Vähän puhetta, paljon tunnetta *

Kas, huomenta!

Viime aikoina tapahtunutta:

• Kevätsipuli unohtui keittiön työtasolle niin pitkäksi aikaa, että alkoi mädäntyä. Tämän katsoin olevan merkki siitä, elämässä on niin paljon (onneksi pääosin positiivista) kiirettä, ettei pariin päivään viitsinyt vaivautua edes tarkistamaan, mistä se haju oikeasti johtui.
• Aloitin uuden harrastuksen, tai oikeammin elvytin vanhan, ja olen täpinöissäni kuin lapsi lätäkössä sateella. Itseni positiivinen haastaminen on eritätin tervetullutta, sillä pitkään olen ajatellut että no-sitten-joskus-kun-jaksan-taas, eikä harrastamisesta sillä tavalla tule kuulkaa yhtään mitään. Näivettyvät vain taidot, reenata se vaan täytyy. Pieni kilpailutilanne vielä sisaruksen kanssa yhdistetään siihen niin avot, johan löytyy taas motivaatiota.
• Töissä olen ottanut lisää vastuuta, tai sitä on minulle annettu; muna tai kana, ei ole selvää. Joka tapauksessa tämä on nostattanut työmotivaatiotakin seuraavaan pykälään. Pari kertaa olen jopa huomannut miettiväni sunnuntai-iltana, että jes-huomenna-pääsee-taas-jatkamaan-hommia. Jännä. Seuraamme kehitystä.
• Ratkesin lankakaupoille, mutta en tunne lainkaan huonoa omatuntoa. Joko omatunto on kuollut, tai sitten syy oli riittävän hyvä. Ja onkin, jos ensimmäisen 2 cm neulomisen kokemuksella voi siitä mitään vielä lausua.
• Harkitumpana ostoksena ostin rämän tilalle uuden polkupyörän, kun halvalla (melko) hyvän sain. Ai että, kyllä kelpaa rullailla huuhdellulla asfaltilla nyt kuin Jukka Poika ikään.
• Olen kallistumassa hitaasti optimismiin sen suhteen, että tällä kertaa olisin onnistunut välttämään alkavan flunssan ahkeralla lepäämisellä, vitamiinien/hunajan/inkiväärin/tiesminkäuutteiden nauttimisella ja nukkumalla parasetamolin valvomia pitkiä yöunia. Homma saattaa kuitenkin levitä käsiin vielä hetkenä minä hyvänsä, joten ei vielä nuolaista. Työpaikalla kiertää jokin infernaalinen influenssa, jonka kuvittelen iskevän heti, jos puolustusmuurit heikkenevät vesisateessa pyöräilyn tai liian rivakan kävelyn myötä. Keskitynkin tällä hetkellä lähinnä syömiseen, jotta kehollani olisi energiaa taistella viruksia vastaan. (Sitä, miten paljon suklaa auttaa immuunijärjestelmää, en tiedä.)
• Kevätkin on. Ja saattaisi olla aika vaihtaa Facebookin hiihtoselfie johonkin vähän vähemmän arktiseen. Tekisi mieli kirjoittaa tänne useammin. Mutta hauskan lisäksi on kaikenlaista velvollisuutta ja lähimmäisenapua tullut tässä harjoitettua, niin yömyöhällä keksityt jutunaiheet eivät seuraavana päivänä ole päätyneet blogiin asti. Tuosta kevätsipuliepisodistakin on varmaan puolitoista viikkoa.
• Lopuksi: herttaisuuden huipentuma, kun eräänä iltana nukkumaanmennessä peiton alla pimeässä päivän summaava keskustelu käytiinkin kokonaan suomeksi. Vähän haparoiden, taivutusmuodot miten sattuu, mutta mukana kuitenkin myös sanaleikkiä ja huomaavaisuutta. "Olet muruni." Aika söpöä.
  
  

P.S. Tällä hetkellä keittiömme lattialla on pieni keko siihen kaapista singahtanutta irtoteetä. Jonka ohi olemme oppineet sujuvasti kävelemään. Hyvin me vedetään.

P.P.S. Meillä on yhä jouluvalot, ja itse asiassa synttärijuhlien jäljiltä olohuoneessa backyard party lights -tyyppinen setti vielä lisäksi. En luovu, ennen kuin valoisaa on vielä iltakymmeneltäkin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.1992.

Hengitä välillä, Stephanie! *

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa erittäin hienon teoksen: Keuhkot.

Pidän näytelmistä, joissa riisutulla lavalla pari näyttelijää tulkitsee ihmiselon ihanuutta ja kamaluutta sellaisenaan, pääsee näyttämään taitonsa. Katsojana pääsen tuolloin parhaiten samaistumaan tunteisiin, esitys tulee iholle.

Keuhkot on yhtä aikaa hyperrealistinen ja absurdi — eli sellaisena erittäin todenmakuinen, näitähän elämä on. Rakkaustarina ja kuvaus länsimaisen kolmekymppisen epävarmuudesta, vanhemmaksi tulemisen (ja sen suunnittelemisen) vaikeudesta, ilmastonmuutoksesta, tulevaisuuden painolastista.

Herkästi ja tarkasti roolihahmojaan tulkitsevat näyttelijät käyvät lavalla läpi koko parisuhteen tunnespektrin.  "Keskustellaan? Sinä keskustelet! " "Anna mun nyt vaan ajatella ääneen, tiedätkö?" "Miks sä katot mua tolleen?" "Mä en saa suhun mitään yhteyttä!"  Ja vähän kirosanoja väliin. Ja sitten hymähdys, lempeä katse. Halaus. Kunnes toinen taas sanoo jotain aivan älytöntä.

Teksti soljuu kuin keskustelu elävässä elämässä: lauseet katkailevat, aiheet poukkoilevat, vuoroin loukkaannutaan ja lepytään. Näytelmä oli erinomaisesti ja oivaltavasti ohjattu siten, että katsojalle oli selvää milloin siirryttiin huoneesta, päivästä tai vuodesta toiseen ilman, että näyttelijöiden piti miimisesti esittää mitään. Tauko, hengitys, ja yhteisellä energialla oltiinkin seuraavassa tilanteessa. 

Löysin paljon samaistumispintaa ja näytelmä tuli minulle oikeaan saumaan: keskelle orastavaa kolmenkympinkriisiä, tulevaisuusahdistusta, lapsensaantitoiveita ja ilmastonmuutostuskaa. Silti salista poistuessa olo oli tyyni. Kaikki värit kuuluvat elämän palettiin, ne mustimmatkin. 

Suosittelen. Näytelmän perusteella voin suositella myös alkuperäistekstiä, jonka kuvittelen toimivan luettunakin hyvin.


Jälkikirjoitus:
Joitain tunteja tämän tekstin julkaisun jälkeen järjestin keittiössä näytelmän inspiroiman kohtauksen, jossa ensin vähän kiukuttelin, väittelin vastaan ja sitten itkua tihrustaen listasin koko parisuhdeahdistukseni syyt kunnioitettavan kärsiväisesti kuunnelleelle puolisolle. Lopulta kasvishampurilaisten kokoamisvaiheessa olin pääosin koonnut myös itseni ja mietiskelimme luultavasti molemmat tahoillamme, mikä minuun taas menikään. Naishormoonit, kenties. Huippua olla minä!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 31.1.2007

Puhelu sinne jonnekin keskelle ei-mitään! *

Olen väsynyt. Mutta melko onnellinen.

