.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!

Pääsiäinen, jään kaipaamaan sinua

Oli nimittäin mainio miniloma. Mielelläni jatkaisin tätä vielä toisen rupeaman. Lisää pitkiä yöunia, rauhallisia aamiaisia pannukakkujen tai avokadovoileipien äärellä. Vielä parit iltapäivän irtojäätelöt auringossa meren rannalla. Vielä muutamat päiväunet. Vielä toinen erä frisbeegolfia, vielä pari kauniiden kelien iltalenkkiä lisää. Vielä toinen hulvaton elokuvailta ja kreisi metelimusiikkikeikka. Mielellään useampikin kiireettömästi kokattu ja nautittu illallinen. (Vielä parit turhat väsymyskiukuttelut? Ei ehkä niitä. Tosin hellät sovitteluhalit kävisivät kyllä.)

Pääsiäispuputkin unohdimme kaiken lomailun lomassa piilottaa, etsiä ja syödä. Ehkä pidetäänkin lomailmapiiriä yllä järjestämällä seuraavaksi alesuklaamunajahti.

Toivottavasti teidänkin pääsiäisenne on sujunut hyvissä tunnelmissa. 

Vappua odotellessa.

Meidän suomalais-pohjoisamerikkalaiset kulttuurieromme

Olen taas lukenut! Nimittäin kaksi Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni sekä tämän jonkinasteisen jatko-osan Minun kolmikieliset kaksoseni.

Ensimmäisessä suomalaisnaisen nainut saksalainen ihmettelee uuden appimaansa tapoja. Eilenberger on väitellyt kulttuurifilosofiasta, ja tämä ammattitausta lienee se, mikä antaa kirjoille pelkästään omituisuuksille naureskelua korkeamman tason. En ole välttämättä jokaisesta päätelmästä kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta hyvin hän ainakin perustelee tulkintansa suomalaisten käyttäytymisen merkityksistä. 

Ensimmäinen kirja ei yllättäen kolahtanut aivan niin kovasti kotipesään, kuin olisin odottanut. Onhan meilläkin kotona muunmaalainen, suomalaisen vaimonsa tapoja usein suureen ääneen ihmettelevä tuontivävy. Kirjaa lukiessa vaan käy pian ilmi, että Eilenberger on nainut itsensä todella perinteiseen suomalaiseen sukuun: appi ei puhu sanaakaan englantia, eikä juuri suomeksikaan, kesäkuukaudet vietetään tiukasti mökillä Järvi-Suomessa itikoita läiskien, uudet ystävät ja sukulaiset ovat niin arkena kuin juhlissakin aina tuhannen tuiterissa, eikä häitä ole ilman sahtia. 

Minun mieheni on nainut itsensä hyvin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. Kyllä minunkin isäni asuu vuodesta viisi kuukautta kesämökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä - mutta myös puhuu sujuvaa englantia, keskustelee sujuvasti niin hevimusiikista kuin parsapastaresepteistäkin, enkä ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Äitini on matkustanut enemmän kuin minä, chattaa facessa monelle mantereelle eikä todellakaan jätä keskusteluun perisuomalaisia pitkiä hiljaisia hetkiä - päin vastoin, saadakseen suunvuoron joutuu puhumaan päälle. Jopa yhdeksänkymppinen isoäitini on käynyt Aasiassa ja pystyy puhumaan mieheni kanssa muutaman lauseen mormoneilta oppimaansa englantia. Isotätini on maahanmuuttaja hänkin ja eräissä sukujuhlissa kävi ilmi, että isosetäni on asunut nuorena pari vuotta USA:ssa. Toki minunkin sukuuni kuuluu itikanläiskijöitä ja isomahaisia hiljaisia miehiä, joiden kanssa tunnen syvää yhteenkuuluvuutta, mutta läheskään koko totuus minun sukuni suomalaisuudesta se ei ole.

Minulle Minun suomalainen vaimoni ei siis ole näkökulma mieheni pään sisään kuin osittain, muilta osin se on vain kuvaus perisuomalaisesta sielunmaisemasta. Toki tunnen monia kirjassa kuvatun kaltaisia suomalaisia, mutta en aivan joka suhteessa itse edusta heitä.

Kielen tasolla ilmenevät kulttuurierot ovat kuitenkin meillekin tuttuja, ja jaksavat hymyilyttää. Kuinka höpöhöpö käy kuitiksi lähes mihin tahansa keskusteluun. Kuinka minä rakastan sinua on niin pitkä ja monisyinen toteamus, että nasevampi "I love you" lähtee kaksikielisen parin huulilta paljon helpommin. Tarkkanäköinen on kyllä myös jaottelu eri ihmistyyppeihin sen perusteella, millä tyylillä kukin antautuu jääkylmään järveen uimaan. Itse kuulun "määrätietoisiin menijöihin", mieheni edustaa Wolframin lailla "haaleita menijöitä".

Sen sijaan yllättäen toisessa kirjassa tulee esiin useampia minun ja mieheni välisiä kulttuurieroja. Minun kolmikieliset kaksoseni kertoo limittäin Wolframin, hänen vaimonsa ja kaksostyttöjensä asumisesta sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Johan alkaa kuulostaa tutulta! Suomalaisen vaimon suorasukaisuus saa pohjoisamerikkalaisten niskakarvat pystyyn ja paikallisten kiiltäväpintaisesta small talkista on puolestaan vaikea saada otetta. Kun suomalainen vastaa "Saattaa olla", se tarkoittaa "ehkä kyllä, ehkä ei". Kun amerikkalainen vastaa samoin, se tarkoittaa "luultavasti ei". Jaan Wolframin kanssa hämmennyksen siitä, miten vaikeaksi elämä muodostuu erilaisten poliittisen korrektiuden sääntöjen ristitulessa, ja ihmettelyn yhteiskunnasta, jossa on lailla kiellettyä päästää alle kymmenvuotias yksin kävelemään kouluun.

Tuttuuden tunteen aiheutti myös se hetki, missä Eilenberger huomaa vaimonsa käyttäytyvän hyvin eri tavalla englanniksi kuin suomeksi: puolisoni on eri ihminen eri kielellä. Tämä totuus tulee molemmissa kirjoissa esille monta kertaa: kieli on enemmän kuin sanoja, se on kokonainen kulttuuri, tapa tuntea, ajatella ja jäsentää maailmaa.

Kirjat on kirjoitettu raikkaasti ja rakentuvat hauskasti (joskin hetkittäin sekavasti) kumpikin yhden yksittäisen tapahtuman ympärille kuvaten kulttuurin eri puolia takautumien ja mielleyhtyen kautta. Näette sitten itse. Varsinkin minun elämäntilanteessani kaksi teosta muodostavat mainion parin lukijalle ja tuovat esille kahden erilaisen kulttuurin omalaatuisuutta hauskasti, kuitenkin raapien myös pintaa syvemmältä. Kirjailijan saksalaisuus ei tuo kirjoihin ainakaan minun mielestäni erityistä saksalaisen kulttuurin tasoa, mikä johtuu joko siitä, että a) ne on kirjoitettu saksaksi, ensisijaisesti saksalaisille, eikä täten ole ollut tarpeen selittää heille heidän omaa kulttuuriaan tai b) saksalainen kulttuuri on minulle myös tarpeeksi tuttu ja toisaalta niin yleiseurooppalainen, ettei sen kuvaus aiheuttanut aivoissani suurempia reaktioita.

Suosittelen kirjoja paitsi monikulttuurisissa perheissä eläville suomalaisille, myös kenelle tahansa, jota kieli poskessa laaditut tarkkanäköiset analyysit suomalaisista kiinnostavat. Kirjat ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, itse luin ne nopeasti.

