Haastava haaste ja blogisuosituksia

Sain tällaisen 11 asiaa -haasteen Nunulta, johon kuului kauheasti kaikkia osa-alueita. En onnistunut ihan täydellisesti täyttämään haasteen tavoitteita, mutta vähän edes yritin.

11 asiaa minusta, tajunnanvirtaharjoitus:

1. Olen leikannut itse omat hiukseni yli 10 vuoden ajan. Sen näkee tai sitten ei, ei kiinnosta minua. Itse asiassa tällä hetkellä olen malli on todella kiva, hyvä minä!

2. Käytän mahdollisimman ohut- ja joustavapohjaisia kenkiä (ns. barefoot-malleja) nyt jo kolmatta vuotta. Jalkani voivat hyvin, mutta kukkaroni ei (niin vähän materiaalia, niin järkyn kallis hinta). Siirtyminen tavallisiin kenkiin ei enää edes onnistuisi, olen jumissa.

3. Haluaisin koiran. Sitten seuraavassa hetkessä taas en. Kotonamme oli aina koiria, ja vaikka niistä oli paljon iloa, pitkään olin onnellinen koirattomasta aikuiselämästä. Nyt alkaa jo kaipuu vaivaamaan.

4. Nukun aina seinän puolella.

5. Käytän töissä hiirtä pelkästään vasemmalla kädellä, kotona ainoastaan oikealla.

6. Pidän sarkastisesta huumorista. Joskus olen ollut jopa liian ilkeä, pyydän kuitenkin silloin anteeksi.

7. Rakastan viettää aikaa lapsuudenkodissani. Sisaruksiani alkaa siellä jonkin ajan kuluttua ahdistamaan, ja haluavat palata omaan kotiinsa. Minä voisin oikeasti yhä asua äitini kanssa ihan ongelmitta. (Siis käyhän hän toki välillä hermoilleni, mutta niin tekee kuka tahansa, myös nykyinen asuinkumppani.)

8. Toivoisin, että Helsingistä saisi parempaa mustaamakkaraa.

9. En välitä kakuista, mutta rakastan piirakoita.

10. Olen tosi herkkis. Minua alkaa nolottaa, naurattaa, sytyttää ja stressata nopeasti ja pienestä. Toisaalta laannun myös äkkiä. Keksin kärkkäästi uusia suuntia elämälleni, ja lähes yhtä usein jätän ne toteuttamatta (ja teenkin sitten jotain muuta). Oman mieleni tämä kaikki pitää virkeänä, puolisoani se nähtävästi vähän risoo. Vaan saman ailahtelevuuden ansioista olemme ylipäätään tavanneet, joten siitäpähän sai.

Totuus löytyy vessan seinästä.

Haastajalta saamani kysymykset:
1. Jotain, jonka olet oppinut kantapään kautta? Että ne asiat, joita pelottaa/jännittää/hävettää sanoa ääneen, ovat juuri niitä asioita, jotka on tärkeätä sanoa ääneen (mahdollisimman pian). Silti en aina osaa. Oppia koko elämä.

2. Paras lukemasi kirja? Mahdoton kysymys! Pulkkisen Raja, Hietamiehen Tarhapäivä sekä Tee työtä ja rakasta tulevat viimeisen muutaman kuukauden ajalta ensimmäisenä mieleen. Mahdollisia vastauksia olisi kymmeniä. Vaikka tietenkin voisi vastata jotain oikeasti vavisuttavaa luettavaa, kuten vaikka Man's Search for Meaning. Tai klassikon, kuten Pessi ja Illusia.
3. Mikä sinusta tulee isona? Keskivartalolihava, jos geenejä on uskominen. Monta kokemusta rikkaampi.  Toivottavasti tekemiini valintoihin tyytyväinen. Ainakin ryppyisempi.

4. Mikä sinua motivoi? Jossain haastavassa tai itselleni uudessa asiassa onnistuminen. Myös toisen ihmisen aito innostus ja riemu. Nautinto (auliisti sen myönnän).
5. Suosikkihokemasi? "Why not?" (Ei ehkä suosikkini, mutta useimmin käytetty. Tällä vastaan usein puolisolleni. Hänestä se on turhauttavaa, sanoisi nainen nyt vaan suoraan kyllä vai ei.)
6. Paras kauneusvinkkisi? Nuku niin paljon kuin voit. Hikoile kunnolla ainakin kerran viikossa. Jos janottaa, juo vettä. Ensimmäistä en aina itse noudata, muita kyllä.
7. Onnellinen paikkasi? Happy place, paikka jonka ajattelu tuo hymyn huulillesi? Jos yksi on valittava, niin tanssiluokka, josta näkyy auringonlasku meren ylle. Käyn siellä kerran viikossa ja aina jälkikäteen rakastan elämää vähän enemmän kuin ennen.
8. Pidätkö työstäsi? En. En inhoakaan. Mutta useimmiten en kyllä pidä. Mielummin tekisin päivilläni jotain muuta. Aika usein teenkin. Esim. tätä tein hetken yhtenä päivänä (salaa). Toisaalta olen ailahtelevainen sielu, ja juuri tänään siellä oli aika kivaa.
9. Mieluisin matkakohteesi? Joku paikka, jossa en ole vielä käynyt. Siellä saisi olla kaunista luontoa, mutta silti kävelymatkan päässä hyvää ruokaa halvalla ja hassunnäköisiä mukavia ihmisiä kaduilla. Onneksi olen sellaisissa käynytkin, mutta toivottavasti löytyy vielä uusia. Ehkä kesällä taas!
10. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla. Impulsiivinen, herkkä, toiveikas, sinnikäs, nälkäinen.
11. Mihin kysymykseen/mieltäsi askarruttavaan asiaan haluaisit elämäsi aikana vastauksen? Mistä työtä saisin sekä tyydytystä, inspiraatiota että toimeentulon? Muitakin kysymyksiä on, mutta niihin vastauksen löytäminen ei itse asiassa ole kovinkaan tärkeää. Useimmiten koen tärkeimmäksi sen, että edes kysyn: ihmettelen, kyseenalaistan.

Lisäksi bonuskysymys Mä en ole koskaan -pelin hengessä: Minä en ole koskaan .. kokeillut tupakanpolttoa, henkostakaan. Enkä kokeile.