Alkutalvi on sujunut ihan kivasti. Tammikuussa keskityin lähinnä talviurheiluun. Hiihdin joka toinen päivä hiukset huurussa ja elämä oli ihanaa. Olin joka kerta pakahtua siitä, miten onnekas olenkaan, jotta sain olla juuri siinä juuri silloin. Ladulla. Lumisessa metsässä. Meren jäällä auringonnousun aikaan. Ai että. Katsokaa nyt: 

Sitten kävimme talvilomalla Norjassa. Olen siellä aiemmin muutamia kertoja, ensimmäisen ulkomaanmatkani alle kaksivuotiaanakin kuulemma tein sinne. (Mäkäräiset olivat syödä naamani, on kaikki, mitä siitä tiedän.) Vuoden olen asunutkin opiskeluaikana. Koen kuuluvani sinne melkein yhtä vahvasti kuin Suomeen. Nyt pääsin esittelemään paikkoja puolisolle, ja tapaamaan joitain omia ystäviäni sekä hänen idoleitaan (eri ihmisiä siis). Katselin kauas, söin simpukoita, neuloin yhden neuletakin. Ja, lupauksistani huolimatta, ostin myös villapaitalangat! Perustelin ostokset kutsumalla niitä tuliaisiksi (itselleni toki) ja sillä, että ne olivat objektiivisestikin tarkasteltuna äärimmäisen edullisia laatulankakeriä. Sitä paitsi mieheni auttoi värivalinnoissa, joten hän on osasyyllinen koko operaatioon. Noin. "Call it a vegetable and move on," kuten minulla on tapana näissä tilanteissa sanoa. Nyt voimme ihastella kuvasarjaa Norjan merestä, merestä Norjan:

Toki vietimme aikaamme muuallakin, kuin merestä nousevian vuorten juurella, mutta niistä minulla lähinnä kuvia on.

Sen jälkeen olenkin ollut lähinnä väsynyt. Arki ei jotenkin kulje. Työt saan tehtyä, kerran viikossa ehkä käytyä lenkilläkin, illalla puolihorroksessa neulon kaulaliinaa tv:n edessä. Osallistun parhaillaan myös eräälle verkkokurssille, josta lisää joskus tuonnempana. Mutta sekin, kaikessa ihanuudessaan, sakkaa. Homma karkasti alamäkeen ehkä siitä, kun riitelimme megalomaanisesti syntymäpäiväni aattona. Tai ehkä olo on vain seitsemän todella huonosti nukutun yön sarjan syytä? (Pikkulasten vanhemmat etsivät nyt ehkä jotain terävää, jolla tuikata minua ruutunsa läpi. "Seitsemän!" he sihisevät.) Luultavasti, koska koen elämässäni asioiden olevan todella hyvin, mutta pääni on täynnä puuroa, jonka johdosta haluaisin piiloutua johonkin pieneen koloon pariksi viikoksi seuranani pari neuletyötä ja kasa kirjoja.

Voi myös johtua siitä, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä hankkimassa syntymäpäivälahjaksi saamani reseptin mukaisia silmälaseja. Vois helpottaa sekin.

Toivottavasti teille kuuluu myös ihan hyvää! 

* Otsikko: Beritta, Markkula. Kauniit ja rohkeat 18.1.2002   

Patterit pienellä *

Rrrrrakastan sitä, että tuli talvi.

Tänään on etelässäkin ihan kunnolla kylmä. Pukeuduin kuin naparetkeilijä ikään ja kävelin töihin aurinkoisessa pakkassäässä. Nautin! Toki loppumatkasta naamani oli jäätyä, mutta nautin silti. 

Töissä on kylmä, kotonakin on kylmä. Villahousut jalassa 24/7. Ei haittaa. Syntymäpäiväni osuvat useimmiten hiihtolomaviikkoon, olen talven lapsi. Tällä iällä en enää säntää heti ulos piehtaroimaan ensilumen langettua, ja kylmäkin tuntuu eri tavalla kuin nuorempana, mutta talven keskellä oleskelu kyllä yhä sopii minulle mainiosti. Olisi ihana lahja, jos tänä vuonna saisin ottaa vastaan kolmenkympinkriisini pulkkamäessä tai hiihtoladulla parin vuoden lumettomien synttäreiden jälkeen.

Toisaalta pidän kyllä kovasti kaikista vuodenajoista, niissä on omat jujunsa ja luonnon kiertokulun seuraaminen tuntuu antavan elämälle rytmin ja perspektiiviä oman arjen pyörteisiin. Lehdet puhkeavat, kuten ennenkin. Syreenin tuoksu huumaa ja sydän helisee. Syysaurinko välkehtii keltaisten lehtien läpi. Pakkasyö paljastaa tähdet, joista jotkut ovat jo sammuneet siinä vaiheessa, kun niiden valo saavuttaa minut. 

Talven tulo ei täällä Helsingissä kuitenkaan ole aivan vakio, ja sen jäädessä puuttumaan tunnen oloni jotenkin vajaaksi. Kuin vuosi ei olisikaan pyörähtänyt täyttä kierrosta auringon ympäri. Siksikin on huojentavaa, että se on täällä taas. Aika kuluu, kuten ajan kuuluu.

Kuva vuodelta 2014, kun aatonaattona tuli hetkeksi talvi.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 30.12.1996.

Joulun raukaisemia ihmisiä *

Joulu se vain paranee vuosi vuodelta. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa, naurua ja riemua, vähän lahjojakin, ja joka suunnasta rakkautta rakkautta rakkautta. Vähän rimakauhuakin, tai ainakin pikkuisen riitelyä, mutta sellaista se on, kun tuittupäät tunteilevat ihmiset kokoontuvat ja sumplivat odotusten ja toteutumien viidakossa.

Pelkästään ihanaa silti. Joulun ihmeen ansiosta miehenkään kanssa aloitetut pikku kinastelut eivät leimahtaneet ilmiriidoiksi. Joulurauhaa sydämessä, nääs. (Tai sitten ei kumpikaan vaan viitsinyt, kun oli muutakin puuhaa ja vatsa niin mukavasti täynnä. Yleensähän taidamme riidellä verisimmin nälkäisinä.)

Uusi vuosi sujui sekin rauhallisissa tunnelmissa ilman sen suurempaa biletystä, mikä sopii itselleni mainiosti. Lisää hyvää ruokaa, hulvatonta tätiseuraa ja yöllä lähiö raikasi raketeista. Puolenyön aikaan sain lähimmiltä sydäntentäyteisiä uudenvuodentoivotusviestejä ja oma pumppu oli jälleen pakahtua. Niin paljon rakkautta.

Yksi viestinpätkä sai melkein silmät kostumaan ja ajattelemaan entistä lämpimämmin sekä sen lähettäjää että niitä kaikkia muitakin: "Tänään -- ihmettelin, että olen elossa. Se on hauskaa." Lievästi ilmaistuna! Läheisistä, etenkin niistä itseään useamman vuosikymmentä vanhemmista, kannattaa kyllä ottaa ilo irti nyt, kun toisellakin vielä jalka nousee.

Hurja vuosi tuo 2015, yhtä aikaa niin tasainen ja toisaalta tapahtumarikas. Paljon sellaista, mistä voi olla kiitollinen. Paljon parannettavaa seuraavalle kaudelle. Paljon hyvää, paljon haastetta. Rikasta elämää! 

Blogin puolella sen sijaan on ollut hyvin rauhallista. Ei niin, etten olisi tässä koneella roikkunut, mutta olen viettänyt ruutuaikani lähinnä nettilankakaupoissa, muiden blogeissa, Hesarin nettisivuilla ja stalkaten (kilpaa lisääntyviä) tuttuja Facebookissa. Toivottavasti tämän vuoden puolella innostuisin käyttämään aikaani vähän paremmin. Mitään en lupaa!