(Kirjojen kansikuvat täältä.)

Lupa elää nyt

Kävimme tänään miehen kanssa pariterapeutin luona. Te kun ette meitä, varsinkaan puolisoani, tunne, ette ymmärräkään kuinka ennenkuulumaton on tuo edellinen lause. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että pääsisin joskus tuollaisen suustani (tai näppäimistöltäni) päästämään. Mutta niin vain kävi!

Ja se oli ihanaa. Oikeasti.

Kyseessä oli luultavasti tällä erää yksittäiseksi jäävä kerta, minkä takia mitään uskomattoman uraauurtavia päätelmiä terapeutti ei meistä yhdessä tai erikseen tehnyt, mutta istunnon anti oli silti varsinkin minulle mieleen. Nimittäin ihmisellä kuin ihmisellä yksi suurimmista tarpeista lienee kokea tulevansa kuulluksi. (Pääkaupunkiseudun Uutisissakin siitä vast'ikään oli kirjoitus.) Ja se meille suotiin.

Käsittelimme puolentoista tunnin ajan sitä ainoaa kysymystä, jonka jopa mieheni on myöntänyt olevan kotona kaksin ratkaistavaksi liian vaikea: että toinen meistä näkee tulevaisuudessaan lapsia, ja toisen visioissa perhekoko pysyisi kahdessa vuosikymmenet eteenpäin. 

Asiahan ei tietenkään ratkennut, eihän se noin vain yhdellä keskustelulla ratkea. Mutta ymmärsimme joitain asioita paremmin, jotkin ensimmäistä kertaa: Että aikaa on. Että suhteemme on vakavuudestaan huolimatta vielä toisaalta melko nuori ja myös tarvitsee aikaa. Että on normaalia, ettei halua hankkia lapsia silloin, jos ei itsekään tunne oloaan hyväksi (mies nyt, maahanmuutosta masentuneena - minä silloin, kun en seurustelemaan alkaessamme "haluaisi varmaan ikinä lapsia"). Ihminen on rakennettu niin, ettei huonoksi tai epävarmaksi kokemaansa tilanteeseen halua tehdä itselleen jälkeläisiä.

Toisaalta ymmärsin vahvemmin kuin aiemmin, että mieheni ei välttämättä koskaan muuta mieltään. Että hänen onnelliseksi vanhemmaksi tulonsa tiellä on muutakin, kuin pelkkä mielipide — olisi annettava anteeksi oma lapsuus ja kohdattava masennus kasvoista kasvoihin. Toisaalta taas sain paljon uutta toivoa ja rohkaisua. Mielissäni kuuntelin, kuinka terapeutin mielestä olemme lyhyen suhteen aikana oppineet esimerkillisesti keskustelemaan tunteistamme. Huojentuneena kuuntelin vakuutteluja siitä, että olen vielä nuori, ja aiemmin sivuuttamaani huomiota biologisen kellon tikityksen vaikutuksesta vauvakuumeiluuni. Totta, ihan normaalia. Jotenkin tunnuin saavan luvan nauttia siitä, mitä minulla nyt on. Ettei vielä tarvitse huolehtia, olenko nelikymppisenä lapseton vai onneton yksinhuoltaja. Voi vaan nauttia. Elää! Rakastaa, kun kerran rakkautta on. Antaa sille aikaa. Koska aikaa on.

Ja kuitenkin jollain tasolla kaikkein parhaalta tuntui se, että sain kerrottua jollekin aivan rehellisesti sen, mitä olen muutaman vuoden aina kysyttäessä vähän vähätellyt. Myönsin aivan avoimesti: koen olevani mieheni masennuksen kanssa liian yksin. Hänellä on liian vähän tukipilareita minun lisäkseni eikä se ole kummallekaan helppoa. Puolisoni ymmärtää, ja vakuutti ääneenkin ymmärtävänsä tämän. Ehkä tästä rohkaistuneena uskallan sanoa sen jollekin muullekin ääneen. (Jollekin, jonka se saisi pistäytymään vähän useammin, tai kutsumaan kylään vaikkemme aina menisikään, lähettävän rohkaisevan postikortin.)

Istunnon lopuksi terapeutti toivotti meille hyvää jatkoa ja lisää hyviä keskusteluja lapsiasiasta. Mieheni puoleen hän kääntyi ja toivoi todella, että tämä hakisi apua masennukseensa. Koska hän on vielä nuori. Koska hän ansaitsee elää täyttä elämää. Puolisoni myöntelyä katsoessani kihosivat kyyneleet silmiin ja itku kurkussa sanoin toivovani samaa. Mutta epäilen, ajattelin. Ja tajusin, etteivät ne kyyneleet olleet hänelle, ne olivat minulle. Minäkin olen vielä nuori. Minäkin ansaitsen elää täyttä elämää. Mutta toista ei voi pakottaa terapiaan sillä perusteella, että siitä tulisi minulle parempi olo. Eikä pidäkään.

Itkuisesta lopusta huolimatta käynnistä jäi todella hyvä mieli. Lapsiasia on painanut mieltä ja olen kerännyt siitä paineita. Olen seurannut vauvoja tehtailevien ystävieni elämää ja ajatellut minulla olevan jo hoppu ja hätä. Mutta taidankin tästä lähtien keskittyä niihin yli kolmikymppisiin kavereihini, joilla ei ole vielä lapsia — eikä mihinkään kiire. Miehen masennuskuopatkin ovat viime aikoina olleet, vaikkakin hetkittäin rajuja, lyhyitä. Ja tuo hurmaava virne, tuikkivat silmät, kaistapäiset vitsit ja vain minun silmilleni uskottu hellyyttävä lantionvatkaus, juuri oikeaan hetkeen ajoitettu kosketus ja yöllinen syleily kesken unien — mielelläni nautin niistä hyvällä omalla tunnolla vielä päivän jos toisenkin ilman huolta huomisesta. Annan elämälle mahdollisuuden.

Oikein hyvää loppuviikkoa teillekin.

Ennakointia ja sen puutetta

Tein tuossa yhdet ennakkotehtävät. (Vaikka enhän tietenkään pääse, tietenkään.) Ja palautin ilmeisesti vääränlaisessa kirjekuoressa. Että jos ne sen takia hylätään, niin saavat mennä. Ohjeet väärin lukeneiden lahopäiden karsinta suoritetaan ensimmäisenä, kiitos ja hei. 

En tiedä yhtään, mitä tekisin, jos oikeasti pääsisin siihen kouluun. Tai haluaisinko näin pian uudestaan kouluun ollenkaan. Tai mitä ylipäätään ensi viikolla elämästä ajattelen. Puolisoani suunnittelemattomuuteni (josta Liinakin ennätti kirjoittaa täällä.) hetkittäin, siis ainakin hetkittäin, rasittaa todella. Mutta kun en vaan koskaan ole ollut tässä elämässä saavutusten perään — vaan kokemusten. En halunnut päätyä valitsemalleni alalle, halusin opiskella sitä, koska se näytti hauskalta. Olen harrastanut muutamaakin asiaa todella vakavasti, mutta en koskaan tavoitteenani tulla siinä ammattilaiseksi, paremmaksi kuin joku muu, tai edes todella hyväksi. Kunhan aina itseäni paremmaksi, se riittää. 