Huh. Tässähän on kova homma.

Eeva Kilpi sen tiesi.

Sitten kysymykseni seuraavalle uhrille:
Tämä oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. En keksinyt mitään, enkä varsinkaan kehdannut alkaa haastelemaan ketään ympäri blogimaailmaa (tarkoitus oli haastaa alle 200 lukijan blogeja, mistä sen tietää??!) - en selvästikään tunne oloani vielä kovin kotoisaksi näissä virtuaaliympyröissä.

Koska jutun juju lienee kuitenkin lukusuositusten jakaminen, teen sen! En välittänyt lukijamäärärajoista, enkä vieläkään tiedä, mistä sen näkee. Alla siis seuraa, suosittelen lämpimästi!

Ylityspaikka - rauhallista pohdintaa elämästä, ja siitä, miten vähälläkin pärjää (eikä siksi, että olisi pakko, vaan koska valitsee niin).
Ässän käkenä - hersyvää suomenkielihuumoria, pakinointia ja äidinkielenopettajan kommelluksia Pohjanmaalta, naurattaa aina.
Keskeneräinen - kaunis ja ajatuksia herättävä blogi, huomioita sijaisäidin arjesta ja elämästä yleensä. Arvostan korkealle myös kirjoittajan kykyä tiivistää suuria tunteitaan muutamaan lauseeseen (itse kun edustan täysin toista ääripäätä).
Uusioperheen kuviot ja kaviot - otsikossahan tuo jo tuleekin, se sisältö. Ajatuksella kirjoitettua pohdintaa, eikä pelkästään perhearjesta vaan yhteiskunnasta yleensä.
Oisko tulta? - kirkon työntekijöiden ja muiden kirkonmielisten pitämä blogi. En itse enää kuulu kirkkoon, mutta tässä blogissa vallitsee samanlainen tunnelma, kuin kotipaikkakuntani seurakunnassa, johon mielelläni yhä kuuluisin. Elämän ilmiöiden ihmettelyä, armoa kanssakulkijoita kohtaan, huomion kiinnittämistä heihin, joilla ei ole kaikki hyvin. 
Hella ja houkutus - yksinkertaisesti aivan todella hurmaava ja makuuni sopiva ruokablogi. Parikin arkisuosikkiamme on nyysitty täältä, kiitos siitä.

Yrityskeskeistä

En päässyt edes pääsykokeisiin niiden ennakkotehtävien avulla, joita taannoin väsäsin. Ainut harmi on toki se, että hieno sarjakuva hautautuu nyt täysin tarpeettomana jonnekin taidekoulun kellariin, vaikka olisin voinut antaa sen vaikka jollekin joululahjaksi. (No ehkä korkeintaan äidille.)

Vaan onneksi on vakipaikka ja siellä jopa kerrankin ehkä jotain mahdollisesti mielenkiintoisesta tiedossa hamassa tulevaisuudessa. Siis ehkä. Mutta muutakin onneksi elämässä on. Kesä! Kesäsaateessa suoritettu aamulenkki pitkästä aikaa. Vastaleikatut (onnistuneesti) hiukset. Vatsassa mainio munakas. Uunista juuri tullut raparperipiirakka. Saunavuoro alkamaisillaan.

Ja toki jo mielessä miljoona ideaa, minne suunnata: aikuiskoulutuksia, harrasteopintoja, uusia tuulia. Aina sopii yrittää. Ja sitten kun ei onnistu, yrittää jotain muuta.

Jes!


edit:
Tämä piirakka on ihan jumalaista. Koska jotain lukijaanikin saattaa kiinnostaa 10 minuutin valmisteluilla syntyvä suussasulava piiras, laitan ohjeen muistiin tänne.

Eijan helppo raparperipiirakka
75 g voita
1 dl sokeria
1 dl kermaa (laitoin 3/4 kookoskermaa ja 1/4 vettä)
1 muna
2½ dl vehnäjauhoja (laitoin pienen osan kauraleseinä)
1½ tl leivinjauhetta
½ l raparperinpaloja
sokeria
kookoshiutaleita tai mantelirouhetta (käytin jälkimmäistä)
Päälle:
1 muna
1 dl kermaa (laitoin turkkilaista jogurttia)
½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria 

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita joukkoon kerma, sokeri, muna sekä vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina voideltu piirakkavuokaan.
Pane raparperinpalat päälle ja ripottele niille hiukan sokeria sekä mantelirouhetta tai kookoshiutaleita. Kypsennä 200 asteisessa uunissa 15 min.
Sekoita keskenään muna, kerma, sokeri ja vaniljasokeri ja kaada seos puolikypsän piirakan päälle. Kypsennä uunin alimmalla tasolla vielä noin 15 minuuttia (kesti meidän uunilla paljon kauemmin, varmaan 30 min). Tarjoa haaleana vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. (Todellakaan odoteltu mitään haalenemista.)

Kahden kulttuurin pienperhe

Olipahan Pääkaupungin Uutisissa kerrankin artikkeli, jota minäkin vaivaudun blogistaniassa kommentoimaan. Nimittäin tämä. Aikalailla samat tarinat voi myös lukea artikkelin kohteen kirjoittamasta alkuperäisestä kirjoituksesta täältä, jos nyt vaikka mielii lukea ennemmin englanniksi.

Juttu koskee lasten kasvattamista kahden kulttuurin ristitulessa, mutta moni asia pätee monikulttuuriseen perheeseen jo ennen, kuin lasta on suunnitteillakaan. (Minä ja puolisomme olemme jopa käyneet miltei vakavamielisen keskustelun siitä, miten mahdollisesti tulevaisuudessa hankkimallemme koiralle voitaisiin opettaa tärkeimmät komennot kahdella kielellä. Jeps.)

Meilläkin henkisiä hiertymiä aiheuttavat monasti juuri tällaiset sosiaaliseen kulttuuriin liittyvät asiat: mikä on minun mielestäni kohteliasta saattaa olla toisen mielestä tökeröä, mikä on hänen mielestään normaalia kanssakäymistä saattaa minun mielestäni olla törttöilyä, ja käsitys siitä, mitä ihmisiksi oleminen tarkoittaa, saattaa joissain pienissä asioissa vaihdella radikaalistikin.