Paitsi pitäisikö sellaista ihan luvata, että:

1. En osta lisää lankaa. Uskaltaisikohan luvata, etten koko vuonna? Voisinpa uskaltaa! Ainakin sitä on niin hitokseen jo, ettei kyllä voi loppua kesken. En siis osta lisää lankaa vuonna 2016. Inspiraation lähteenä Senni. Kääk! Ainakaan ensimmäiseen puoleen vuoten en osta.
   
2. En osta uusia vaatteita, ellen aivan todistetusti tarvitse jotain, mitä ei käytettynä löydä. Niin saattaa käydä. Mutta on kyllä aika suuri mahdollisuus, että en kyllä tarvitse yhtään mitään. Joten ei kyllä tarvitsis mitään ostaa sitten. Ni! Inspiraation lähteenä Ilona.
3.  Koska en kuitenkaan onnistu säästämään kaikkea em. periaatteista johtuen tilille pyörimään jäävää (Hahhah!) rahaa, koetan käyttää sen mielummin kokemuksiin ja elämyksiin. Kuten parempaan hotelliin lomamatkalla, ylimääräiseen tanssikurssiin tai junalippuihin ystävän luo. Tai lahjaan jollekin toiselle, koska antamisen ilo oli kyllä jouluna taas suuri. Tai elämänlaatua todistettavasti parantavaan tavaraan. (Jota villalanka toki on, mutta ei enää sitten, kun alkaa iskeä tarve ostaa uusia säilytyskalusteita pelkästään lankaa varten.) Tämän lajin hankintoja menneeltä syksyltä: paperipussitelineet, jotta kierrätyskama on järjestyksessä eteisessä, sekä uusi pyöränlamppu ja läjä heijastimia.

Ehkä pyörrän kaikki nämä päätökset viikon kuluessa. uuden vuoden lupausten kanssa minulle yleensä käy niin. Itse asiassa alkoi jo heti vähän ahdistaa.. Mutta kaikkeahan sitä voi haaveilla! 
* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 27.4.1994.
 Kuvat välipäivien ulkoiluilta merenrantaan.

Kyyneleet matkalla Pariisiin *

Mies oli reissussa puolitoista viikkoa, miltä ajalta olisi paljonkin kirjoitettavaa: oman ajan ihanuudesta, kehotietoisuutta avanneesta tanssikurssista, ystävien tärkeydestä, perhesuhteiden herkullisuudesta, erillisyyden tärkeydestä parisuhteessa, ajanhallinnasta, työmotivaatiosta - kaikenlaisesta.

Mutta keskitytäänpä hetken sunnuntai-iltaiseen paluulentooni Tukholmasta. Olin siellä tapaamassa norjalaista ystävääni, joten lensin kotiin yksin. Mobiili-check-in oli lukinnut paikakseni numeron 1F ja siinä ennen lähtöä ojentelin jalkojani ja katselin ulos ikkunasta pimeälle kiitoradalle, kun lentoemo tuli kohdalle ja kysyi, puhunko englantia. Myöntävän vastauksen saatuaan istutti viereeni nuoren naishenkilön, jolla oli kuivuneet kyyneleet poskilla, ja pyysi minua juttelemaan tälle pololle lentopelkoiselle yksin matkustavalle lennon ajan.

No, mutta englanniksi sitten seuraavan tunnin ajan vastailin toistuviin kysymyksiin: "Are we up already? Can you tell me when we are up?" "Are we turning?" "Is this bad?" "Is this as bad as it gets?" "How long does it take until this part is over?" "How long until we land?" "Does it get worse?" "Is this bad?" "How long?"

Pidin häntä kädestä kiinni. Kehotin kuuntelemaan hengitystään ja keskittymään siihen, miten ilma kulkee sisään ja ulos. Kyselin, missä hän oli käynyt, asuiko hän Helsingissä, lopulta minulle näytettiin yksivuotiaan tyttären kuvakin. Kun kone pomppi tuulessa, puristin kädestä lujempaa. Takana minulla oli menomatka perjantaina Helsingistä Tukholmaan, jolloin tuuli sekä nousun että laskun aikana niin kovasti, että kaikki koneessa haukkoivat henkeä ja humalaisimmat huusivat suoraa huutoa. Paluulento ei ollut mielestäni mitään sen rinnalla, mistä sainkin pontta vakuutteluilleni. That was much worse and all went perfectly. It feels bad but we will be alright. The pilots know what they are doing. It's perfectly safe. (Viimeinen ei toki ollut täysin totta, eihän keittiön hanan aukaiseminenkaan "perfectly safe" ole. Mutta punnitsin, että jos kone tekee hätälaskun mereen, on tällä tytöllä mielen päällään muutakin, kuin että minä vähän valehtelin.)

Jossain vaiheessa minulle itse asiassa selvisi, että tämä eksoottisen näköinen vahvasti meikattu paljetteihin pukeutunut ilmestys oli itse asiassa suomalainen. En vaan ollut sitä jännästä englannin ääntämyksestä ymmärtänyt. Ihmettelin, miten lentoemo ei tullut ensimmäisenä kysyneeksi, puhunko suomea. Mutta kenties se on tämä jostain syystä keskivertosuomalaista vähän keskieurooppalaisemman näköinen naamatauluni ja että olin hautautuneena värikkään Kappani sisään. No, en kehdannut vaihtaa kieltä kesken kaiken, kun muutenkin jo koko koneen etuosa kuunteli kovaäänistä keskusteluamme. Jollain tapaa rauhoittelu myös ehkä luonnistui itseltäni toisella kotikielellä paremmin.

Laskeuduimme turvallisesti, ja vierustoveri kiitteli minua auliisti. No problem at all, vastasin täydestä sydämestäni. Sillä itse asiassa välikohtaus oli paitsi hyvä tarina kerrottavaksi kotona, myös tuntunut minusta hyvältä. Pystyä auttamaan toista hädässä, olla tuntemattomankin tukena, antaa itsestään. Tuntui, että olin saanut paljon enemmän kuin olin antanut. 

Yksi ihan toinen lento.

"I will not do this again," nainen vakuutteli eräässä vaiheessa haukkoessaan henkeä. "I will not go on that holiday to New York [with her boyfriend]!" Sanoin olevani täysin samaa mieltä, heidän kannattaisi sen sijaan matkustaa junalla Italiaan! Kauhun seasta vilahti hymy. Minäkin hymyilin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.5.2003.

** Niin hauskaa kuin tämä onkin, harkitsen näistä otsikoista luopumista jossain vaiheessa. Ei hyvällä tahdollakaan löydy joka tekstiin sopivaa, vaikka minulla on niitä pitkä lista.

Maailman kohtalokkain yhtälö: humala ja sydämen hätä *

Maaret Kallio kirjoitti menemään otsikolla "Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan kuuluu alkoholi". Ei varmaan oikeasti jokaiseen, mutta aika moneen. Istuinpa tuossa vanhempani auton takapenkillä ja hän alkoi aiheesta jostain syystä jutella. Jutteli omista vanhemmistaan, selvästi surullisena, vaikka tunnelman kevyenä koetti pitääkin. Ensimmäinen kuoli humalassa. Pidempään elänyt eli viimeiset vuosikymmenensä savuttomasti ja viinatta, mutta sydän petti silti liian varhain. Serkun luona illallisella käydessä tuntuu, että ruoanlaiton aikana nautittu viini näyttelee nykyään pääosaa, ei niinkään pitkään haudutettu illallinen. Töissä on joutunut esimiesaseman takia puuttumaan aivan liian monen alaisen juomiseen. 

