torstai 7. toukokuuta 2015

Kehojen kemiat *

Saara kirjoitti  tänään aiheesta, joka itseänikin monella tavalla koskettaa. Älä laihduta -päivä oli mennyt minulta ohi täysin huomaamatta, vaikka ansaitsisi enemmänkin huomiota. Koen vaikeaksi sen, miten tärkeätä oman ravinnon koostumus monelle nykyään on. Tämä on toki myös hyvä asia. On hienoa, että ihmiset kiinnittävät huomiota siihen, mitä suuhunsa laittavat, eivät sokeasti lapa lisäaine-eineksiä tai viittä hampurilaisateriaa viikossa. Mutta olisiko nyt kuitenkin menty jo vähän liian pitkälle?

Jos ruumis on sielun temppeli, on nykyään moni melkoisen uskonnollinen. En mitenkään halua tuomita heitä, ketkä haluavat panostaa syömiseensä ja iloitsen jokaisen puolesta, joka on löytänyt itselleen sopivan ruokavalion. Uskon itse, ettemme kaikki voi hyvin samalla ravinnolla. Jokaisen meistä suolistossa on monta kiloa bakteereja, jotka varmasti voivat muodostua omanlaisikseen. Mutten silti tahtoisi syömisestä sellaista kilpailevien koulukuntien, erilaisten mittatikkujen ja hyvä-paha -akselilla jaoteltujen ruoka-aineiden taistelutannerta. Ruoka on kuitenkin loppujen lopuksi vain ruokaa, polttoainetta. On tärkeää, että sitä saa riittävästi, muttei liikaa. Toisaalta syöminen on paljon muutakin kuin tankkaamista, se on yhdessäoloa, perinteitä, juhlimista, arkea, käsityötä ja itse tehdystä nauttimista — välillä on ihan ok myös, että ruoka on lohdutus tai palkinto, kun se ei ole sitä joka kerta.

Ruokaa.
Itse olen toki allerginen tälle ruokahysterialle erinäisistä oman napani ympärille kietoutuneista syistä. Olen sairastanut syömishäiriön, eikä se sujunut ihan niin helposti, kuin Saaralla. Laihduin alle sen rajan, jonka sisätautilääkäri oli asettanut osastohoidolle. Paniikkianomuksellani vältin pakkoruokinnan, mikä jälkikäteen ajateltuna oli kenties virhe. Syömään alettuani sairastuin pohjattomaan nälkään ja lihoin yli lähtöpainoni. Terapeutilla kävin tuijottamassa seinää, kunnes lopetin. Syömishäiriö oli oire ahdistuksesta, joka oli siinä vaiheessa vielä niin lukkojen takana, että oli turhaa edes yrittää. Myöhemmin tervehdytin itse itseni, opettelin pureskelemaan, syömään tarpeeksi ja toisaalta jättämään liiat lautaselle. Opettelin liikkumaan mittarinani hyvä olo eikä minuutit tai kulutetut kalorit. Opettelin rakastamaan kehoani juuri sellaisena, kuin se oli (on yhä). Totesin parantuneeni tarpeeksi, kun annoin vain pari kuukautta tuntemani poikaystävän lähettää alastonkuvani valokuvakilpailuun. Kuva voitti, julkaistiin internetissä, ja nyt olemme naimisissa.

Jonkin aikaa parantumiseni jälkeen olin varmasti rasittava messuaja minäkin. Jauhoin nimittäin kaikille, kuinka heidän kannattaisi vaan lakata laihduttamasta, huokailemasta kuinka eivät millääään voi jaksaa kokonaista korvapuustia, ja syödä ihan vaan omaa kehoaan kuunnellen. No, nykyään pidän suuni useimmiten supussa, koska olen oppinut, että ketään ei kiinnosta, kun hoikka 23-vuotias selittää ihmisten voivan syödä, mitä haluavat. Sen lisäksi kaikki eivät voi, jotkut haluavat suödä paljon enemmän herkkuja, kuin kuluttavat, ja iän mukana aineenvaihdunta hidastuu. Itsekin viimeksi mainitun jo huomaan.

Silti yhä toivon arkisempaa otetta, maalaisjärkeä ja tasapainoa ravintokeskusteluihin. Eräänkin asiantuntijaksi ryhtyneen mukaan kaikkien kannattaisi lakata syömästä maitotuotteita, kaikkia mahdollisia viljoja ja juoda aamuisin suolalla ja rasvalla läträttyä kahvia. Joillekin tämä varmasti sopii, muttei todellakaan kaikille. Paastopäivävillitys on mielestäni myös vaarallinen muoti-ilmiö. Osalle se on varmasti näppärä tapa laihtua, mutta suurimman osan ihmisistä kyllä kannattaisi syödä ihan joka päivä — jonkinlainen vaihtelu ruokamääriin kuuluu luonnostaankin arjen ja juhlan aallokossa, mutta paastoaminen johtaa helposti ylensyönnistä itsensä rankaisemiseen tai juhlia ennen ravinnon panttaamiseen, mikä puolestaan lisää riskiä sairastua pohjattomaan nälkään. 
Venice Beach, L.A.
Ruokavalioiden erikoistumisessa näen myös huolestuttavia kaikuja rapakontakaisista trendeistä. Suomalaiset ovat toki yleensä ottaen hyvin koulutettuja, täällä ei läträtä kaikkeen maissisiirappia eikä perusjampan ruokavalio yhtä retuperällä, joten toivoa on. Mutta uhkakuvana silti silmissäni siintää sikäläinen malli, jossa terveellisesti syöminen menee hifistelyksi, joka on harvojen hoikkien ja hyvinvoivien harrastus, kun köyhät kansanosat syövät entistä ravintoköyhemmin halpatuotettua huttua.