Välillä haaveilen, että kunpa minäkin olisin yhdelle asialle omistautunut tavoitteellinen ihminen. Tuttavapiirissäni on taiteilijoita, muusikoita, näyttelijä, lääkäri, toimittaja, opettajia, yrittäjiä ja iso liuta arkkitehteja, jotka ovat kaikki määrätietoisesti ponnistelleet kohti unelmiaan — ja saavuttaneet ne. Minä olen määrätietoisesti ponnistellut kohti sitä, että oppisin uutta ja nauttisin siitä, mitä matkanvarrelle sattuu. 

Ehkä viime aikoina onkin tuntunut pään hakkaamiselta seinään juuri sen takia, että nautintoa ja oppimista ei ole riittävästi tarjolla. Ennakkotehtävien rustaaminen onneksi toi sitä, vaikka sitten homma jäisikin noihin kolmeen piirustukseen. Nyt eikun seuraavaa projektia kohti. Yrittämisestä tulee aina niin hyvä mieli! Vaikkei onnistuisikaan, on kokeileminen aina epäonnistumisenkin arvoista.

Yksi rela tähän väliin

Suosittelen teille, rakkaat lukijani, tänään seuraavaa aprillipäiväistä radio-ohjelmaa.

Siinä psykoloogi jakaa kansalle kansantajuisesti vinkkejä siihen, miten päänsä sisälläkin voisi vähän kevätsiivota. Sisältö oli minulle, ja varmasti monelle muullekin tietoisuustaitoja harjoitelleelle tai terapiatuolia kuluttaneelle, suurelta osin tuttua, mutta ulosanti oli niin kertakaikkisen raikas, että ohjelma on mielestäni suosituksensa ansainnut. Se onnistuu siinä, missä niin monet henkisen kasvun oppaat epäonnistuvat: saamaan mielensä harjoittamisen kuulostamaan oikeasti niin vaivattomalta, ettei ole mitään tekosyytä jättää sitä tekemättä.

Päälimmäisenä omaan mieleni jäi ohje, että hengähdystauoksi riittää kolmekymmentä sekuntia. 30 sekuntia! Sinä aikana aivojen stressipaniikkiasetukset ehtivät jo rauhoittua ja parasympaattinen hermosto aktivoitua. Itselleni uusi keino oli omasta ruumiinlämmöstä nauttiminen. Siihen keskittyminen, että lämpöä tuntuu: vatsassa, koskettaessa itseään, iholla. Ja lämpö on yhtä kuin elämänvoima. Aina löytyy, mustimmallakin hetkellä.

Viimeisen puolentoista viikon aikana olen ollut monasti hengähdyshetken tarpeessa: työt ovat painaneet, työpaikan ilmapiiri ollut kireä, kotona ollut välin aineellista ja toisinaan henkistäkin kaaosta. Onneksi olen osannutkin hengähtää! Perjantai-iltapäivän uinti ja sauna työpäivän päätteeksi ennen kotiinpaluuta nollaa mukavasti työviikon. Mieltä nostattava musiikki kuulokkeista tekee huonon päivän siirtymistä oman elämäni musiikkivideoita. Jos näette henkilön lauleskelevan laulunpalasia itsekseen julkisella paikalla, se saatan olla minä. Aamuinen pilatestunti tuo kirjaimellisesti ryhtiä alkavaan päivään.

Näitä mielen ja ruumiin virkistyshetkiä onkin tarvittu, sillä iso osa työpäivistä on viime aikoina sujunut tylsistymisen ja vitutuksen mustassa aukossa, ja kotona olen lähinnä maannut sängyssä.

En ota stressiä likaisista ikkunoista — nautin vaan valosta.

Räntäsateesta huolimatta: kevät tulee.

Arjen masokismia

Olen lukenut kolme hauskaa ja hyvää kirjaa vanhemmuudesta viimeisen viikon aikana. Ensin hauskan ja ihanankamalan Anne Enrighting kirjoittaman kirjan  Making Babies. Jossa oli vähän samanlaiset tunnelmat — tosin varustettuna kahdella hyvin keskenään yhteen toimivalla vanhemmalla ja aimo annoksella peri-irlantilaisuutta — kuin siinä seuraavassa kirjassa. Sen lukijakuntaani kuuluvista onkin varmaan joku lukenutkin. Olin napannut sen kirjaston poistohyllystä mukaani 20 sentillä. Oli joka pennin arvoinen. Perjantaina ennen kaverin tapaamista puolittain juoksin kirjastoon, jotta saisin käsiini sen jatko-osankin viikonlopuksi. Ja luin jo.

Se Yösyöttö kolahti sitten kuitenkin kovimmin. Ehkä siksi, että otti niin sydänalaan ne tilanteet, kun masentunut vaimo vielä asui kotona. Ehkä siksi, että siinä lukemalla jotenkin omia erolapsihaavojani nuoleskelin? Ehkä siksi, että vatsanpohjassa asuu päästäinen, joka siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta joskus kuiskii: jos kissanpäiviä ei kuulukaan ja kumihuppu falskannut, on hyvin kenties mahdollista, että kumppanista näkyy jossain vaiheessa vain (bussin) perävalot. Että millaista se sitten olisi.

No aivan hirveätä tietysti. Ja ei sitä ruusuilla tanssimiseksi ole kirjassakaan kuvattu, lähinnä tulisilla hiilillä koikkelehtimiseksi. 

Ja silti, näiden kaikkien kolmen kirjan jälkeen, minun sylini tuntuu korostetun tyhjältä. (Vaikka Tarhapäivä muistuttikin kaikkia veljen lasten lastenvahtikokemuksiani ympättynä yhdeksi pitkäksi jonoksi. Vaikka kylmä hiki on monasti niskassa niidenkin penskojen kanssa ollut.) Vähään aikaan en ole miettinyt, että jos meillekin. Kaksi vaikka. Kolme oikeasti haluaisin, mutta en jaksaisi niin montaa. Olisi vaan niin kiva numero, kun meitäkin kotona oli lapsena kolme. Vaikka yksikin. Olisihan se yksikin jotain. Kokonainen elämä, sehän se olisi.

Mistä keksin itseäni näillä kirjoilla kiduttaa, en tiedä. Ei kai ollut mitään suunnitelmaa, ovat vain kaikki niin kiusallisen mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ajattelin sitten, että jos eivät räkäisimmätkään yksinhuoltajajutut psykoottisella ex-puolisolla varustettuna taltuta vauvakuumetta, niin ehkä tämä sentään. Neljä keskenmenoa kirjassa on jo kärsitty, vielä ei vaikutusta. Pelkään pahoin, miten käy, jos tässäkin on onnellinen loppu.

Ulkona on sentään kevät! Se on iloinen asia. Ja ystävät, ne ovat parhaita. Nykyään heitä ei koskaan voi nähdä liian usein. Varsinkaan sellaisia, joille voi sanoa elämänsä karuimman totuuden, suurimman senhetkisen tuskan - ja nauraa räkäisesti päälle seuraavat kymmenen minuuttia niin, ettei saa happea. Hihitys on ehkä heikko defenssi, mutta jaettu nauru, se hoitaa, huoltaa, kursii taas kokoon. Niin ihanankamalaa, tämä elämä. Kelpaa sille nauraakin.


---

Edit 24.3.2014:
Kirjassa ei ollut onnellista loppua. Silmät kostuivat. Aimo humahdus vauvakuumetta myös poistui elimistöstä - jes! Toki sitä on vielä vähän jäljellä. Mutta ei ajatella sitä.