Niille alaisille hän kertoi toistaneensa aina seuraavat sanat: "Kokemukseni mukaan iän myötä ihmisen alkoholin käyttö yleensä joko lisääntyy tai vähenee. Harvalla se pysyy samana. Pidä huoli, että olet siinä porukassa, jolla se vähenee."

Molemmat vanhempani ovat onneksi myös jälkimmäisessä joukossa. Onneksi, koska jossain vaiheessa ehdin toisen heistä kohdalla jo olla asiasta huolissani. Vieläpä iässä, jossa lasten ei vielä pitäisi joutua olemaan vanhemmistaan huolissaan. Ja vaikka suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani alkoholinkäyttö perheessä oli aivan ideaalilla tasolla: hilpeitä juhlajuomia ja satunnainen saunaolut, muttei koskaan örvellystä tai pelottavia humalaisia vanhempia — jätti tuo lyhyt ajanjakso jälkensä.

Monesta alkoholistiperheen vesasta tulee itse joko alkoholin suurkäyttäjä tai (lähes tai tyystin) absolutisti. Jonkinlainen riippuvuusgeeni on varmaan periytyvä, minullakin on addiktoitumiseen taipumusta. Olen kuitenkin sisaruksineni elävä todiste, että alkoholismin ies voi hälvetä sukupolvi kerrallaan niin, että lopulta saavutetaan luontevasti alkoholiin osana elämää suhtautuva sukupolvi. Tai ainakin melkein. Se täysin luontevasti suhtautuva sukupolvi on kenties itsestäni seuraava. Nimittäin siitä huolimatta, että itse voin rennosti joko juoda useamman kerralla tai olla kuukausia juomatta enkä tuomitse muiden valintoja käyttää tai olla käyttämättä alkoholia, jotain on jäänyt. Jokin huolensekainen pieni pelko. 

Jos vanhempi juo yksin kotonaan, on se minusta jollain tasolla huolestuttavaa. Vaikka itse voisin aivan hyvin juoda lasin viiniä yksin olematta itsestäni lainkaan huolestunut. Jos puoliso juo (tai pähkäilee kehtaisiko juoda) kolmantena peräkkäisenä iltana pullon olutta karistaakseen työstressin kehostaan, etsin hänestä riippuvuuden merkkejä. Vaikka kolmen päivän kesäfestareille yksin lähtiessäni aika luultavasti joisin joka päivä sen siiderin.

Puoliso (joka käyttää alkoholia huomattavan vähän ja kevytrakenteisena tyyppinä viinapääkään ei ole kovin hyvä) ei oikein käsitä, mitä alan hyperventiloimaan hänen ostaessaan kuukauden viidennen oluen. Ei siinä mitään järkeä omasta mielestänikään ole. Mutta kyse ei olekaan järjestä, vaan tunteesta. Muistijäljestä, että on nuorena nähnyt kuinka joku läheinen on tarttunut pulloon silloin, kun sydämeen on sattunut. Itsestäni tiedän, etten tee niin. Läheistä epäilen salaa kuitenkin vilpistä: juoko tuo nyt kuitenkin jotain tunteita turruttaakseen? Onko pullo kuitenkin pakokeino, ja oma olo pitäisi kohdata sen sijaan selvin päin?

Puolisoni on vakuuttunut, ettei alkoholi muuta mitään vaan ainoastaan voimistaa sitä tunnetta ja mielentilaa, joka ihmisessä nauttimisen hetkellä on jo valmiiksi vallitseva (tämän voisi fiksumpi ottaa vihjeenä, ettei hän tule käyttämään ryyppäämäämistä lääkkeenä ahdistukeen, vaan ei mene jakeluun). Itse olen todennut saman. Juuri siksi suruun, ahdinkoon, epävarmuuteen, vihastumiseen ja masentuneisuuteen juominen on niin kovin tehotonta; se vain syventää alhoa. Ja juuri siksi minusta alkoholista kuuluu vain ja ainoastaan nauttia. Juoda siksi, että nauttii ja tavoitteena on nauttia elämästä. Tuntea yhteenkuuluvuutta, juhlia, voimistaa hyvän ruoan makuja tai maistella itselle mieluisia juomia, nousta arjen yläpuolelle, irrottaa kielenkannat hyvässä seurassa, viilentyä terassilla, lämmitellä after skissä. Ja toisaalta tuntien, ettei ilonpito vaadi alkoholia eikä pasta-annos punaviiniä, pyörittelemättä yhtään silmiään aikuisen ihmisen pyytäessä Pommacia, tivaamatta syytä juomattomuuteen.

Sydämen hätää on hoidettava muin keinoin. Mieluiten puhumalla, sen puutteessa kirjoittamalla, parhaimmillaan tukeutumalla toiseen ihmiseen. Tai vaikka haistelemalla syksyistä metsää tai kääntelemällä kirjan sivuja. Tässä on vielä vähän töitä itsellänikin, tulee nimittäin sydämen hätään toisinaan syötyä myös pari suklaapatukkaa tai ostettua villapaitalangat. Mutta epäterveellisyydestään huolimatta päihittävät nuokin metodit viinipulloon tarttumisen omien kokemuksieni valossa kirkkaasti. 

Vaan ehkä siellä ruudun takana on joku, jonka sukutarinaa alkoholi ei varjosta, ja pari lasia punaviiniä korjaa kärsivän sielun tehokkaammin ehjäksi kuin uusi kenkäpari tai kermavaahtokaakao. Toivottavasti ei vaikuttanut saarnaamiselta, olen oikeasti puolestasi vain onnellinen. Nauti viinisi! Ja esimerkilläsi kasvatat toivottavasti täällä Pohjolassakin tulevaisuudessa enemmistöä edustavia päihteiden kohtuukäyttäjiä. Pisteet kotiin.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 21.5.2007

Pelottomasti nyt maapalloa tervehdyttämään, Massimo! *

Terrorismi.

Keskustelimme eilisyön uutisista aamiaispöydässä, ja käytin tuota termiä. Mies keskeytti ja ilmoitti, että puhuu kauheuksista mielummin muilla nimillä. Mietinpä sitten asiaa itsenkin. Terrorismi terminä on käsittääkseni peräisin Ranskasta, missä se tarkoitti valtiovallan harjoittamaa järjestelmällistä terroria kansalaisiaan kohtaan. Sana juontaa juurensa latinan sanasta terrere, joka tarkoittaa pelottelua. Terror englanniksi tarkoittaa lamauttavaa pelkoa, sekä sellaista aiheuttavia tekoja. 

Pelko kuitenkin vaikuttaa olevan reaktiona terrorismiin voimaton ja hyödytön. Pelko ajaa tuomitsemaan, ennakkoluuloihin, vihaisiin vastahyökkäyksiin (joita markkinoidaan puolustautumisena).  Eilisen kaltaiset tapahtuvat pelottavat ketä tahansa. Eri syistä, kaikkia pelottaa. Emme tarvitse siihen enää yllytystä. Sen sijaan tukeutukaamme toisiimme. Katsotaan asioita itselle vieraasta perspektiivistä. Opetellaan hyväksymään toisenlaisia totuuksia, kuin mihin olemme tottuneet. Pluralismi lienee paras vastaus terrorismiin.

"Love and light." toivottivat vieraskieliset ystävät Pariisiin sosiaalisessa mediassa. Suomi ei sodi Syyriassa, mutta silti tämä kriisi on myös meidän. Valoa ja rakkautta toivon asian käsittelyssä tänne Pohjolaankin.