Mieheni on monessa asiassa artikkelin haastateltujen kanssa samoilla linjoilla. Ihmiset jättävät toisensa Suomessa rauhaan niin pedantisti, etteivät huomioi toisiaan edes silloin, kun se olisi kohteliasta. Pelkäävät puhua tunteistaan tai ajattelevat selviytyvänsä asioistaan itse aina loppuun asti, vaikka selittämällä, missä mättää, olisi vältytty monelta murheelta matkan varrella. Suomalaisen suorapuheisuus voi vaikuttaa pohjoisamerikkalaisesta tylyydeltä. Toisaalta sieltä päin tulevilla (tai no, mantereen itärannikolta), on taipumusta omanlaiseensa suorapuheisuuteen, joka suomalaisvinkkelistä taas vaikuttaa hyökkäävältä. Ja joskus puoliso kiskaisee palkokasvin nokkaansa kovin nopeasti töykeilystäni, minä kun en jaksaisi aina selittää enkä jaaritella sitten selittämättömyyden aiheuttamista harmistuksen tunteistakaan.

Kun luemme parisuhdeneuvoja, saamme usein kääntää sukupuolirooli päin vastoin. Tiedättehän, sellaisia naiset haluavat kommunikoida ja saada tunteensa kuulluksi, miehiä liika asioiden vatvominen saattaa ahdistaa, mutta heidän tulee ymmärtää, että tämä naisen tarve on tärkeä tai naisen puhe tunteistaan voi kuulostaa miehestä nalkutukselta ja hänestä voi tuntua, että nainen hyökkää häntä vastaan - naisen tulee muistaa tuoda esille, että negatiivissa tunteissa on kyse vain jostain tietystä asiasta, ja pääsääntöisesti hän arvostaa miestä kumppaninaan. (Keksin em. sepustukset itse, mutta tuollaista kamaahan se on.) Minä olen aina tällaisissa kuvauksissa se mies, vaikken mitenkään valtavan tuppisuu ole minäkään, kuka tahansa minut tunteva voisi sen teille kertoa. Hämäläisyys vain puskee kuitenkin päälle niin, että paljon sosiaalisemmassa ja avoimemmassa kulttuurissa kasvanut puolisoni on aina oleva se tunteitaan ruotivampi osapuoli.

Kulttuurieroja on toki jo kahden suomalaisenkin välillä. Kaikki tulemme erilaisista perheistä, joissa kussakin on ollut oma kulttuurinsa, ja olemme myös muiden elämän varrella tapaamiemme ihmisten muokkaama. Mielestäni näiden asioiden oppiminen toisesta on, vaikkakin välillä turhauttavaa, myös todella mielenkiintoista. Se lisää myös ymmärrystä siitä, minkälainen minä todella olen, miksi ja miten käyttäydyn tai ajattelen. En itse ikinä tajunnut, kuinka todella isänmaallinen olenkaan, ennen kuin muutin saman katon alle henkilön kanssa, jolle Suomi ja suomalaisuus eivät olekaan itsestäänselvyyksiä.

Suosittelen tutustumaan jompaan kumpaan artikkeliin!

Turrutetut tunteet

Kun olen inspiroitunut, jostain asiasta innoissani, herään mielelläni uuteen päivään. Töissä tylsinä hetkinä mietin hauskaa harrastustani, vapaa-ajan projektia tai kirjaa, jonka olen lukenut - ja puhkun intoa päästä jo jatkamaan hommia.

Kun minulla ei ole käsilläni jotain mielenkiintoista, tarpeeksi haastavaa ja/tai palkitsevaa tekemistä, päädyn terrorisoimaan itseäni. Tuolloin minut valtaa nimetön ahdistus, jonka ajamana mutustan suklaarusinoita pussikaupalla, pyörin nettikaupoissa himoitsemassa asioita, joita en oikeasti tarvitse, tai kehitän parisuhdeongelmia aiheista, jotka saattavat jossain vaiheessa muodostua ongelmaksi.

Kaikkihan me jossain määrin teemme tätä: turrutamme ikäviä tunteitamme. Joku katsoo neljä jaksoa Frendejä lykätäkseen esseen kirjoittamisen aloittamista. Toinen syö salaa suklaapatukan autossa. Kolmas jättää syömättä. Neljäs puolestaan juo. Ihanne toki olisi, että ottaisin reilusti vastaan kaikki tunteeni, ikävimmätkin, hyväksyvästi vain antaisin niiden tulla ja tuntisin. En vaan ole vielä niin valveutunut. 

Ensimmäinen askel on jo se, että opettelen tunnistamaan milloin nautiskelen: syön jäätelöannoksen aurinkoisella terassilla hyvässä seurassa tai ostan uuden (tarpeeseen tulevan) laukun itselleni palkinnoksi hyvin päättyneestä puolen vuoden työprojektista, katson pari jaksoa hyvää tv-sarjaa yksin kotona heittääkseni aivot narikkaan - tai vaikka nukun pitkään sunnuntaiaamuna - ja milloin käytän samaa toimintaa turruttaakseni tunteeni: ahmin nallekarkkeja epämääräiseen pahaan oloon ikävän työpäivän jälkeen, kehitän pakkomielteen uudesta mekosta, vaikka kaapissa on jo kaksi miltei samanlaista, katson tuntikaupalla televisiota miehen ollessa matkalla, koska ilman television ääniä koti tuntuu tyhjältä. Joskus nuorempana muistan myös jonain hyvin synkkänä päivänä vain nukkuneeni, jotta tunnit kuluisivat nopeammin eikä tarvitisi viettää niin pitkää aikaa nykyhetkessä.

Tunteiden turruttamisen tiedostamisesta on syntynyt uusi ongelma, eli jos todella pahasti "repsahdan" vanhaan käyttäytymismalliin, tulee minulle nykyään jälkikäteen paha tunreidenturruttamiskrapula. Kaamea morkkis. Tähän ei auta muu kuin armo ja anteeksianto itselle. Toisinaan se vain on vaikeaa, vaikka kuinka tietää, että itsensä rankaiseminen tai edes tuomitsevat ajatukset paljon varmemmin ajavat uudestaan samalle polulle.

Päivän aiheena siis tänään: armoa itselle. Kelpaan tällaisena kuin olen, virheinenikin. Tulipahan taas tehtyä, mutta ei maailma siihen kaadu, enkä minä ole yhtään sen huonompi ihminen. Olen oikeasti tosi hyvä tyyppi!