Samassa veneessä

Elämä masentuneen kanssa on raskasta. Se tuntuu suurin piirtein tältä:

Istut veneessä. Ihan kelpo vene, löytyy pientä kuprua ja huollon tarvetta, mutta kulkee, reippaalla ohjauksella pitää kurssinsa hyvin. Löytyy suojainen kajuutta, johon käpertyä lepäämään, kannella voi antaa tuulen vapaasti tuivertaa. Matkanteko sujuu hyvin tässä paatissa. Toisinaan veneen voi ankkuroida ja jäädä nauttimaan jostain kauniista suvannosta, tai pysähtyä suorittamaan huoltotoimenpiteitä, jotta reissu sujuu taas jouhevammin.

Terve puoliso on kanssasi veneessä, auttaa ohjailemaan ja pitämään ajokkia kunnossa. Hänellä on myös mielipiteitä siitä, minne suunnataan tai mitä veneelle pitäisi tehdä. Välillä varmasti aiheesta riitelettekin, ja jos käy oikein tiukaksi, saatat suutuksissasi tuupata toisen laidan yli. Tai tulla tuupatuksi. Usein näissä tilanteissa sovitaan, ja uinut palaa veneeseen. Toisinaan tosin laidan yli heitetty joutuu uimaan rantaan itsekseen - ja välillä yhdessä tuumin sovitaan, että jompi kumpi jää seuraavalle laiturille. Venettä voi kuitenkin ajaa yksinkin. Selviät.

Masentunut puoliso sen sijaan pärskii veneen vieressä. "Hukun!" hän huutaa. "Auta! Mikset auta?!" Heität hukkuvalle pelastusrenkaan, ojennat köyttä, jollan kanssakin käyt lopulta kutsumassa häntä takaisin veneseen. Mutta masentunut ei osaa eikä pysty tarttumaan näihin oljenkorsiin, ja hänen hätänsä vain jatkuu. Masentuneella ei ole voimia eikä itseluottamusta uida itsekeen turvaan. Jos hän onkin vielä veneessä, hän makaa sykkyrässä veneen perässä ja pienikin aallokko pelottaa häntä. Hoidat veneen huollon yksin ja koetat tyynellä säällä hiljaa hivuttaen jatkaa matkaakin. Äkkikäännöksestä saattaa masentunut kuitenkin säikähtää ja singahtaa laidan yli.

Lopulta moinen käytös alkaa myötätunnostasi huolimatta ärsyttämään ja ahdistamaan, ja tekee mieli pukea toiselle pelastusliivit ja jättää suvantopaikkaan kellumaan jonkun muun löydettäväksi. Mutta välität hänestä liian paljon. Ja jos tuo sitten päättäisikin luovuttaa, ja painuisi pohjaan - et antaisi itsellesi anteeksi, että hylkäsit hänet. Monet masentuneet kellumaan jäädessään kuitenkin oppivat pakon edessä uimaan ja selviävät hyvin. Sinä et kuitenkaan ole valmis hylkäämään tätä toista. Paremmissa voimissa hän on arvokas matkatoveri ja kumppani. Jäät.

No, onnen ollessa myötä masentunut jossain vaiheessa saattaa kuitenkin voimaantua. Rohkaisusi, tai kenties muiden kanssamatkustajien tuen avulla, ehkä jopa uimavalmentajan, hän ottaa ensimmäiset vedot ja toteaa: "Osaan sittenkin uida!" Kokeilee ensin varovasti. Sitten pikku hiljaa enemmän. Nousee jälleen veneeseenkin. Auttaa niissä askareissa, joihin tuntee pystyvänsä. Lopulta ottaa vuorollaan ohjatkin. Huokaat helpotuksesta. Voi taas vähän levätä. On mukavaa matkata yhdessä. Taitatte pari perinkulmaa uusille virkeämmille vesille. 

Sitten myöhemmin, juuri kun ajattelet, miten paljon jännittävää ja mielenkiintoista onkaan seuraavan niemen takana, jotain tapahtuu. Pientä tai suurta. Ja kaikeksi epäonneksi juuri silloin masentuneen voimat ovat vähissä. Silmät tummuvat. Sitten se hyppää veneestä ilman liivejä ja ilmoittaa mennessään: "En osaa enää! En jaksa!"

Ja sinua vituttaa. Pelottaa. Huolettaa, miten jaksatte, sinä ja hän. Miten pidät veneen kurssissa. Koetat suunnitella miten ohjaat sen itseksesi sinne jännittävään solaan, jonne olitte matkalla, vaikka sitten pitäisi hinata toista köydellä perässä. Mutta enimmäkseen vain vituttaa. Koska ei se taida toimia niin. Mutta ei sitä voi tuohon jättäkään ja mennä yksin.

Epätoivoa lisää se, ettei ohikulkijoita kiinnosta. "Osaahan tuo nyt uida," ne tuhahtelevat ja posottavat ohi. Eikä kaikille oikein kehtaa edes kertoa, että nyt just se on unohtanut. Ei kai itsekään haluaisi nähdä sitä toista niin heikkona - myöntää, että ohjaa tätä venettä nyt taas ihan yksin.

Niinä hetkinä veneessä on kovin, kovin yksinäistä.

Ja vituttaa.

Tänään olen kiitollinen

Kiitollisuus on yksi voimakkaimmista teoista, joita olen viime vuosien aikana oppinut. Rakkaus ja kiitollisuus ovat mielestäni sukua toisilleen. Ne ovat tunteita, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin teonsanoja. On hyödytöntä hokea rakastavansa, jollei rakasta. Käytännössä. Hyväksy, luota, huomaa, anna itsestään ja ottaa vastaan toinen. Ja pysyä rinnalla silloinkin, kun ei tunne edes pitävänsä toisesta. Rakastaa silti. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakkautta elämään syntyy, uskon.

Kiitollisuus on samaa maata. Kiitollisuutta voi harjoitella, ja se todella vahvistuu, kuin lihas. Olen pitkään koettanut aina muistaessani tehdä Arto Pietikäiseltä (jos et tunne nimeä, klikkaa tänne). Se kuuluu näin: Joka ilta nukkumaan mennessä listaa kymmenen asiaa, josta kuluneen vuorokauden aikana olet ollut kiitollinen. Yksi joka sormelle. Asiat voivat olla pieniä tai suuria, tärkeätä on, että ne ovat todellisia. Hyvinä päivinähän tämä on helppoa. A oli mahtavaa, ja B, ja C sanoi ihanasti, ja oli niin kivaa olla D:n kanssa, ja E oli ihana tunne. Huonoina päivinä harjoitus on kuitenkin kaikkein tärkein, ja silloin se minulle usein tuleekin mieleeni. Kun on riidelty koko ilta ja kiukkukyyneleitä pyyhkien puristan peittoa. Silloin värähtää. Muistaa, että aamulla oli oikein ihana hetki. Työkaveri sanoi kivasti. Nauroin kovasti sille kissavideolle. Aurinko heijastui hienosti vastapäisen talon ikkunasta. Ilallisella pastakastikkeesta tuli tosi hyvää. Meillä on oikeasti ihan kiva ja tosi kodikas asunto. Onni on hyvä sänky. 

Viimeiselle sormelle kelvannee sekin, että tämä surkeista surkeinkaan päivä ei onneksi ollut viimeinen. Huomenna on mahdollisuus ottaa uusiksi.

Tämä, kaiken muun itseterapoinnin ohella, on varmasti auttanut minua ja meitä. Nimittäin meillä on nykyisin yhdessä tosi ihanaa. Välillä yhä riitelemme verisesti tai turhaannumme tai loukkaannumme. Kiitollisuuden ja rakkauden lihasten harjoittaminen kuitenkin tekee sopimisen joka kerta helpommaksi. Kärsii niellä ylpeytensä, rohkenee pyytämään ensimmäisenä anteeksi, haluaa osoittaa toiselle hellyyttä silloinkin, kun itsellä vielä vähän keittää ja toinen on kuin suolapatsas. Kun muistaa, että antamatta rakkautta en voi sitä saada. Muistaa, että antamalla rakkautta saan sitä enemmän kuin saatan kuvitella.