 

Olin jälleen otettu pariisilaisten tavasta kohdata heihin kohdistuneet väkivallan teot, kun luin, miten he nopeasti sosiaalisessa mediassa tarjosivat yösijaa tuntemattomille yössä turvattomina vaeltaneille. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat yhä voimissaan.**

Rakastakaa.

Kuvat otettu Pariisissa tammikuussa 2014. 

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2007.
** Maan poliitikasta voi toki olla montaa mieltä, eikä sloganin synnyttänyt vallankumouskaan tainnut veretön olla, ollen vasta alkusoittoa terrorismi-termin synnyttäneelle toiminnalle.

Stephanie, oman onnensa terrieri *

Luinpa tuossa eräänä päivänä Puutalobaby-Kristan palstalta hauskan listan ja haastoin itseni samaan (sitä, miksi luen lähinnä pikkulasten äitien blogeja, voimme pohtia joskus myöhemmin). Siispä tuleman pitää:

Sata syytä olla onnellinen

1. Olen (yhdestä kroonisesta sairaudesta huolimatta) terve ja hyvinvoiva.  
2. Em. sairaus on niin hyvin hallinnassa, etten aina edes muista koko juttua.
3. Minulla on erittäin hyvät hampaat (mummonikin aina sanoo niin!)  
4. Olen liikuntamielessäkin ihan hyvässä kunnossa ja tunnen ruumiini olevan mukavan pystyvä.
5. Söin tänään oikein hyvän aamiaisen (tuoreita vadelmiakin siihen sisältyi).
6. Minulla on varaa ostaa sellaista ruokaa, kuin haluan.
7. Minulla on varaa ostaa lankoja ja kenkiä, joita en edes tarvitse.
8. Kaikki ihanat langat, joita jo omistan.
9. Neulojien aikasyöppö Ravelry, jonka opiskelutoveri minulle joskus viisi vuotta sitten vinkkasi. Paluuta entiseen ei ole.
10. Tanssi.
11. Tanssin avulla parhaimmillaan saavutettava kokemus, jossa oma keho, musiikki, tila ja kanssatanssijat ovat yhtä suurta organismia, joka sykkii maailmankaikkeuden tahdissa.
12. Ystävät.
13. Puoliso, joka on yhtä hullu ja omituinen kuin itsekin olen, paitsi eri tavoin, mistä välillä aiheutuu hankaluuksia, mutta useimmiten lopputuloksena kasvatamme toisiamme ja opin elämästä paljon uutta.
14. Oppiminen yleensä, uuden opettelu ja oivaltaminen on elämän suola. 
15. Se, kun saa lapsen nauramaan.
16. Perhe, ihanat rakkaat tyypit, sekalainen seurakunta, jonka tukeen ja vankkumattomaan rakkauteen voi aina luottaa.
17. Muistot kotikaupungeista läpi vuosien. Kadunkulmat, auringonlaskut, lenkkipolut, lempipuisto, -kulmakauppa ja -kahvila milloin missäkin.
18. Kotiutuminen jonnekin. Se, kun tuntee elinpiirinsä vihdoin omakseen ja on piirtänyt mieleensä kartan kotikulmistaan.
19. Muuttaminen, uudet alut.
20. Se, ettei ole pakko päättää, mitä mieltä mistäkin asiasta olen. Voin olla jokaista mieltä, jos haluan.
21. Turvallinen ja terveellinen asunto, jossa on juokseva vesi, sähköt, lämmitys ja internet. 
22. Kaikki se ihokarvat nostattava, tanssijalkaa vipattava, tunteet herättävä ja kyyneleet silmäkulmaan kutsuva mahtava musiikki, mitä lahjakkaat ihmiset jatkuvasti julkaisevat.
23. Laulaminen, täysin rinnoin.
24. Luonnossa liikkuminen. Raikkaan metsäilman hengittäminen ja polun tuntu jalkojen alla.
25. Se, että joku keksi paljasjalkailun terveysvaikutukset ja syntyi minimalistikenkätrendi.
26. Kaikki ne mainiot tossuilta tuntuvat kengät, joita minulla on.
27. Lämpimät ja vedenpitävät, toimivat takit. 
28. Että olen saanut kotoa hyvät eväät elämään. En varmaan täydellistä settiä, mutta hyvin toimivan kuitenkin.
29. Työpaikka, jossa on hyvä työilmapiiri ja mahdollisuuksia hyvinkin joustaviin työaikoihin.
30. Auringonlaskut.
31. Lehtikinokset, joiden läpi voi pyrähtää lehtiä ilmaan potkien.
32. Hyvä ruoka (tämä on minulle niin tärkeätä, että voi mainita useamminkin). 
33. Lämmittävä teekupillinen kynttilänvalossa kotisohvalla.
34. Unelmat! Urahaaveet, ihmissuhdehaaveet, matkustushaaveet, elämänpolkuhaaveet. 
35. Värikkäät juoksutrikoot.
36. Vanhemmat ovat vielä (enimmäkseen) terveitä.
37. Mummo on yhä elossa ja ikäisekseen hyvissä voimissa. 
38. Ystäviä on tarttunut matkaan eri vaiheista elämää, ja vaikkemme aina onnistu pysymään toistemme menossa mukana, on tuttu yhteys tallella aina, kun näemme, kuulemme tai kirjoittelemme.
39. Avioerolapsuudesta huolimatta suhteet molempiin vanhempiin ja joka suunnan sukulaisiin ovat hyvät. 
40. Bonuksena sain mahtavan äitipuolen, jonka kanssa voin höpöttää langoista.
41. Kohta tulee talvi (jos tulee, mutta parempi olisi). 
42. Suklaa.
43. Asuminen kaupungissa, jossa voi ajaa ratikalla syömään falafelia, käydä aamu-uinnilla satama-altaassa, juosta metroasemalta metsään, käydä elokuvateatterin yläkerrassa taidenäyttelyssä ja säiden salliessa vaikka hiihtää töihin.
44. Että asumme tarpeeksi lähellä kaikkea tärkeää, että pyörä on yleisin kulkuneuvoni. 
45. Paksut ja luonnostaan kauniin väriset hiukset (turhamaisuus sopii tähän listaan myös ihan hyvin).
46. Mies, joka ei nyrpistä nenäänsä, vaikka pureskelen kynsiäni ja useinkin jätän sääret ajelematta.
47. Sisko, jonka kanssa sain kasvaa rinta rinnan ja olemme niin samalla aaltopituudella, että on kuin peiliin katsoisi toisinaan. Tai kuin kuulisi omatuntonsa äänen toisen suusta.
48. Hyvä kamera. Arjen ja juhlan muistojen tallentaminen kuviksi on esteetikkoa miellyttävä harrastus. 
49. Pian vuoden vanha ensimmäinen uutena saamani älyhyvä älypuhelin, jota on ilo käyttää kaikkien miehen veljen kaverin vanhojen kapuloiden jälkeen.
50. Että kaupoissa on 100% kauraleipää jopa useampaa eri laatua.
    (100 kohdan lista on aivan sairaan pitkä. Vasta puolessa välissä, ei tsiisus.)
    