Kuten myös sinä!

.. vaan onneksi on vappu!

Sillä lisää lomaa, sitä tähän elämään kaivataan.

Olemme viime aikoina sisarusteni kanssa pariin otteeseen puhuneet siitä, että monet juhlat eivät ole meille kovin merkityksellisiä, koska lapsenakaan ei perheessämme ollut vankkoja perinteitä niiden viettämiseen. Oikeastaan ainoastaan joulu on perheessämme todella perinteikäs juhla, kaikkiin muihin pyhiin kuului lähinnä hyvin syöminen ja hyvä seura -- oli juhlinta sitten pakanallista tai kirkollista perua. Osa perhejuhlista myös koko muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat ollessani ala-asteikäinen, eikä tilalle tullut yhtä vahvoja perinteitä.

Nyt aikuisella iällä olen alkanut nähdä perhekohtaisten perinteiden ja rituaalien arvon. Että aina halataan nähdessä ja lähtiessä. Syödään illallinen yhdessä saman pöydän ääressä. Viikonloppuna herkutellaan rauhallisella aamiaisella. Nukkumaan mennessä tehdään samat jutut joka ilta. Lapset kaipavat rituaaleja, mutta niin mielestäni me aikuisetkin. Ne luovat turvallisuuden tunteen, ihanan ennalta-arvattavuuden jatkumon muuten hektisessä elämässä. Yllättävät tilanteet ja ideat ovat myös erittäin tervetulleita elämään, mutta jos arkeen ei liity mitään rituaaleja, tunnen minä ainakin oloni jotenkin haahuilevaksi. Systeemin ollessa selvä ei myöskään tarvitse käyttää aikaa sen ihmettelemiseen, miten toimisi -- joku vakioasetus on hyvä olla olemassa, jos ei halua käyttää aikaa tai aivojaan luovuuteen.

Kovasti olen koettanut saada muodostettua minun ja mieheni pienperheellemyös jotain juhlaperinteitä, mutta se ei olekaan kahden kulttuurin vaikutuksen alaisena aina niin yksinkertaista. Mies ei yksinkertaisesti tajua, miksi pitäisi niin kovasti innostua piknikista mutaisessa puistossa toukokuun kunniaksi tai käsitä yhtään, mitä riemua on katsoa, kun pitkä rivi ihmisiä kättelee presidenttiä. Toisaalta minä en ole tajunnut, että halloween voi olla jollekin vuoden tärkein juhlapyhä emmekä yrityksestä huolimatta saaneet kiitospäivän isoille illallisille täsmälleen oikeaa tunnelmaa -- se ei vaan ole sama. 

Onneksi on muutakin perhettä, joiden avulla voin itse juurtua ja juurruttaa myös puolisoani oman kulttuurini perinteisiin. Joulua hän rakastaakin jo nykyään lähes yhtä paljon kuin minä (ei siis itse ole sitä juhlinut, koska hänen vähemmistökulttuurillaan on oma loppuvuoden juhlansa), mutta muissa on vielä tekemistä. Ja pääosin varmaan juuri siksi, kuten alussa totesin: minullakaan ei ole näihin oman kulttuurini muihin juhliin kovin tiivistä sidettä. Vain se, että hyvää ruokaa on oltava.

Mielelläni (lue: kynsin ja hampain) pidän kuitenkin oppimistani vähäisistäkin perinteistä kiinni ja siksi kaapista löytyykin tänään simaa, nakkeja ja tippaleipiä -- vaikka mutaiselle piknikille en miesparkaa tänävuonna aiokaan raahata.

Nauttikaa tekin, kukin parhaaksi katsomallanne tyylillä!

Pääsiäinen, jään kaipaamaan sinua

Oli nimittäin mainio miniloma. Mielelläni jatkaisin tätä vielä toisen rupeaman. Lisää pitkiä yöunia, rauhallisia aamiaisia pannukakkujen tai avokadovoileipien äärellä. Vielä parit iltapäivän irtojäätelöt auringossa meren rannalla. Vielä muutamat päiväunet. Vielä toinen erä frisbeegolfia, vielä pari kauniiden kelien iltalenkkiä lisää. Vielä toinen hulvaton elokuvailta ja kreisi metelimusiikkikeikka. Mielellään useampikin kiireettömästi kokattu ja nautittu illallinen. (Vielä parit turhat väsymyskiukuttelut? Ei ehkä niitä. Tosin hellät sovitteluhalit kävisivät kyllä.)

Pääsiäispuputkin unohdimme kaiken lomailun lomassa piilottaa, etsiä ja syödä. Ehkä pidetäänkin lomailmapiiriä yllä järjestämällä seuraavaksi alesuklaamunajahti.

Toivottavasti teidänkin pääsiäisenne on sujunut hyvissä tunnelmissa. 

Vappua odotellessa.

Meidän suomalais-pohjoisamerikkalaiset kulttuurieromme

Olen taas lukenut! Nimittäin kaksi Wolfram Eilenbergerin kirjaa Minun suomalainen vaimoni sekä tämän jonkinasteisen jatko-osan Minun kolmikieliset kaksoseni.

Ensimmäisessä suomalaisnaisen nainut saksalainen ihmettelee uuden appimaansa tapoja. Eilenberger on väitellyt kulttuurifilosofiasta, ja tämä ammattitausta lienee se, mikä antaa kirjoille pelkästään omituisuuksille naureskelua korkeamman tason. En ole välttämättä jokaisesta päätelmästä kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta hyvin hän ainakin perustelee tulkintansa suomalaisten käyttäytymisen merkityksistä. 

Ensimmäinen kirja ei yllättäen kolahtanut aivan niin kovasti kotipesään, kuin olisin odottanut. Onhan meilläkin kotona muunmaalainen, suomalaisen vaimonsa tapoja usein suureen ääneen ihmettelevä tuontivävy. Kirjaa lukiessa vaan käy pian ilmi, että Eilenberger on nainut itsensä todella perinteiseen suomalaiseen sukuun: appi ei puhu sanaakaan englantia, eikä juuri suomeksikaan, kesäkuukaudet vietetään tiukasti mökillä Järvi-Suomessa itikoita läiskien, uudet ystävät ja sukulaiset ovat niin arkena kuin juhlissakin aina tuhannen tuiterissa, eikä häitä ole ilman sahtia. 