Kirjoitin niin kivasti erään toisen blogin kommenttiin, että toistan sen tänne. Nimittäin oivalsin, että arki ja elämä sisältää kaiken: onnen hitusia, surun sirpaleita, riemun roiskahduksia ja raivon purkauksia ripoteltuna sinne tänne. Ja paranee huomattavasti, kun keskittyy sekä luomaan että jälkikäteen muistelemaan ennemin niitä hyviä kuin huonoja hetkiä.

Viettäkää ihana viikonloppu, siellä ruudun takana.

En uskalla olla katsomattakaan

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten:

                                                         Minua pelottaa.

Nimittäin sota. Jo lapsena sitä pelkäsin, kuten ehkä monet muutkin suomalaislapset. Että Venäjä hyökkää. Jos ulkoa kuului kovia pamauksia. Yhden kotimme ulkopuolella kuvattiin kerran sisällissodasta kertovaa elokuvaa. En ollut lukenut alaovelle teipattua tiedotetta, joten räjähdykset tulivat minulle yllätyksenä. Olin jo teini-ikäinen, ja silti ensimmäinen ajatukseni oli: Venäjä hyökkää.

No, ei tarvinne kenellekään selittää, miksi nämä asiat ovat mielessä. Puolisollani on Kievissä tuttu, jonka kautta uutiset ovat tulleet lähemmäksi, kuin tällaiset kriisitiedotteet yleensä. Ja onhan tämä muutenkin lähempänä, tuossa miltei vieressä. Haluaisin kääntää katseeni uutisilta, mutten uskalla. Haluan tietää, jos sota syttyy, ajattelen. Mutta miksi todella haluaisin? Eikö kannattaisi elää hetkestä iloiten, kunnes on aivan pakko alkaa pelätä? Eikä pelätä pelon uhkaa.

Isoisäni taisteli ja haavoittui jatkosodassa. Hän kuoli ollessani melko nuori, mutta muistan silti jotain. Hän hymyili leveästi soittaessaan haitaria. Iltaisin hän otti tekojalan pois, sen alla oli valkoinen sukka, ja sen alla polven yläpuolelle ulottuva reiden tynkä. Ilman tekojalkaakin hän pystyi konkkimaan sängyllä hauskasti. Selässä ukilla oli paljon sirpaleita. Eikä hän koskaan puhunut sodasta. Ei kukaan puhunut.

Ukin vaimo, mummoni, on yhä elossa. Viimeksi vanhainkodissa vieraillessani hän kertoi minulle, kuinka lapsuuden tovereista monet kuolivat nuorena. Kuinka kotikadulta pommitettiin taloja, vain muutama jäi. Päävire mummon elämässä ja kertomuksissa on aina ollut positiivinen, mutta taistelutahto on säilynyt lapsuudesta asti vahvana. Oli opittava selviytymään. Hän on monta kertaa sanonut minulle, kuinka sukupolveni on onnellinen, ettei meidän tarvitse elää sodan pelossa.

Vasta vähän aikaa sitten näin, ja oma äitinikin ensi kertaa näki, kuvia äidinisästäni nuorena sotaväessä vain vähän ennen haavoittumistaan. Niissä hän hymyilee. Vaikka varmasti pelotti.

Minua pelottaa nyt. Vaikka tämä sota ei koskaan varmasti tule koskemaan minua, vaikka leviäisi Krimistä kauemmaksikin. Pelottaa niiden puolesta, jotka hyvästelevät vanhempiaan, halaavat poikiaan viimeistä kertaa ennen liikekannalle lähtöä, tai lapsiaan. Jotka istuvat olohuoneen nurkassa kuunnellen radiota, kohtaavat sylivauvan tuhinan yli puolisonsa katseen ja rukoilevat mielessään. Niiden, jotka elävät elämäänsä Kiovassa kuin minä tahansa muuna sunnuntaina, tietämättä (tai haluamatta ajatella) kaikesta kansainvälisesti kirjoitetusta.

Toivon, että menneistä on opittu sen verran, että kansainväliset toimijat lyövät nyrkkiä pöytään samalla puolella estääkseen laajemman verenvuodon. Sillä siinä tuhoutuu sekä kuolleiden että eloonjääneiden elämä.

Ohikiitävää

Tänään raitiovaunussa päädyin istumaan vastapäätä oman menneisyyteni kanssa. Ei se ihan yksi yhteen ollut, mutta lähellä. Siinä nimittäin istuivat äiti ja noin 9-10-vuotias poika matkalla kotiin. Ja heidän keskustelustaan mieleeni nousi seuraava hajatelma: lapset ymmärtävät samalla kertaa aivan liikaa, ja aivan liian vähän.

He keskustelivat siitä, kuinka joku tulisi kuluvalla viikolla auttamaan heitä kotiin. Joku sieltä perheneuvolasta. "Ai se taikuri?" kysyi poika. Mutta kyseessä ei ollut taikuri, vaan apulainen. Koska "mulla on nyt tämä vaikea tilanne, niin ne ovat siellä huolissaan," äiti selitti lempeän rauhallisesti. Ai mikä tilanne? "Kun mä oon nyt teidän kanssa yksin."

Pojalla oli kaikenlaisia ratkaisuja pulmaan, joka koski lasten hoitoa yksinhuoltajaäidin vuorotöiden aikana. "Me voidaan olla isin luona." Äiti selosti, sillä samalla kärsivällisellä äänensävyllä, ettei se ollut yksinkertaista, koska isin kanssa oli nyt vaikea sopia asioita. "No mutta sä voit kuitenkin sopia sen kanssa," sanoi poika. Rahatilanteen poika olisi ratkaissut seuraavasti: "Sä voit olla joka päivä töissä." Äiti myhäili, ja jatkoi vakuuttelua: nyt toimitaan näin, mutta kaikki järjestyy.

Ihailin sitä, miten kärsivällisesti äiti vastaili pojan kysymyksiin ja piti yllä lempeän turvallista ilmapiiriä, vaikka varmasti sisällä kiehui. Tuon äidin kengissä en tosin ole ollut - mutta sen pojan kyllä. Meidän perheessämme avioero hoidettiin mielestäni oikein hyvin, eikä meille lapsille jäänyt liiempiä traumoja. Kaikesta huolimatta perheen hajoaminen on lapsen perusturvallisuutta huojuttava tapahtuma, ja oli sitä myös meillä. Aistin pojassa huolta, jonka tunnen hyvin itsekin: Miten me pärjätään? Mutta etenkin lapsen mielessä liikkuu: Miten äiti pärjää? Miten isä pärjää?

Raitiovaunussa istunut äiti otti minusta pojan huolen hienosti vastaan ja piti huolen, että lapselle jäisi sellainen tunne, että vanhemmat huolehtivat kyllä, lapsen ei tarvitse. Vaikeimpia tunteita eroperheen lapsena koin niissä hetkissä, kun koin, että minun pitää nyt pitää tämä paketti koossa. Tasapainoilla sydänsuruisten vanhempien välissä niin, että ilmapiiri pysyisi positiivisena. Puhua yhdestä hyvää toiselle, mutta ei liikaa, ettei aiheuta alemmuudentunteita. Taiteilla kahden kodin elämässä niin, että vaikka isän luona onkin syöty, on vatsassa tilaa syödä äidin kanssa iltapala. Ja sitten, kun äidillä menee hetki hieman huonommin, pitää koti ja sisarukset kurissa niin, ettei isälle jää mitään pahaa sanottavaa.