51. Värit. Rakastan värejä.
52. Että minulla on kaikki aistit tallella: kuulo, näkö, maku, haju ja etenkin tunto. Tykkään kaikista.
53. Kirjat! Lukeminen laajentaa sielua sisältäpäin. Mitä matkoja olenkaan nojatuolista käsin tehnyt.
54. Matkailu, ihan fyysisesti. Välillä kauheaa, mutta usein mahtavaa, ja molemmissa tapauksessa avartavaa ja opettavaista. 
55. Parasta matkailussa: uudet ruokaelämykset.
56. Saunan jälkeen puhtaisiin lakanoihin nukkumaan meneminen.
57. Että asunnossamme on pesukone (joka toimii ilman, että täytyy pelätä sen vaeltavan halki kylpyhuoneen runnoen kaakeleita).
58. Leipominen. Tarkemmin sanottuna makeat piirakat. Raparperipiirakka eritoten.
59. Kaikki ne luovat, rohkeat ja koko sydämellään oppilaansa kohtaavat opettajat, joita elämäni varrelle on osunut aina ala-asteelta yliopistoon saakka, puhumattakaan harrastusohjaajista. Kaikilta kanssaihmisiltä tässä elämässä voi oppia paljon, mutta hyvän opettajan kylvämä siemen kantaa vuosikymmeniä hedelmää.
60. Rituaalit. Joulunviettotavat, lähtiäishalit, oma teekuppi töissä.
61. Etuoikeutettu tilanne, jossa voin tuntea tulevaisuuteni olevan toiveikas ja mahdollisuuksia vaikka mihin, kunhan vain tartun niihin ja lähden yrittämään.
62. Rauhalliseen, turvalliseen, verrattain tasapainoiseen ja tasa-arvoiseen maahan syntyminen.
63. Edullinen ja laadukas terveydenhuolto.
64. Se, että maksan krooniseen sairauteen syömistäni lääkkeistä vain 35% itse.
65. Koirat, jotka haluavat tulla syliin.
66. Rautatieasemat: raiteiden tuoksu, jäähyväisten, jälleennäkemisen ja alkavan seikkailun tunnelmat.
67. Salmiakkikarkit hedelmäkarkkien kanssa syötynä.
68. Mariannerouheella maustettu kuuma kaakao.
69. Tuoreet pullataikinaleivonnaiset. (Elämäni pyörii näköjään syömisen ympärillä.)
70. Syömishäiriöstä selviytyminen ilman pysyviä vahinkoja, edes sieluun. (Onneksi ei enää kuitenkaan samalla tavalla, kuin silloin ennen.)
71. Asuinpaikkaan nähden halpa vuokra, joka mahdollistaa järjettömän lankashoppailun.
72. Etuoikeutettu tilanne, jossa arkiset ongelmani ovat luokkaa montako kerää lankaa raaskin ostaa ja vessapaperi on loppu, ei puhettakaan sodasta ja hävityksestä.
73. Minun ei tarvitse pelätä.
74. Puhdas ja raikas vesi, jota tulee hanasta kääntämällä (ja jota menee myös alas vessanpöntöstä käsittämättömiä määriä, mutta siitä joskus toiste).
75. Avokado. Leivän päällä, burritossa, salaatissa.
76. Että mies opetti minut syömään avokadoa.
77. Impulsiivinen luonteenlaatu, jonka ansioista lähdin vaihto-oppilaaksi, töihin ulkomaille ja kutsuin tuntemattoman miehen kanssani telttailemaan. Ja tulin menneeksi viimeksi mainitun kanssa naimisiin.
78. Livemusiikki, joka tuntuu luissa ja ytimissä niin, ettei voi olla tanssimatta ja tuntee kihelmöinnin nousevat nauruksi kasvoille.
79. Luonnon arvostamisen ja siitä nauttimisen lahja, jonka perheeltäni ja kotipaikkakunnaltani sain.
80. Gilmore Girls -tv-sarja.
81. Kirjoittaminen itseilmaisun muotona. Etenkin päiväkirjojen kirjoittaminen ja piirtely käsin.
82. Uskomaton tuuri mikä minulla etenkin ala-asteen, lukion ja opiskelupaikan suhteen on ollut. Oman alansa luovia huippuyksiköitä, joissa oli ainakin minun aikanani ihana yhteishenki.
83. Se, kun saa elvistellä tietävänsä jostain enemmän kuin muu seurue (myönnä pois, se on mahtavaa).
84. Tähtitaivas.
85. Hymyt. Kaikenlaiset: vinot, hampaattomat tai vinohampaiset, vienot tai virnuilevat.
86. Järvessä uiminen. Mieluiten saunan jälkeen tai aikaisin aamulla, kun veden pinnalla on sumua.
87. Hyvät yöunet.
88. Puheradion kuunteleminen viikonloppuaamuisin, koska se muistuttaa lapsuuden viikonlopuista isän luona.
89. Sängyssä nakuna pötköttely, kun ei ole mitään kiirettä nousta.
90. Aamulla aikaisin ulkoilu, mihin vuodenaikaan tahansa.
91. Se, että on neljä vuodenaikaa (ja kyllä, olen jo valmiiksi kriisissä siitä, että ne vaikuttavat ilmastonmuutoksen myötä hupenevan).
92. Miten vanhentuessaan kypsyy, muttei silti tarvitse kalkkeutua.
93. Vanhemmat ihmiset, joilta silti löytyy lapsellinen pilke silmäkulmasta ja höpsöttelyn taito.
94. Nuoret. Niin herkullisessa iässä kasvukipuineen, filosofioinnille alttiille mielineen, tasapainoilulleen aikuistumisen ja lapsuuden välissä.
95. Lapset. Mielikuvitus ja ihmettelyn taito, mikä heillä on herkimmillään. ("Kuinka vanhaksi talot elävät?" kysyttiin minulta kerran. Ammatillisestikin erittäin validi kysymys.)   
96. Minä itse. Olen aika laadukas tyyppi ja tykkään itsestäni itse asiassa kovasti. Olen oikein onnellinen siitä, että synnyin juuri minuksi omaan elämääni.
97. Että tämä lista kohta loppuu ja pääsen päättelemään erään huivin.
98. Että sen jälkeen voin aloittaa uutta neuletakkia.
99. Musikaalit, tanssiteatteri ja esitystaide yleensä (vielä takavasemmalta tuli mieleen).
100. Tunne siitä, että on kotona.  

  
Ihan mukava harjoitus. Kasvattava, etenkin näin kärsimättömälle toisinaan elämän epäkohtiin takertuvalle. Voin suositella. (Kuinka mielenkiintoista tätä nyt oli sitten lukea, en osaa itse arvioida.)

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.11.1992.

Kimbe ja hypnoottinen villatakkivaate *

Olen kadonnut syksyyn. Mutta se on ollut aika ihanaa. Kuuraisia aamuja, kirpeitä kelejä. Ehdin jo tottua kylmään, lämpömittarin palaaminen vähemmän hyisiin lukemiin on ollut jopa pienoinen pettymys. 

Töissä käynnin lisäksi olen lähinnä lukenut, neulonut, juonut teetä ja syönyt suklaata. Nämä tervehenkiset aktiviteetit ovat vieneet huomioni hohtavista näytöistä vapaa-ajalla, enkä ole tännekään mitään kirjoittanut. Jonkin verran olen myös liikkunut luonnossa ja ollut ihmisteni kanssa. Auttanutkin muutamia heistä, se on tuntunut hyvältä.

Ongelmani ovat tällä hetkellä pieniä ja etuoikeutettuja: Olisiko turhamaista omistaa kaksi talvitakkia? Miten saisin neulottua kaikki keskeneräiset ja seuraavana vuorossa olevat tarvittavat talviasusteet järjetöntä vauhtia - mutta rasittamatta liikaa niveliäni - jotta voisin tarttua vasta haaveissa liihoitteleviin projekteihin? Paljonko rahaa uskaltaisin jemmata uudelle asuntosäästötililleni, kun tavoitteena kerran on, että rahat muhivat siellä seuraavat 5+ vuotta? Missä on se ohut piponi, joka parhaiten sopii pyöräilykypärän alle?