Minun mieheni on nainut itsensä hyvin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. Kyllä minunkin isäni asuu vuodesta viisi kuukautta kesämökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä - mutta myös puhuu sujuvaa englantia, keskustelee sujuvasti niin hevimusiikista kuin parsapastaresepteistäkin, enkä ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Äitini on matkustanut enemmän kuin minä, chattaa facessa monelle mantereelle eikä todellakaan jätä keskusteluun perisuomalaisia pitkiä hiljaisia hetkiä - päin vastoin, saadakseen suunvuoron joutuu puhumaan päälle. Jopa yhdeksänkymppinen isoäitini on käynyt Aasiassa ja pystyy puhumaan mieheni kanssa muutaman lauseen mormoneilta oppimaansa englantia. Isotätini on maahanmuuttaja hänkin ja eräissä sukujuhlissa kävi ilmi, että isosetäni on asunut nuorena pari vuotta USA:ssa. Toki minunkin sukuuni kuuluu itikanläiskijöitä ja isomahaisia hiljaisia miehiä, joiden kanssa tunnen syvää yhteenkuuluvuutta, mutta läheskään koko totuus minun sukuni suomalaisuudesta se ei ole.

Minulle Minun suomalainen vaimoni ei siis ole näkökulma mieheni pään sisään kuin osittain, muilta osin se on vain kuvaus perisuomalaisesta sielunmaisemasta. Toki tunnen monia kirjassa kuvatun kaltaisia suomalaisia, mutta en aivan joka suhteessa itse edusta heitä.

Kielen tasolla ilmenevät kulttuurierot ovat kuitenkin meillekin tuttuja, ja jaksavat hymyilyttää. Kuinka höpöhöpö käy kuitiksi lähes mihin tahansa keskusteluun. Kuinka minä rakastan sinua on niin pitkä ja monisyinen toteamus, että nasevampi "I love you" lähtee kaksikielisen parin huulilta paljon helpommin. Tarkkanäköinen on kyllä myös jaottelu eri ihmistyyppeihin sen perusteella, millä tyylillä kukin antautuu jääkylmään järveen uimaan. Itse kuulun "määrätietoisiin menijöihin", mieheni edustaa Wolframin lailla "haaleita menijöitä".

Sen sijaan yllättäen toisessa kirjassa tulee esiin useampia minun ja mieheni välisiä kulttuurieroja. Minun kolmikieliset kaksoseni kertoo limittäin Wolframin, hänen vaimonsa ja kaksostyttöjensä asumisesta sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Johan alkaa kuulostaa tutulta! Suomalaisen vaimon suorasukaisuus saa pohjoisamerikkalaisten niskakarvat pystyyn ja paikallisten kiiltäväpintaisesta small talkista on puolestaan vaikea saada otetta. Kun suomalainen vastaa "Saattaa olla", se tarkoittaa "ehkä kyllä, ehkä ei". Kun amerikkalainen vastaa samoin, se tarkoittaa "luultavasti ei". Jaan Wolframin kanssa hämmennyksen siitä, miten vaikeaksi elämä muodostuu erilaisten poliittisen korrektiuden sääntöjen ristitulessa, ja ihmettelyn yhteiskunnasta, jossa on lailla kiellettyä päästää alle kymmenvuotias yksin kävelemään kouluun.

Tuttuuden tunteen aiheutti myös se hetki, missä Eilenberger huomaa vaimonsa käyttäytyvän hyvin eri tavalla englanniksi kuin suomeksi: puolisoni on eri ihminen eri kielellä. Tämä totuus tulee molemmissa kirjoissa esille monta kertaa: kieli on enemmän kuin sanoja, se on kokonainen kulttuuri, tapa tuntea, ajatella ja jäsentää maailmaa.

Kirjat on kirjoitettu raikkaasti ja rakentuvat hauskasti (joskin hetkittäin sekavasti) kumpikin yhden yksittäisen tapahtuman ympärille kuvaten kulttuurin eri puolia takautumien ja mielleyhtyen kautta. Näette sitten itse. Varsinkin minun elämäntilanteessani kaksi teosta muodostavat mainion parin lukijalle ja tuovat esille kahden erilaisen kulttuurin omalaatuisuutta hauskasti, kuitenkin raapien myös pintaa syvemmältä. Kirjailijan saksalaisuus ei tuo kirjoihin ainakaan minun mielestäni erityistä saksalaisen kulttuurin tasoa, mikä johtuu joko siitä, että a) ne on kirjoitettu saksaksi, ensisijaisesti saksalaisille, eikä täten ole ollut tarpeen selittää heille heidän omaa kulttuuriaan tai b) saksalainen kulttuuri on minulle myös tarpeeksi tuttu ja toisaalta niin yleiseurooppalainen, ettei sen kuvaus aiheuttanut aivoissani suurempia reaktioita.

Suosittelen kirjoja paitsi monikulttuurisissa perheissä eläville suomalaisille, myös kenelle tahansa, jota kieli poskessa laaditut tarkkanäköiset analyysit suomalaisista kiinnostavat. Kirjat ovat helppolukuisia ja mukaansatempaavia, itse luin ne nopeasti.

(Kirjojen kansikuvat täältä.)

Lupa elää nyt

Kävimme tänään miehen kanssa pariterapeutin luona. Te kun ette meitä, varsinkaan puolisoani, tunne, ette ymmärräkään kuinka ennenkuulumaton on tuo edellinen lause. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että pääsisin joskus tuollaisen suustani (tai näppäimistöltäni) päästämään. Mutta niin vain kävi!

Ja se oli ihanaa. Oikeasti.

Kyseessä oli luultavasti tällä erää yksittäiseksi jäävä kerta, minkä takia mitään uskomattoman uraauurtavia päätelmiä terapeutti ei meistä yhdessä tai erikseen tehnyt, mutta istunnon anti oli silti varsinkin minulle mieleen. Nimittäin ihmisellä kuin ihmisellä yksi suurimmista tarpeista lienee kokea tulevansa kuulluksi. (Pääkaupunkiseudun Uutisissakin siitä vast'ikään oli kirjoitus.) Ja se meille suotiin.