Lapsen halu suojella vanhempiaan on valtava. Ja samaan aikaan suuria saattavat olla ärtymyksen, pettymyksen ja pelon tunteet. Miksette vain voi tulla toimeen?! Minä halusin pitää sekä isän että äidin. Menetänkö sen perheen, joka minulla oli? Tuo raitiovaunussa istunut äiti näytti tekevän kaiken sen, mitä vain tuossa tilanteessa voi - vakuuttaen, että lapsi ei ole se, joka niitä murheita kantaa.
 

En kampanjoi avioeroja vastaan. Olen varma, että se meidänkin perheemme tapauksessa oli epäilyksettä ainoa toimiva vaihtoehto. Olen aikuisena oppinut vanhempieni parisuhteesta asioita, jotka tekevät minut surulliseksi niin isän kuin äitinikin puolesta. He ovat molemmat olleet vain ihmisiä. Tiedän sen nyt, kun itse luovin nuoren avioliiton aavoja ja karikoita.
En edes toivoisi, ettei vanhempieni eroa olisi koskaan tapahtunut, sillä elämä jatkui - kuten aina - ja eron myötä sain myös monia asioita, joita ilman en olisi halunnut jäädä. Toivoisin vain, että ihmiset pitäisivät huolta parisuhteistaan, omasta ja toistensa hyvinvoinnista, ennen, kuin tilanne tulehtuu kestämättömäksi. Sanoisivat ääneen ne pelottavimmatkin tunteet. Ne, joista arvelee toisen suuttuvan tai tulevan surulliseksi. Ja uskaltaisivat kuunnella, kun joku sellaisista avautuu.

Itselläkin on vielä paljon opeteltavaa molemmissa. Jotain olen sentään oppinut. "Minua pelottaa." on kenties alastomin tunne, jonka toiselle voi tunnustaa. Olen sanonut niin usein.

Ainekirjoitushaaste: Ennen vanhaan

Tämä teksti on osa Ainekirjoitushaastetta, tehtävänannosta vastasi tällä kertaa Kukkavarvas.

"Ennen vanhaan."

Kovin vaikeaa oli keksiä aiheesta mitään järjellistä sanottavaa. Kirjoitin yllä olevan fraasin googleen inspiraation toivossa, ja tulihan se lopulta sieltä:

"Ennen vanhaan eivät monetkaan ihmiset, sen paremmin miehet kuin naisetkaan, tienneet tarkkaan mitä odottaa seksiltä, joten he eivät huolestuneet, kun se ei sujunut järin hyvin." 

- Kingsley Amis

Tehtävänanto: Pohdi ilmiötä lainauksen pohjalta.

Minähän en tietenkään ole elänyt ennen vanhaan, olen vasta alta kolmenkymmenen, ja voitte halutessanne ottaa tämän perspektiivin puutteen huomioon lukiessanne. Mutta ihmissuhteinen ruotiminen ja ryöppääminen tuntuu kyllä saaneen nykyään aivan hillittömät mittasuhteet. Ruudut ja aukeamat pullistelevat viestejä siitä, millainen pitäisi olla, miten asua, miten tuntea, miten riidellä, miten sopia, miten erillisiä olla ja kuinka paljon yhteistä. Ja nuo petihommat sitten: sillä aluella, jos missä, on nykyihmisellä suorituspaineita. Pitäisi olla herkkä ja huomaavainen, ja toisaalta agressiivinen kissa tai kolli yhtä aikaa. Ihmisen seksielämä on parhaimmillaan lähteestä riippuen 20-, 30-, 40-, 50- tai 60-vuotiaana. Tuleehan siinä paineita, jos on vaikka kaksi-, kolme-, neli-, viisi- tai kuusikymppinen — ja seksihommat jättäisivät paljon toivomisen varaa.

Näin nimetöntä blogia pitävänä uskallan sorkkaista vähän tähänkin muurahaispesään, vaikka omalla naamallani en ehkä tohtisi. On nimittäin hirvittävän herkkä aihe. Ja siitä herkkyydestä tuntuvat johtuvan tällä saralla niin monet ongelmatkin. Nykyään on niin kovasti paineita olla täydellinen, niin miehillä kuin naisillakin. Seksi saadaan mediassa kuulostamaan siltä, kuin siitä olisi mahdollista jotenkin suoriutua oikein, kun homman hoitaa tietyllä tavalla. Mutta mielestäni eivät sänkyhommat ole ihmissuhteen muita osa-alueita kummempi arvoitus. Molemmat nauttivat, kun kumpikin osapuoli ottaa toisen huomioon, kuuntelee herkästi ja avoimesti, ja ilmaisee itse itseään rehellisesti ja selkeästi. Ja kun molemmat ymmärtävät, että aina ei mene ihan putkeen, mutta sekään ei haittaa. Että mitään ei tehdä, jos molemmat eivät siihen suostu. Ja epäonnistuneille kokeiluille voidaan nauraa yhdessä.

Meillä ei ole ollut aina mitenkään täydellinen seksielämä. Mutta ei ole ollut täydellistä muukaan elämä, joten turha olisikaan kuvitella makuuhuoneen puolella vallinneen jonkinlainen muusta suhteesta erillinen rakastelutyhjiö. Tuntuu, että nykyään kovin monessa yhteydessä seksittömyys nähdään huonon suhteen pääasiallisena ongelmana. Minun mielestäni siinä suhteessa on aina jotain pielessä jo siinä vaiheessa, kun toiselta, tai molemmilta, katoaa halu olla alasti toisen lähellä. Koska onhan se nyt hirveän ihanaa! Mutta vaatii myös olemista niin .. no, alasti, ettei sitä toisen katsetta ja kosketusta kestä, jos kantaa mielessään kaunaa, hiljennettyjä tunteita, painavia salaisuuksia tai tunnustamattomia syntejä. Tai jos vaan yksinkertaisesti vielä aivan hitosti risoo, kun eivät asiat sujuneetkaan oman tahdon mukaan, vaan piti tyytyä johonkin naurettavaan kompromissiin tai niellä pettymyksen karvaita kyyneliä.* Nykyisen suoristuskeskeisen ja kiireisen elämän tuoksinassa on melko helppoa kanniskella moisia mukanaan siinä arjessa muuten, ja olla silti ihan hyvä elämänkumppani, tai ainakin ihan ok — jos ei nimittäin ihan tosisaan pyri kohtaamaan puolisoaan aidosti arjessa, on se melko helppoa kiireessä sysätä sivuun. Mutta seksiä ei voi suorittaa, ja molempia (tai ainakaan minua) miellyttävä petikokemus edellyttää sellaista läsnäoloa, johon ei ole mahdollista päästä, jos synkät ajatukset liikaa kaihertavat mieltä.**

* Kompromissit ovat tutkitusti hyväksi parisuhteille ja pettymykset kuuluvat toki elämään, minua on vain siunattu jääräpäisyydellä, joka tekee näiden hyväksymisestä toisinaan lievästi sanottuna haasteellista.
**Niiden pään sisäisten paineiden ei muuten täydy välttämättä olla siitä puolisosta lähtöisin, voidakseen pilata pedin tunnelman. Toim. huom.