Elämän isommat pohdinnat (saanko koskaan lapsia? missä maassa haluan asua ja haluaako puolisonikin asua siellä? mitä oikeasti haluaisin tehdä työkseni?) ovat painuneet taka-alalle. Olen kuin ihmeen kaupalla saavuttanut seesteisen syysrauhan, jossa onnistun kerrankin keskittymään tähän päivään ja viikkoon enkä ahdistu jatkuvasti siitä, miltä elämäni tulisi 15 vuoden päästä näyttää.

Tässä on nyt.

Miten tämän saavutin? En mitenkään kovin tietoisesti, mutta joitain asioita olen tehnyt toisin. Pitänyt huolta, että liikun raittiissa ilmassa, mielummin vähän kerrallaan ja usein kuin vain harvoin kunnolla. Olen panostanut vapaa-ajalla harrastuksiini hieman enemmän - etenkin harrastuksiin joita voi tehdä kotona neljän seinän sisällä, missä usein tulee turhaan tuijotettua ruutuja vaikka voisi tehdä muuta. Olen pitänyt yhteyttä ihaniin ihmisiini. Olen karvannut itselleni omaa aikaa ja tehnyt suunnitelmia itseäni varten. Puoliso raahautuu läpi vuosikymmenen työntäyteisemmän syksynsä. Olen tarjonnut apua ja armoa minkä olen kyennyt, mutta lopun aikaa olen keskittynyt pitämään huolen itsestäni. Olen ollut sopivalla tavalla itsekäs ja sen myötä pikkaisen tavallista höllemmässä on ollut se avun antaminenkin. Se on tuntunut molemmista hyvältä. Olen sanonut "Minulle ei puhuta noin." ja "Minusta tuo tuntui pahalta." ja "Turhaudun, kun teet noin." Sen sijaan, että olisin vaan sähissyt puolustuksekseni vastahyökkäyksiä.

Itseeni keskittymisen tuloksena olen vähemmän rauhaton eikä lainkaan yhtä usein tee mieleni nalkuttaa puolisolle, kuinka hän "rajoittaa elämääni" (tapa, josta en ole ylpeä). Sen sijaan olen tavanomaista useammin myös itse mielelläni ihan vaan rauhassa kotona, istun pitkään ruokapöydässä kynttilänvalossa tai makoilen viikonloppuna iltapäivän vuoteessa. Koska olen valinnut niin.

Koko asian kirjoittaminen auki saa pessimistin minussa pelkäämään, että homma kaatuu heti huomenna ja kadotan kaiken zenini. Koska on muutenkin kaikki syyt olettaa, ettei tämä rauha tule kestämään kovin pitkään, nautin siitä nyt. Happamasta syysmetsän tuoksusta, parista rivistä päiväkirjaan aamuisin, kokeiluista rakastamani tanssilajin parissa monen vuoden tauon jälkeen, ihokosketuksista. Itsevarmuudesta, jonka omien tunteiden ilmaisemisesta selkeästi, mutta lempeästi, saan.

Ja sitten, kun pakka alkaa hajoilla, koetan muistaa olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen, enkä heitä parin lipsahduksen takia hanskoja kokonaan tiskiin. Yritän, ja tulen epäonnistumaan, ja yritän silti.

P.S. Karen Joy Fowler - We are all completely beside ourselves. Luin kirjan ja rakastuin: kirjailijaan, kertojanääneen, kieleen. En tiennyt kirjasta muuta etukäteen kuin, että se olisi hyvä. Onneksi en tiennyt. Luin loppuun - ja aloitin saman tien uudestaan alusta. Lue, jos et vielä ole.

P.P.S. Tämä kirjoitus lähti vähän sivuraiteille, kuvitelmissani tässä olisi käsitelty enemmänkin villatakkeja. Otsikkoa en silti lähtenyt muuttamaan. Villatakkien hypnoottisuus on syksyni kantavia teemoja kaiken kirjoittamani lisäksi.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 16.11.2001.

Ehtojen ehto *

Mies jutteli nukkumaan mennessämme sijoituksista, joita hänen vanhempansa ovat tehneet hänen nimissään hänen ollessaan lapsi (ja jälleen kerran muistin, miten erilaisista maailmoista tulemmekaan). Hmm-m, mumisen, kunnes:

".. mutta aion kyllä vaihtaa sinut edunsaajaksi siihen henkivakuutukseen, en ole vain saanut aikaiseksi."

Mistä se puhuu? herään ajattelemaan. Kaikista mahdollisista vastausvaihtoehdoista päädyin seuraavaan:

"Miten sellainen henkivakuutus toimii, jos kuolet vasta esim. 90-vuotiaana saako sieltä silti rahaa?"

(Hetken hiljaisuus ja pitkä katse.)

"Vaihdan sinut edunsaajaksi siihen vain, jos lupaat olla tappamatta minua. Lupaatko, ettet tapa minua?"

No lupasin tietenkin. Harvoin olen ollut yhtä varma siitä, että pystyn lupaukseni myös pitämään.

....

Olen lukenut ja puhunut viime aikoina paljon. Politiikasta, maahanmuutosta, perhesuhteista, parisuhteista, valinnanvapaudesta ja -vaikeudesta. Siitä, kuinka täydellinen vapaus tekee onnettomammaksi kuin vapaus, jolla on jonkinlaiset ääriviivat. Sitä ääriviivojen asettamista täällä mietin (että oma tämänhetkisen vapauden määrä oikeastaan ahdistavan rajattu vai kenties lamauttavan rajaton), syön suklaata ja poukkoilen. Asioiden kirkastuttua saan kenties niitä jäsenneltyä tännekin.

Rauhaa teille.

Yritän.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.3.1996

Entäpä Meksikon raja, Baker? *

Olen pöyristynyt. Kaikesta.

Siitä, miten törkeästi monet ovat kohdanneet heissä pelkoa ja epävarmuutta aiheuttavan turvapaikanhakijoiden aallon. (Ei maahanmuutto minustakaan ole yksinkertaista, mutta kulttuurien yhteensovittamisen ongelmat eivät ratkea raivoamalla. Kokemusta on.) Siitä, miten sydäntäriipaisevan avokätisesti monet ovat toivottaneet tervetulleeksi apua tarvitsevien turvapaikanhakijoiden aallon. Enkeleitä on!

Siitä, miten hallitus yrittää tehdä kaikkensa tappaakseen jo ennestään heiveröisen työmotivaationi. Siitä, miten heiveröinen työmotivaationi onkaan. Siitä, miten verrattain pieni palkkani onkaan (ja siten riistotoimet vaikuttavat elämääni vain noin kahden kenkäparin verran vuodessa). Mutta lomiini ette koske!

Siitä, miten aivoton amerikkalaisen järjestelmän ihannointi jyllää päättäjissämme samalla, kun toisella puolen Atlanttia kohti presidenttiehdokkuutta kirii mies, jonka lupaukset keskittyvät pohjoismaisen hyvinvointimallin käyttöönottoon heilläkin. Mikä maailma! En kestä. 

VMP.

 #Syyriankriisi #SSShallitus #FeeltheBern

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.6.1999.