Käsittelimme puolentoista tunnin ajan sitä ainoaa kysymystä, jonka jopa mieheni on myöntänyt olevan kotona kaksin ratkaistavaksi liian vaikea: että toinen meistä näkee tulevaisuudessaan lapsia, ja toisen visioissa perhekoko pysyisi kahdessa vuosikymmenet eteenpäin. 

Asiahan ei tietenkään ratkennut, eihän se noin vain yhdellä keskustelulla ratkea. Mutta ymmärsimme joitain asioita paremmin, jotkin ensimmäistä kertaa: Että aikaa on. Että suhteemme on vakavuudestaan huolimatta vielä toisaalta melko nuori ja myös tarvitsee aikaa. Että on normaalia, ettei halua hankkia lapsia silloin, jos ei itsekään tunne oloaan hyväksi (mies nyt, maahanmuutosta masentuneena - minä silloin, kun en seurustelemaan alkaessamme "haluaisi varmaan ikinä lapsia"). Ihminen on rakennettu niin, ettei huonoksi tai epävarmaksi kokemaansa tilanteeseen halua tehdä itselleen jälkeläisiä.

Toisaalta ymmärsin vahvemmin kuin aiemmin, että mieheni ei välttämättä koskaan muuta mieltään. Että hänen onnelliseksi vanhemmaksi tulonsa tiellä on muutakin, kuin pelkkä mielipide — olisi annettava anteeksi oma lapsuus ja kohdattava masennus kasvoista kasvoihin. Toisaalta taas sain paljon uutta toivoa ja rohkaisua. Mielissäni kuuntelin, kuinka terapeutin mielestä olemme lyhyen suhteen aikana oppineet esimerkillisesti keskustelemaan tunteistamme. Huojentuneena kuuntelin vakuutteluja siitä, että olen vielä nuori, ja aiemmin sivuuttamaani huomiota biologisen kellon tikityksen vaikutuksesta vauvakuumeiluuni. Totta, ihan normaalia. Jotenkin tunnuin saavan luvan nauttia siitä, mitä minulla nyt on. Ettei vielä tarvitse huolehtia, olenko nelikymppisenä lapseton vai onneton yksinhuoltaja. Voi vaan nauttia. Elää! Rakastaa, kun kerran rakkautta on. Antaa sille aikaa. Koska aikaa on.

Ja kuitenkin jollain tasolla kaikkein parhaalta tuntui se, että sain kerrottua jollekin aivan rehellisesti sen, mitä olen muutaman vuoden aina kysyttäessä vähän vähätellyt. Myönsin aivan avoimesti: koen olevani mieheni masennuksen kanssa liian yksin. Hänellä on liian vähän tukipilareita minun lisäkseni eikä se ole kummallekaan helppoa. Puolisoni ymmärtää, ja vakuutti ääneenkin ymmärtävänsä tämän. Ehkä tästä rohkaistuneena uskallan sanoa sen jollekin muullekin ääneen. (Jollekin, jonka se saisi pistäytymään vähän useammin, tai kutsumaan kylään vaikkemme aina menisikään, lähettävän rohkaisevan postikortin.)

Istunnon lopuksi terapeutti toivotti meille hyvää jatkoa ja lisää hyviä keskusteluja lapsiasiasta. Mieheni puoleen hän kääntyi ja toivoi todella, että tämä hakisi apua masennukseensa. Koska hän on vielä nuori. Koska hän ansaitsee elää täyttä elämää. Puolisoni myöntelyä katsoessani kihosivat kyyneleet silmiin ja itku kurkussa sanoin toivovani samaa. Mutta epäilen, ajattelin. Ja tajusin, etteivät ne kyyneleet olleet hänelle, ne olivat minulle. Minäkin olen vielä nuori. Minäkin ansaitsen elää täyttä elämää. Mutta toista ei voi pakottaa terapiaan sillä perusteella, että siitä tulisi minulle parempi olo. Eikä pidäkään.

Itkuisesta lopusta huolimatta käynnistä jäi todella hyvä mieli. Lapsiasia on painanut mieltä ja olen kerännyt siitä paineita. Olen seurannut vauvoja tehtailevien ystävieni elämää ja ajatellut minulla olevan jo hoppu ja hätä. Mutta taidankin tästä lähtien keskittyä niihin yli kolmikymppisiin kavereihini, joilla ei ole vielä lapsia — eikä mihinkään kiire. Miehen masennuskuopatkin ovat viime aikoina olleet, vaikkakin hetkittäin rajuja, lyhyitä. Ja tuo hurmaava virne, tuikkivat silmät, kaistapäiset vitsit ja vain minun silmilleni uskottu hellyyttävä lantionvatkaus, juuri oikeaan hetkeen ajoitettu kosketus ja yöllinen syleily kesken unien — mielelläni nautin niistä hyvällä omalla tunnolla vielä päivän jos toisenkin ilman huolta huomisesta. Annan elämälle mahdollisuuden.

Oikein hyvää loppuviikkoa teillekin.

Ennakointia ja sen puutetta

Tein tuossa yhdet ennakkotehtävät. (Vaikka enhän tietenkään pääse, tietenkään.) Ja palautin ilmeisesti vääränlaisessa kirjekuoressa. Että jos ne sen takia hylätään, niin saavat mennä. Ohjeet väärin lukeneiden lahopäiden karsinta suoritetaan ensimmäisenä, kiitos ja hei. 

En tiedä yhtään, mitä tekisin, jos oikeasti pääsisin siihen kouluun. Tai haluaisinko näin pian uudestaan kouluun ollenkaan. Tai mitä ylipäätään ensi viikolla elämästä ajattelen. Puolisoani suunnittelemattomuuteni (josta Liinakin ennätti kirjoittaa täällä.) hetkittäin, siis ainakin hetkittäin, rasittaa todella. Mutta kun en vaan koskaan ole ollut tässä elämässä saavutusten perään — vaan kokemusten. En halunnut päätyä valitsemalleni alalle, halusin opiskella sitä, koska se näytti hauskalta. Olen harrastanut muutamaakin asiaa todella vakavasti, mutta en koskaan tavoitteenani tulla siinä ammattilaiseksi, paremmaksi kuin joku muu, tai edes todella hyväksi. Kunhan aina itseäni paremmaksi, se riittää. 