Vaan toisaalta en sittenkään tiedä — tämä silläkin uhalla, että kierrän tekstini täysin kerälle itsensä ympäri — onko ilmiö millään tavalla uusi. Toisaalta lisääntynyt puhe parisuhteista on varmasti parantanut tilannetta monella tavalla, ennen vanhaan oli varmasti vielä yleisempää sulkea katkeruus sisimpäänsä ja jatkaa silti porskuttamista toisen rinnalla. Ainakin, jos nyt vaikka sodasta selvinneitä tässä mietiskelen. Isovanhempieni ikäluokassa olen nähnyt useita onnettomia suhteita, joiden on annettu hapantua vuosikymmenten ajan niin, että on lopulta vaikea nähdä, mistä lähtisi korjaamaan. Mutta! Kaikesta huolimatta näillä ihmisillä saattaa olla parisuhteestaan melko positiivinen sisäinen kuva. Että onhan meillä ollut noita ongelmia ja kyllähän minä tiesin, että Juhanilla oli se toinen nainen silloin vuosikymmeniä, tai Rauni on aina ollut kyllä paha suustaan. Mutta silti on ollut ihan hyvä elämä. Nykyään taas on kovin vaikeaa olla vertaamatta itseään ja omaa parisuhdettaan median tursuilemiin ihannekuviin siitä, millaiselta täydellinen näyttää. Niistä ihannekuvista muodostuu herkästi odotuksia, joista taas tulee katastrofin aineksia arjessa, kun ei se toinen tietenkään toimi, tunne, sano tai tee niin kuin odotat. Tuskin koskaan.

Että siinä mielessä olen Amiksen Kingsleyn kanssa samaa mieltä: kun ei ole liiempiä odotuksia, on paljon suurempi todennäköisyys olla lopputulokseen tyytyväinen. Oli se nyt sitten yleisempää ennen vanhaan eli ei. Siitä lähden tekemään varmempia johtopäätöksiä vasta kuudenkymmenen vuoden kuluttua, harjoitettuani empiiristä tutkimusta hivenen kauemmin. Mutta kyllä niitä odotuksia tänäpäivänäni joka tuutista niin tursuaa, että aika sissi saa olla, jotta täysin niiden tulitukselta välttyisi.

Siispä tiivistettynä kiireiselle: Ennen vanhaan asetettiin parisuhteelle (ehkä) vähemmän paineita, koska parisuhteen ihannekuvien markkinointi ei ollut yhtä agressiivista. Tästä johtuen vähemmänkin täydellinen parisuhde nähtiin ennen aivan riittävän hyvänä. Ehkä. Tällainen realismi olisi tervetullutta hyvinvointivaltion lellikeiden parisuhdepohdintoihin. Joskin toisaalta huonosta suhteesta lähteminen ajoissa on sekin varmaan ilahduttavasti nykyään helpompaa.

Ope, en saa tätä ratkaistua! Luovutan.

7½?

Epämukavuusalueilla on niin mukavaa!

Tänään uskaltauduin sinne, nimittäin epämukavuusalueelle. Kävin koelaulussa erääseen laadukkaaseen, levyilläkin laulavaan ja kansainvälisestikin esiintyvään kuoroon. En päässyt. Mutta hyvä kokemus oli!

Laula kehuttiin. Ja tulkintaakin. Sekä luonnetta! Lapsena oudoksi ujoksi erakoksi itsensä tituleeranneelle tekee hyvää, kun kehutaan hauskaksi ja valloittavaksi persoonaksi. Minä!

Harmittaa vähän toki, etten päässyt. Mutta homma kosahti harrastusalan yleiseen naisvaltaisuuteen ja miltei täydelliseen nuotinlukutaidottomuuteeni, johon ei vaan löydy lahjoja. Kirjaimia olen kyllä lukenut nelivuotiaasta saakka hienosti, mutta nuotit ja tahdit eivät vain asetu kohdilleen. Korvakuuloni on puolestaan hyvä, mikä toisaalta saattaa olla paitsi syy, myös toisaalta seuraus nuotinlukuharjoittelun epäonnistumiseen: en viitsinyt, kun ei ollut yhtään synnynnäisiä lahjoja, eikä toisaalta monessakaan yhteydessä tarvinnut, kun saatoin vain esittää lukevani nuotteja, olinhan jo oppinut melodian korvakuulolta.

Noniin, vähän traumaa sieltä taustalta löytyi siis kuitenkin, piti päästä pettymystä purkamaan.
Mutta homman ydin on tämä: miten ihanan pelottavaa, kamalan jännittävää, hersyvän hillitöntä tehdä jotain, johon ei melkein meinaa riittää rohkeus. Olin koe-esiintymisen jälkeen aivan jännän käkenä. Innoissani, kun kehuttiin. Nolona, kun olin siinä nuottien lukemisessa niin surkea. Ylpeänä, kun menin. Pettyneenä, kun en päässyt.

Useamminkin voisi tehdä tällaisia vierailuja epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Niihin tarvitaan toki aina oikeanlainen motivaatio. Parisuhteessakin miltei joka kerta uskaltauduttuani omalta mukavuusalueeltani, on lopputulos ollut edeltävää tilannetta parempi. Jotenkin niissä asioissa se on kuitenkin kohdallani kaikista vaikeinta.

Kyse lienee jonkinlaisesta itsetuntoprobleemasta. Laulamisen ja esiintymisen suhteen minulla on vahva itsetunto ja tunne: "Tämän osaan. Tässä olen (onnistuessani) hyvä. Vaikka menisi huonosti, se ei tarkoita, että olen huono. Sitten vaan meni huonosti." Vaan raakoja, herkkiä, sekavia tunteita ja hentoja tulevaisuuden haaveita pöydälle ladattaessa ei löydykään samanlaista itsevarmuusreserviä. En ajattele: "Tätä haluan. Tällainen olen. Tällaisia tunteita minulla nyt on. Koetan ilmaista ne parhaani mukaan ja tulla ymmärretyksi, ymmärtää takaisin. Jos tulee vähän sotkua, ei sekään mitään. Minun tunteeni ovat hyviä ja oikeita sellaisenaan." Sen sijaan sisäinen kommentaattorini tuuttaa jotain aivan muuta: "Pelottaa. Entä jos sanon jotain väärää? Jos se suuttuu? Mitä teen, kun se ei hyväksy näitä tunteita? Joudunko hylkäämään nämä unelmat, kun tuo ei näe niiden tärkeyttä? Jos se hylkää minut, kun paljastan tämän? Uskallanko?"

Aina en uskalla. Mutta useimmiten (Tai aina! Luultavasti aina.) kannattaisi.

Haluaisin vähän parantaa tuota sisäistä keskusteluyhteyttäni. Luoda vähän uskoa itseeni. Tällaiset, siellä oman epämukavuusalueen mukavammalla puolella tapahtuvat, rohkaistumiset ovat hyvää treeniä.

Juuri nyt haluaisin syleillä koko maailmaa. On niin täpinät. Jes.

Olettajille olettavissa ongelmia

Tänään olemme päässeet nauttimaan parisuhteemme perisynnin hedelmistä, ja jaetaanpa sitä nyt vähän teidän lukijoidenkin (kun todistettavasti olette olemassa) kanssa.

Nimittäin olettaminen (eng. assuming).

Ei herranjestas meikäläiset osaamme sitä harrastaa aivan joka välissä. Ja kun kaksi yhtä lailla meedioksi tekeytyvää luovivat tunteiden ja tarpeiden louhikossa, menee siinä ruvelle polvi jos toinenkin. Viljelemällä oletuksia siitä, mitä rakkaasi haluaa ja mitä taas ei, mitä rakkaasi odottaa sinulta, miten hyvin rakkaasi tietää, mitä itse odotat häneltä ja ylipäätään mitä mieltä olette elämästä yhdessä tai erikseen — saa aikaan aikamoisen solmun. 

Vaikka tällaisen.