Isä, poika ja myrsky *

Uimavedet ovat ihanan lämpimiä ja ilmoja on pidellyt. Olen nauttinut! Eilen, kun vaihteeksi satoi vettä, luin loppuun vihdoin paljon puhutun Finlandia-voittajan ja kiemurtelen halusta avautua siitä. Siispä:

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät

Pidin kirjasta kovasti, sen sanoma on ajassamme tärkeä. Yksinkertaistettuna: kuinka fanaattisuus, tai jo pelkästään vahva vakaumus voi sokeuttaa vaihtoehdoille ja sävyttää ihmisen maailmankuvan niin yksiväriseksi, että hän luulee tietävänsä kaiken, kaikki viittaa samaan vakaumusta edustavaan totuuteen. Mutta jos todella avaa silmänsä ja lähestyy epäilyttäviäkin mielipiteitä ja arveluttavaa tietoa yrityksellä ymmärtää, huomaa oman näkökulmansa rajallisuuden. Kirja oli rakennettu niin, että saman oivalluksen sai lukijanakin, mikä oli hienosti tehty. Teos oli mukaansatempaava, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Opushan kertoo amerikkalaisesta Joesta, hänen suomalaisesta (ex-)vaimostaan Alinasta ja heidän pojastaan. Ja kaikista muista siinä ympärillä, sekä lisäksi kritisoi nykymaailman ilmiöitä sosiaalisesta mediasta aina pörssiyhtiöiden vallankäyttöön. Alussa Joen valittaessa, kuinka huonosti kaikki Suomessa on, tunsin aidosti ärsyyntyväni. Todella realistinen kuvaus kulttuurishokkia kärsivästä amerikkalaisesta Helsingissä siis! Nimittäin ihan selkäytimestä nousivat meikäläiseltä kotiseuturakkaan puolison tunteet pintaan. Kulttuurien eroja kuvattiin mielestäni onnistuneesti, jos kohta hyvin kärjistäen. Mutta sepä tämän kirjan tarkoitus lienee ylipäätään. 

Olen ehkä itse aika harvasta asiasta todella kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen, minkä takia monessa kohtaa kirjaa oli vähän vaikea lukea. Aikamme ehdottomuutta käsittelevänä opuksena kun sen vaihtuvat keskeishenkilöt ovat niin ehdottomia, että heikompaa hirvittää. Tavallaan kaiken kärjistäminen kävi välistä itselleni raskaaksi. Etteikö jonkin asian olisi voinut käsitellä vähemmälläkin äärimmäisyydellä.

Mutta eniten minua haittasi välillä kerrontatyyli. Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, on yksi viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Isoja kysymyksiä käsitellään siinäkin, vaan vähän erilaisia kuin tässä. Valtosen tapa edistää tarinaa hyppimällä ajassa on siitä minulle jo tuttu, ja sinänsä oikein virkistävä. Tässä uudemmassa vaan monessa kohtaa huomasin selailevani sivuja hajamielisesti eteenpäin: Ollaan tilanteessa X, seuraavaksi on tapahtumassa jotain — jonka kertominen keskeytyy useamman sivun takaumaan, jossa käydään enemmän tai vähemmän suorasti läpi sitä, mikä on tilanteeseen X jollain tapaa johtanut — kunnes lopulta päästään eteenpäin "reaaliajassa" tilanteessa X. Ei siinä mitään. Mutta tässä teoksessa koin useampaan otteeseen, etten oppinut noista takaumista tarpeeksi uutta. Valtonen kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä ja maailmansa vaikutusmekanismeja niin terävästi vähilläkin virkkeillä, että pitkät monisanaiset selostukset motiiveista ja taustavaikututtajista tuntuivat paikoin ylimääräisiltä. Kyllä minä jo ymmärrän, teki mieli kirjailijalle ähkäistä, ei tarvitse vääntää rautalangasta!

Toinen, mikä kirjassa feministä vähän hiersi, oli sen naishahmojen yksipuolisuus. Se ehkä osin vaivasi myös edellistä romaania, mutta oli tarinan takia perusteltua. Tässä kirjassa näkökulma kuitenkin on välillä Alinan ja kirja kuvaa myös hänen sielunelämäänsä. Alina on kuitenkin tuskastuttavan jänismäinen. Moni henkilön ajatuksista ja tunteista olivat tuttuja itselleni, mutta koko henkilön kärjistäminen epävarmuuden ruumiillistumaksi oli itselleni jotenkin liikaa. Toki myönnän, että tämä voi johtua yksinomaan siitäkin, että asetelma houkutteli minut suoraan samaistumaan tuohon amerikkalaisen miehen suomalaiseen puolisoon. Käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna en ehkä olisi niin ärsyyntynyt.

Olisin myös toivonut aivan viimeiseltä loppuratkaisulta enemmän, mutta mikäpä minä olen sellaisista nipottamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti suosittelujen arvoinen romaani ja samaan syssyyn voin suositella sitä kirjailijan edellistäkin. Tosin tänäänhän taas on paistanut aurinko, mutta huomista rankkasadetta voi hyvin pidellä kirjastossa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.11.1992

Kriittiset, kirurginvihreät tunnit *

Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä. 

Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.

Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi. 

Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.

Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.

Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015.

Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008

Ridge Forrester, rietasteleva säärimies *

"Sulla onkin nämä karvaiset jalat nykyään," totesi puoliso tuossa eräänä iltana.

Myönsin. Keväällä sattui silmääni jonkin englanninkielisen naistenlehden kansi, jossa rallateltiin jotain sen suuntaista kuin "Forget the wax! Why not let your hair grow wild this summer?" En tarttunut ohjeeseen heti, mutta muutaman viikon päästä kelien lämmetessä alkoi raksuttaa ja muutenkin laiskana kauneudenhoitajana päätin kokeilla.

Kainalot ajelin kyllä, siihen ei pokka riittänyt. Mutta tänä kesänä olen antanut säärikarvojen rehottaa vapaasti. Kulunut kesä on ollut toki paria viimeistä armeliaampi moiselle kokeilulle, sillä halutessaan olisi voinut kulkea pitkissä lahkeissa suven läpeensä. Olen kuitenkin itse aika lämminverinen ja tykkään kesävaatteista, joten aina kuin mahdollista olen sääriäni tuulettanut. Samoin matkailimme lähemmäs kolme viikkoa suotuisimmissa säissä, joissa muutamaa päivää lukuunottamatta ei pitkille punteille ollut mitään käyttöä.

No, miten kävi?

Pääosin ei mitenkään, ja suurin ero oli se, ettei säärikarvoja tarvinnut ajatella. Kesän alussa töissä huomasin parin naispuolisen kollegan katseen viipyvän pitkään caprihousujen paljastamassa karvoitustuksessani, mutta tämän lisäksi toissapäiväistä mieheni kommenttia lukuunottamatta en saanut sääristäni mitään palautetta. Positiivisimpana puolena sääriturkissa oli se, miltä tuulenvire tuntuu paljaissa pohkeissa. Hiveleehän se mukavasti sipisileää ihoakin, ei siinä. Mutta kyllä kutkuttavan hihityttävää oli varsinkin alussa se, kun säärikarvat lepattivat tuulessa.

Vaikka kuvissa ei välttämättä siltä näytä, eivät säärikarvani ole mitään vaalea vauvanhaiventa. Ne ovat keskiruskeita ja parhaimmillaan lähes kolmisenttisiä. Ja kasvavat epätasaisesti siten, että karvoja on eniten polven alla ja säären etuosassa, pohkeen puolella ei lähes mitään, mikä myös oli mielenkiintoista huomata. Olin todella tietoinen karvoistani aina kesämekossa keikistellessäni, eli jotain perin rietasta niiden rehottamisessa tuntui olevan. Silti ei kertaakaan tehnyt mieli ajaa höylällä peltoa sileäksi. Eikä tee vieläkään.

Täytyyhän sitä talven varalle vähän turkkia kasvattaa vai kuinka?

En ollut varma olisiko tästä kirjoittaminen noloa siksi, ettei henkilön kannattaisi käyttää palstatilaa karvoituksensa miettimiseen vai kenties siksi, että karvojen kasvu on niin yök. Saatte itse päättää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.11.2003.