Välillä haaveilen, että kunpa minäkin olisin yhdelle asialle omistautunut tavoitteellinen ihminen. Tuttavapiirissäni on taiteilijoita, muusikoita, näyttelijä, lääkäri, toimittaja, opettajia, yrittäjiä ja iso liuta arkkitehteja, jotka ovat kaikki määrätietoisesti ponnistelleet kohti unelmiaan — ja saavuttaneet ne. Minä olen määrätietoisesti ponnistellut kohti sitä, että oppisin uutta ja nauttisin siitä, mitä matkanvarrelle sattuu. 

Ehkä viime aikoina onkin tuntunut pään hakkaamiselta seinään juuri sen takia, että nautintoa ja oppimista ei ole riittävästi tarjolla. Ennakkotehtävien rustaaminen onneksi toi sitä, vaikka sitten homma jäisikin noihin kolmeen piirustukseen. Nyt eikun seuraavaa projektia kohti. Yrittämisestä tulee aina niin hyvä mieli! Vaikkei onnistuisikaan, on kokeileminen aina epäonnistumisenkin arvoista.

Yksi rela tähän väliin

Suosittelen teille, rakkaat lukijani, tänään seuraavaa aprillipäiväistä radio-ohjelmaa.

Siinä psykoloogi jakaa kansalle kansantajuisesti vinkkejä siihen, miten päänsä sisälläkin voisi vähän kevätsiivota. Sisältö oli minulle, ja varmasti monelle muullekin tietoisuustaitoja harjoitelleelle tai terapiatuolia kuluttaneelle, suurelta osin tuttua, mutta ulosanti oli niin kertakaikkisen raikas, että ohjelma on mielestäni suosituksensa ansainnut. Se onnistuu siinä, missä niin monet henkisen kasvun oppaat epäonnistuvat: saamaan mielensä harjoittamisen kuulostamaan oikeasti niin vaivattomalta, ettei ole mitään tekosyytä jättää sitä tekemättä.

Päälimmäisenä omaan mieleni jäi ohje, että hengähdystauoksi riittää kolmekymmentä sekuntia. 30 sekuntia! Sinä aikana aivojen stressipaniikkiasetukset ehtivät jo rauhoittua ja parasympaattinen hermosto aktivoitua. Itselleni uusi keino oli omasta ruumiinlämmöstä nauttiminen. Siihen keskittyminen, että lämpöä tuntuu: vatsassa, koskettaessa itseään, iholla. Ja lämpö on yhtä kuin elämänvoima. Aina löytyy, mustimmallakin hetkellä.

Viimeisen puolentoista viikon aikana olen ollut monasti hengähdyshetken tarpeessa: työt ovat painaneet, työpaikan ilmapiiri ollut kireä, kotona ollut välin aineellista ja toisinaan henkistäkin kaaosta. Onneksi olen osannutkin hengähtää! Perjantai-iltapäivän uinti ja sauna työpäivän päätteeksi ennen kotiinpaluuta nollaa mukavasti työviikon. Mieltä nostattava musiikki kuulokkeista tekee huonon päivän siirtymistä oman elämäni musiikkivideoita. Jos näette henkilön lauleskelevan laulunpalasia itsekseen julkisella paikalla, se saatan olla minä. Aamuinen pilatestunti tuo kirjaimellisesti ryhtiä alkavaan päivään.

Näitä mielen ja ruumiin virkistyshetkiä onkin tarvittu, sillä iso osa työpäivistä on viime aikoina sujunut tylsistymisen ja vitutuksen mustassa aukossa, ja kotona olen lähinnä maannut sängyssä.

En ota stressiä likaisista ikkunoista — nautin vaan valosta.

Räntäsateesta huolimatta: kevät tulee.

Arjen masokismia

Olen lukenut kolme hauskaa ja hyvää kirjaa vanhemmuudesta viimeisen viikon aikana. Ensin hauskan ja ihanankamalan Anne Enrighting kirjoittaman kirjan  Making Babies. Jossa oli vähän samanlaiset tunnelmat — tosin varustettuna kahdella hyvin keskenään yhteen toimivalla vanhemmalla ja aimo annoksella peri-irlantilaisuutta — kuin siinä seuraavassa kirjassa. Sen lukijakuntaani kuuluvista onkin varmaan joku lukenutkin. Olin napannut sen kirjaston poistohyllystä mukaani 20 sentillä. Oli joka pennin arvoinen. Perjantaina ennen kaverin tapaamista puolittain juoksin kirjastoon, jotta saisin käsiini sen jatko-osankin viikonlopuksi. Ja luin jo.

Se Yösyöttö kolahti sitten kuitenkin kovimmin. Ehkä siksi, että otti niin sydänalaan ne tilanteet, kun masentunut vaimo vielä asui kotona. Ehkä siksi, että siinä lukemalla jotenkin omia erolapsihaavojani nuoleskelin? Ehkä siksi, että vatsanpohjassa asuu päästäinen, joka siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta joskus kuiskii: jos kissanpäiviä ei kuulukaan ja kumihuppu falskannut, on hyvin kenties mahdollista, että kumppanista näkyy jossain vaiheessa vain (bussin) perävalot. Että millaista se sitten olisi.

No aivan hirveätä tietysti. Ja ei sitä ruusuilla tanssimiseksi ole kirjassakaan kuvattu, lähinnä tulisilla hiilillä koikkelehtimiseksi. 

Ja silti, näiden kaikkien kolmen kirjan jälkeen, minun sylini tuntuu korostetun tyhjältä. (Vaikka Tarhapäivä muistuttikin kaikkia veljen lasten lastenvahtikokemuksiani ympättynä yhdeksi pitkäksi jonoksi. Vaikka kylmä hiki on monasti niskassa niidenkin penskojen kanssa ollut.) Vähään aikaan en ole miettinyt, että jos meillekin. Kaksi vaikka. Kolme oikeasti haluaisin, mutta en jaksaisi niin montaa. Olisi vaan niin kiva numero, kun meitäkin kotona oli lapsena kolme. Vaikka yksikin. Olisihan se yksikin jotain. Kokonainen elämä, sehän se olisi.