Täten toivon, että normaali perusterve ruokavalio pitää pintansa ja lautasmallia esitellään yhä uusille alakoululaisille. Toivon vähemmän kritiikkiä kouluruokaa kohtaan. Soisin mielummin karkit laitettavan verolle kuin annettavan niin paljon palstatilaa ja hyllymetrejä "terveysvaikutteisille elintarvikkeille". Suurin osa ihan tavallisista elintarvikkeista kun on ainakin yhtä terveellisiä, elleivät parempia. Toivon kaikkien löytävän tasapainoisen ruokavalion, jossa he voivat hyvin, mutta voivat myös nauttia, eivätkä aiheuta illalliskutsujen järjestäjille vatsahaavaa. 
Jos ruumis on sielun temppeli, soisin vähemmän keskityttävän kuvanpalvontaan ja enemmän siihen, mitä sillä ruumiillaan haluaa tehdä. Kiivetä vuorelle, tanssia aamuneljään, loikoa riippumatossa kirjan kanssa tai vaikka synnyttää. Ruumiimme ovat ihmeellisiä, aivan ihmeellisiä biologian taideteoksia, joissa mikroskooppiset osaset yhteistyöllään mahdollistavat mullistavia tekoja. Ja lopuksi toivon kaikille rentoa otetta elämään ja sen muistamista, ettei mikään ole niin justiinsa.
 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.3.1995.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Lempipaasausaiheitani. (: Ja hyvä oli inspiraation lähdekin!

      Poista
  2. Asiaa! Tosi hyvä kirjoitus :)
    Mä jotenkin näen tässäkin homman niin että miksi vaan ääripäät olisi se oikea tapa toimia? Eikö ihan oikeasti löydy jotain keskitietä? Huomaan mä itsekin että ei voi enää syödä mitä vaan koska vaan. Mun keho ikääntyy ja tottakai se ruoansulatuskin siellä vanhenee. Mutta en mä näe ratkaisuksi että nyt en enää koskaan tee sitä ja tätä ja tota. Vaan sen että tiedostan että homma on nyt näin. Voin syödä mitä vaan koska vaan mutta se saattaa tuntua sitten olossakin. Mutta kun sen tietää niin siihen on varautunutkin. Söin eilen illalla sipsejä ja tiesin että tänä aamuna on jähmeä olo. Mutta ei se haittaa kun sen tosiaan tiesi jo etukäteen.

    Mulle paasto on tehnyt hyvää. Mutta eihän se niin toimi että sitten paastopäivien ulkopuolella voi syödä ja tehdä mitä vaan. Ei voi. Mä karsastan suunnattomasti sana dieetti sekä sitä että jollain teolla tähdätään vain laihtumaan. Ei laihtuminen voi olla pysyvä olotila. Enkä mä näe laihtumisen synonyyminä hyvinvointiakaan. Musta noista kahdesta ei pitäisi ikinä puhua samassa asiayhteydessä.

    Ja noi ravintosuosituksien kyseenalaistajat.... Mä ihmettelen myös sitä että miksi noita niiden satuiluja ei kyseenalaisteta enempää. Jotenkin käsittämätöntä että muutaman ihmisen otannalla pystyy kyseenalaistamaan koko tieteenalan. Tai ainakin sen tuottamat tieteelliset tutkimukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin samaa mieltä!

      Tätä ääripäiden erkanemista kauemmaksi toisistaan kauhistelen muillakin elämän aloilla, kun sinne ääripäiden bunkkereihin hautautuneilta valitettavan usein katoaa myös kyky ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja kokemuksia. Kun kaikki ei vaan yksinkertaisesti sovi kaikille ja jokainen olemme omanlaisiamme.

      En tosiaan kategorisesti vastusta mitään ruokavaliota tai syömisrytmiä, olet hyvä esimerkki siitä, miten tuota paastoruokavaliota onnistuneesti voi soveltaa. Karsastan vaan näiden markkinoimista oikoteinä onneen, ja aukottomasti kaikille sopivina. Tismalleen samaa mieltä olen siitä, että laihduttamisen sijaan pitäisi markkinoida pysyvästi terveellisempiä, tasapainoisia elämäntapoja.

      Itse asiassa syömisoireilusta itseäni parannellessani kysyinkin itseltäni usein: voinko syödä tällä tavalla loppuelämäni? Vain jos vastaus oli kyllä, uskoin löytäneeni sopivan ruokavalion tai ateriarytmin. (Eikä tämä tarkoita sitä, ettei saisi myöhemmin muuttaa mieltään, kehokin muuttuu ja elämäntavat ylipäätään. Mutta sitten vaan kysyn itseltäni samaa uudelleen.)

      Poista