Tämänpäiväinen episodimme oli hyvin vaaratonta mallia: Minä oletin miehen haluavan viettää aikaa kanssani, vaikka itse olisin halunnut omaa aikaa. Mies oletti minun haluavan viettää aikaa kanssansa, vaikka itse olisi ihan tyytyväisenä ollut itsekseenkin. Lopputulemana vähän epämääräisesti vietetty päivä, jonka aikana molemmilla oli sellainen olo, ettei tämä nyt ihan oikein mennyt, ja illalla pieni stressikänä. Selvitimme sen ihan hienosti sitten, kun tajuttiin mistä ylipäätään oli kysymys. Mutta onhan tämä tällainen naurettavaa.

Meillä on molemmilla ihan selkeät syymme siihen, miksi yritämme lukea toisen ajatuksia. Puolison lapsuuden kodissa toinen vanhemmista on ollut räjähtävää sorttia, jolle pettymyksen aiheuttamisesta on rankaistu raukkamaisella tavalla. Mies ei uskalla sanoa kaikkia mielipiteitään ääneen, koska pelkää aiheuttavansa minulle pettymyksen. Minä taas olen jossain matkan varrella oppinut tarpomaan omia tarpeitani muiden tarpeiden kustannuksella, ja vaikka tätä olenkin yrittänyt treenata, usein yhä unohdan etten ole oman elämäni objekti vaan subjekti — tekijä. 

Huomasinpahan taas ajautuneeni objektimoodiin, ja nyt on aika vähän herätellä sitä tekijäminää. Mitä minä haluan? Miten itse haluan aikani käyttää? Mitä itse tarvitsen juuri nyt? Miltä minusta tuntuu, ja miten haluan siihen reagoida?

Ei, rakas objektiminäni, joka yrität siellä piipittää vastalauseita, tämä ei ole itsekkyyttä, vaan tervettä itserakkautta — rakkautta itseä kohtaan. Ei omien tarpeiden kuunteleminen tee minusta huonompaa puolisoa, ystävää, tytärtä tai siskoa. Pikemminkin omien rajojeni, tarpeideni ja halujeni tunteminen ja ilmaiseminen tekee minusta paremman kaikilla noilla alueilla. Nimittäin aidomman, avoimemman, rehellisemmän, läsnäolevamman, oman itseni.

Siispä haaste tulevalle viikolle: sano ainakin kerran päivässä ääneen sellainen tarve, halu tai tunne, josta tekisi mieli vaieta (ettei aiheuttaisi harmia tai ongelmia muille, tai ikävää välikohtausta tai hankaluutta).

Ei kellään muulla olisi tällaisia vaikeuksia, tai vinkkejä siihen?

Rakkautta, riitoja ja ranskanleipää

Nimittäin pitkän tauon jälkeen taas täällä! Ja tällä kertaa blogautan ruuduillenne suoraan Pariisista, bonsoir!

Loppusyksy meni haipakkaa, neuloin joululahjoja ja suunnittelin elämää. Joulu meni ihanasti, perheen keskellä ja hyvästä ruoasta nauttien. Vuoden alussa päräytimme miehen kanssa sitten tänne patonkien sydänmaalle kuukaudeksi, josta puolet on jo lusittu. Taustalla ajatus, että siippa ei mitenkään ole vieläkään sopeutunut Suomeen ja halusi katsoa, miltä elämä voisi jossain muualla maistua. Tämän lisäksi taka-ajatuksena oli toki myös saada meille molemmille vähän lomaa, (palkaton) kesäloma kun meni itsellä vuodepotilaana ja toisella töitä tehden.

Ranska on kohdellut kohtuullisen kivasti. Ei tuo mies tännekään halua muuttaa, sen tiesi viikossa. Mutta on silti ollut ihan mukavaa, on nähty paljon kullattuja asioita, kauniita kiemuraisia katuja ja syöty hurjasti. Asuttamassamme pienessä ullakkokomerossa on pääosin ollut oikein lempeä tunnelma, olemme katselleet sylikkäin hattaraisia elokuvia yön pimeässä ja aamulla natustaneet leipomosta kipaistua leipää ja juustopuodin (jonka myyjätyttö pyörittelee silmiään, kun käymme siellä niin usein) antimia.

Pariisin asuntomme on kuudennessa kerroksessa, jonne ei johda hissiä, ainoastaan nämä portaat.
Lenkillä ei ole tullut käytyä, mutta reisiä tulee treenattua ihan hyvin silti!

Vaan emmehän olisi me, ellei vessattomassa kattohuoneistossamme olisi myös riidelty. Verisimmin eilen (tai siis oikeammin viime yönä). Emme kuulu siihen järkevien ihmisten kastiin, jotka ymmärtävät jossain vaiheessa yötä lopettaa riitelyn ja mennä nukkumaan, koska aamulla kaikki näyttää valoisammalta. Kuulumme siihen herkästi syttyvien joukkoon, joka silmänalusten tummuessa muuttuu entistä räjähdysherkemmäksi ja aamuyön tunteina tuuletetaan ne alimmaksi talletetut katkeruudet.

Toisaalta hyvä! Vaikeneminenhan nyt on parisuhteessa tunnetusti kaikista pahinta. Toisaalta taas, voisi itse kukin toki opetella myös ilmaisemaan tunteitaan hivenen rakentavammin ja ilman kirosanoja (mies) tai kyyneleitä (minä). Asia ei ole ratkennut, ongelma nimittäin on kuin onkin ihan tuulettamisen arvoinen: suhteemme alusta asti kaivellut epäsuhta yhdessä ja erillään olon suhteesta, josta väännämme usein kättä. Siihen kun vähän sotketaan vielä molemmin puolista syyllistymistä, näitä kuviteltuja syytöksiä vastaan puolustautumista ja sisinpiimme rakennettuja oletusasetuksia siitä, miten X tarkoittaa, ettei toinen ymmärrä/rakasta/välitä/hyväksy — oli soppa valmis.

Vaikka ongelma oli ja on minun, eikä vielä ratkennutkaan, on silti yllättävän levollinen olo. Olemme halanneet ja hassutelleet, hihitelleet ja herkistelleet jo tänäänkin. Olisi itse asiassa helpompaa, jos emme tulisi miehen kanssa ollenkaan toimeen. Silloin voisi sanoa soronoo ja todeta yhtälön vain olevan liian vaikea. Vaan kun ei. On niin hirveästi hyvää ja kaunista, että ristiriidat tuntuvat kovin epäreiluilta. Miksi näiden yhden ja kahden asian täytyy olla niin karmean vaikeita ja näkökantojemme valovuosien päässä toisistaan! En jaksa, en halua, en pysty enää joustamaan!

Tai niin ainakin uskottelen itselleni. Tosiasiassahan ihminen joustaa järjettömyyksiin asti. Mutta kun ei tahtoisi joustaa niin kovasti. Ensimmäiset pari vuotta olivat (kuten monikulttuurisissa suhteissa monastikin) jatkuvaa sopeutumista ja yhteisen sävelen hakemista hien ja kyynelten kera. Nyt, kun osaamme tulla ihanasti toimeen ja todella tunnemme olomme kotoisiksi toistemme luona, olisi ihanaa, kun kaikki palaset vihdoin olisivat kohdillaan. Mutta eivät ne vaan ole. Eivätkä ehkä koskaan loksahdakaan!

Pitää tässä halailun ja hihittelyn lomassa vaan jatkaa pohdintaa siitä, miten paljon antaa ja kuinka paljon saa. Ja onhan vaaka pitkällä tähtäimellä tarpeeksi tasapainossa.

Halit teille sinne, kaksi lukijaani! (Jotain roskapostirobotteja kuitenkin.)