotenkin sitten tukivat, kun en täysin hajonnut.

Leikki ei ole vain lasten työtä

Päiväkausien tunnottoman, välinpitämättömän, epämääräisen stressiolon jälkeen tänään tuntuu paremmalta. Tuohon ikävään oloon on monta syytä, joista voitaneen luetella ainakin sairaus, sen lääkitys, lievä työuupumusmasennus ja yleinen tarkoituksettomuuden tunne. Syy parempaan oloon puolestaan on yksiselitteinen: leikki.

Aikuistenkin kannattaa leikkiä, tietävät tutkijat. Minä olen tämän aina tiennyt. Mistään muusta en saa samanlaista ilon puuskaa kuin aikuisen elämän keskellä varastetuista leikkihetkistä. Kun juoksulenkillä poikkean leikkipuistoon ja kipaisen nopeasti liukumäkeen tai pysähdyn keinumaan parit varvit. Tai pururadan sijaan valitsen metsäpolun ja loikin kivien yli kuvitellen itseni keskuspuiston Indiana Jonesiksi. Tai piirtelen palaverissa esityslistan marginaalit täyteen hassuja eläinhahmoja. Tai puhkean tanssiin kesken ruoanlaittohommien. 

Leikittin miehenkin kanssa kerran vähän legoilla. Kannatti.

Nämä leikkihetket ovat minulle onnellisen elämän suola, ja samalla niiden puuttumisesta huomaan vajonneeni mielen synkempiin syövereihin. Kun metsäpolun kautta kirmaaminen näyttäytyy vain raskaana rämpimisenä eikä paraskaan bailumusiikki saa rytmiä lanteisiin, tiedän asioiden olevan huonosti. Silloin on löydettävä uudestaan leikkimisen ilo, vaikka vähän väkisin. Tällaiset masennuskaudet ovat elämässäni aikaisemmin olleet erittäin harvalukuisia ja lyhytkestoisia, mutta viimeisten parin vuoden aikana ne ovat lisääntyneet. Mietin pitkään syytä ja etsin sitä (kaikkialta muualta kuin itsestäni). Tänään löysin.

Nimittäin aloitin uudelleen harrastuksen, joka on ollut samaiset pari vuotta tauolla, ja tajusin saaneeni heikkoinakin hetkinä kokea leikin riemua aina tuon harrastuksen parissa. Kaavamainen suorittaminen ei sovi minulle, minkä takia monet kurssit tai lajit eivät tunnu omilta, mutta tämän taidealan parissa saan yhä uudelleen kokea oivaltamisen onnea, hullutella, kokeilla mahdottomalta tuntuvia ja käydä ihan pikkuisen kääntymässä myös epämukavuusalueillani, aina kuitenkin ilon kautta. 

Nyt, vaikka asiat ovat periaatteessa aivan yhtä huonosti kuin eilenkin, olo on kuin uudestisyntyneellä. Parempi tällä kertaa painaa mieleen, että vaikka kuinka elämä heittelisi ja mies valittaisi ja aikataulut kaatuisivat päälle, ei ole sellaista estettä, jonka takia kannattaisi hylätä leikkimistä. Alan tässä jo uskaltaa haaveilla siitäkin, että ujuttaisin työelämäänikin enemmän johonkin leikkimieliseen suuntaan.. mutta sitä en lähde toteuttamaan ennen kuin olen saanut vähän vankemmin ilon taas osaksi elämääni.

Leikkikää tekin! 

(Lapsia jos on, niin tämähän on ihan naurettavan helppoa. Nehän leikkii jo, sekaan vaan!)

Öisin on synkintä

Päivisin onnistun luomaan sen vaikutelman, että vaikka tässä nyt vähän pipejä ollaankin niin hyvin pyyhkii. "Ei tässä mitään," vastaan kyselijöille. "Hengissä ollaan!" saatan korkeintaan huikata heikommalla hetkelläni, hymyn kuitenkaan karisematta. Läheisille sentään tunnustan totuuden, mutta heillekin tuppaan usein esittämään rohkeaa — mikä lie läheistensuojeluvietti lapsuudesta jäänteenä yhä kummittelee.

Öisin ei kuitenkaan hymyilytä. Viime aikoina oireeni ovat riehaantuneet aina puolen yön jälkeen ja aamuyö menee hortoillessa ympäri asuntoa puolihorteessa vatsaa pidellen. Ei jaksaisi olla hereillä, mutta uudelleen nukahtaminen tuntuu vain kidutukselta: tunnin kuluttua joutuu taas nousemaan. Joka kerta, kun sattuu oikein kovasti, humahtaa otsaluuhun ajatus: "Voikohan tähän kuolla?" tai: "Entä jos tämä vielä pahenee?" tai: "Jos minäkin joudun kohta sellaiseen leikkaukseen?" (Kuka muka pystyy olemaan lukematta näitä sairauskauhukertomuksia netistä, pakkohan niitä on lukea!?) Mietin elettyä elämääni ja mitä tehdä sillä, joka vielä on jäljellä. 

 Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen: ihmissuhteet — rakas, perhe ja ystävät, raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin luonnon helmassa, sellaisten asioiden tekeminen, mistä aidosti nautin, arjen pienet ilot, nauraminen. Niillä on merkitystä. Työ, suorittaminen ja saavutukset, niitä en jaksa muistella. En osaa kadehtia menestyneempiä, osaavampia tai hohdokkaampia elämiä eläviä ystäviäni.

Onneksi aina lopulta koittaa aamu. Ja millainen aamu! Alkusyksyn aurinkoinen, kirpakan keveä, kaunis aamu. Linnut laulavat ennen auringonnousua vielä syksyisiä serenadejaan, kunnes päivän kajottua rakennustyömaan äänet häätävät ne syvemmälle metsään. Kun on selvinnyt aamiaispöytään asti, on selvinnyt taas yhdestä koitoksesta. Eikä seuraavaa tarvitse miettiä, ennen kuin pimeys taas laskeutuu.

Ymmärrysvaikeuksia

Muistan jo lapsuudestani, että aina välillä tunsin olevani täysin kummajainen maailmassa. Että muut ihmiset ymmärsivät toisiaan jollain tapaa paljon paremmin, kuin minä heitä tai he minua. Tämä ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Varttuessani olen onneksi tutustunut ihmisiin, joista olen löytänyt sielunsiskoja ja -veljiäkin, mutta näissäkin ihmissuhteissa aina toisinaan iskee se sama järkytys: me emme ymmärrä toisiamme kyllä ollenkaan.

Joskus riittää, että ystävä vaan on vierellä. Ymmärsi sitten tai oli ymmärtämättä.

Toisesta kulttuurista kotoisin olevan henkilön kanssa avioitumisessa on haasteensa ja yksi niistä on näiden ymmärtämättömyystilanteiden yleisyys. Minun tekisi mieli vaahdota miehelleni nyt posket kuumana siitä, kuinka kummalliselta tuntuu, että NOKIA ei ole enää suomalainen — ja kuinka hullua on, että se muka vaikuttaa minuun mitenkään! Mutta kun 3210 oli mun elämässäni niiiin iso juttu! Vaan eihän se ymmärtäisi koko kohkausesta yhtään mitään. (Testattu on.) Mieheni pitää minua myös umpihulluna, kun huokailen aina uuden vuodenajan kynnyksellä sen tuoksua. "Kevät tuoksuu!" hihkun. Tai: "Nyt alkaa jo tuoksua syksyltä!" Ja ukko pyörittelee silmiään. 

Toki heterosuhteessa oman erilaisuutensa areenalle tuovat sukupuolierot. Minä ja mieheni emme ole kaikissa asioissa täysin stereotyyppiset uros ja naaras, joissain kohdin kuvaukset osuvat aivan päin vastoin. Meidänkin taloudessamme käydään silti perinteisiä vääntöjä siitä, onko toisen avautuessa ongelmistaan parempi kuunnella ja osoittaa myötätuntoa (kuten minä, nainen, toivoisin ja toimin) vai sännätä ratkomaan tämän ongelmia (kuten mieheni toivoisi ja toimii). Ja vaikka kuinka yritän, en saa miestäni innostettua syvälliseen pohdintaan siitä, onko hormonaalinen ehkäisy pahasta vai hyvästä terveyden tai ekologian kannalta. Hän ei tiedä pillereistä muuta, kuin että niitä kuuluu kadota suuhuni tasaista tahtia yksi päivässä, jotta homma olisi hoidossa.

Kuvittelen yhä toisinaan olevani aivan erityislaatuinen ihminen, jota kukaan ei vaan voi ymmärtää, mutta pääsääntöisesti nykyään ymmärrän, ettei se ole millään muotoa totta. Ihmismieli on niin monimutkainen universumi, että on äärimmäisen harvinaista, että kaksien eri aivojen sähköimpulssit kulkisivat aina samoja polkuja. Kaikilla meillä on omat oikkumme ja omituisuutemme. Enkä enää odota löytäväni omaa Dianaani, joka tietäisi aina puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Olen huomannut, että niissä epätäydellisemmissä ihmisissä ja ystävissä piilee aivan mittaamaton rikkaus: ei koskaan tiedä mitä yllättävää, rohkeaa, ihanaa tai jännittävää heidän omituiset hermoratansa keksivätkään seuraavaksi. Yritän vain muistuttaa itseäni ajattelemaan asiaa tältä kannalta myös silloin, kun erilaisuus aiheuttaa eripuraa.