Mistä keksin itseäni näillä kirjoilla kiduttaa, en tiedä. Ei kai ollut mitään suunnitelmaa, ovat vain kaikki niin kiusallisen mukaansatempaavasti kirjoitettu. Ajattelin sitten, että jos eivät räkäisimmätkään yksinhuoltajajutut psykoottisella ex-puolisolla varustettuna taltuta vauvakuumetta, niin ehkä tämä sentään. Neljä keskenmenoa kirjassa on jo kärsitty, vielä ei vaikutusta. Pelkään pahoin, miten käy, jos tässäkin on onnellinen loppu.

Ulkona on sentään kevät! Se on iloinen asia. Ja ystävät, ne ovat parhaita. Nykyään heitä ei koskaan voi nähdä liian usein. Varsinkaan sellaisia, joille voi sanoa elämänsä karuimman totuuden, suurimman senhetkisen tuskan - ja nauraa räkäisesti päälle seuraavat kymmenen minuuttia niin, ettei saa happea. Hihitys on ehkä heikko defenssi, mutta jaettu nauru, se hoitaa, huoltaa, kursii taas kokoon. Niin ihanankamalaa, tämä elämä. Kelpaa sille nauraakin.


---

Edit 24.3.2014:
Kirjassa ei ollut onnellista loppua. Silmät kostuivat. Aimo humahdus vauvakuumetta myös poistui elimistöstä - jes! Toki sitä on vielä vähän jäljellä. Mutta ei ajatella sitä.

Samassa veneessä

Elämä masentuneen kanssa on raskasta. Se tuntuu suurin piirtein tältä:

Istut veneessä. Ihan kelpo vene, löytyy pientä kuprua ja huollon tarvetta, mutta kulkee, reippaalla ohjauksella pitää kurssinsa hyvin. Löytyy suojainen kajuutta, johon käpertyä lepäämään, kannella voi antaa tuulen vapaasti tuivertaa. Matkanteko sujuu hyvin tässä paatissa. Toisinaan veneen voi ankkuroida ja jäädä nauttimaan jostain kauniista suvannosta, tai pysähtyä suorittamaan huoltotoimenpiteitä, jotta reissu sujuu taas jouhevammin.

Terve puoliso on kanssasi veneessä, auttaa ohjailemaan ja pitämään ajokkia kunnossa. Hänellä on myös mielipiteitä siitä, minne suunnataan tai mitä veneelle pitäisi tehdä. Välillä varmasti aiheesta riitelettekin, ja jos käy oikein tiukaksi, saatat suutuksissasi tuupata toisen laidan yli. Tai tulla tuupatuksi. Usein näissä tilanteissa sovitaan, ja uinut palaa veneeseen. Toisinaan tosin laidan yli heitetty joutuu uimaan rantaan itsekseen - ja välillä yhdessä tuumin sovitaan, että jompi kumpi jää seuraavalle laiturille. Venettä voi kuitenkin ajaa yksinkin. Selviät.

Masentunut puoliso sen sijaan pärskii veneen vieressä. "Hukun!" hän huutaa. "Auta! Mikset auta?!" Heität hukkuvalle pelastusrenkaan, ojennat köyttä, jollan kanssakin käyt lopulta kutsumassa häntä takaisin veneseen. Mutta masentunut ei osaa eikä pysty tarttumaan näihin oljenkorsiin, ja hänen hätänsä vain jatkuu. Masentuneella ei ole voimia eikä itseluottamusta uida itsekeen turvaan. Jos hän onkin vielä veneessä, hän makaa sykkyrässä veneen perässä ja pienikin aallokko pelottaa häntä. Hoidat veneen huollon yksin ja koetat tyynellä säällä hiljaa hivuttaen jatkaa matkaakin. Äkkikäännöksestä saattaa masentunut kuitenkin säikähtää ja singahtaa laidan yli.

Lopulta moinen käytös alkaa myötätunnostasi huolimatta ärsyttämään ja ahdistamaan, ja tekee mieli pukea toiselle pelastusliivit ja jättää suvantopaikkaan kellumaan jonkun muun löydettäväksi. Mutta välität hänestä liian paljon. Ja jos tuo sitten päättäisikin luovuttaa, ja painuisi pohjaan - et antaisi itsellesi anteeksi, että hylkäsit hänet. Monet masentuneet kellumaan jäädessään kuitenkin oppivat pakon edessä uimaan ja selviävät hyvin. Sinä et kuitenkaan ole valmis hylkäämään tätä toista. Paremmissa voimissa hän on arvokas matkatoveri ja kumppani. Jäät.

No, onnen ollessa myötä masentunut jossain vaiheessa saattaa kuitenkin voimaantua. Rohkaisusi, tai kenties muiden kanssamatkustajien tuen avulla, ehkä jopa uimavalmentajan, hän ottaa ensimmäiset vedot ja toteaa: "Osaan sittenkin uida!" Kokeilee ensin varovasti. Sitten pikku hiljaa enemmän. Nousee jälleen veneeseenkin. Auttaa niissä askareissa, joihin tuntee pystyvänsä. Lopulta ottaa vuorollaan ohjatkin. Huokaat helpotuksesta. Voi taas vähän levätä. On mukavaa matkata yhdessä. Taitatte pari perinkulmaa uusille virkeämmille vesille. 

Sitten myöhemmin, juuri kun ajattelet, miten paljon jännittävää ja mielenkiintoista onkaan seuraavan niemen takana, jotain tapahtuu. Pientä tai suurta. Ja kaikeksi epäonneksi juuri silloin masentuneen voimat ovat vähissä. Silmät tummuvat. Sitten se hyppää veneestä ilman liivejä ja ilmoittaa mennessään: "En osaa enää! En jaksa!"

Ja sinua vituttaa. Pelottaa. Huolettaa, miten jaksatte, sinä ja hän. Miten pidät veneen kurssissa. Koetat suunnitella miten ohjaat sen itseksesi sinne jännittävään solaan, jonne olitte matkalla, vaikka sitten pitäisi hinata toista köydellä perässä. Mutta enimmäkseen vain vituttaa. Koska ei se taida toimia niin. Mutta ei sitä voi tuohon jättäkään ja mennä yksin.

Epätoivoa lisää se, ettei ohikulkijoita kiinnosta. "Osaahan tuo nyt uida," ne tuhahtelevat ja posottavat ohi. Eikä kaikille oikein kehtaa edes kertoa, että nyt just se on unohtanut. Ei kai itsekään haluaisi nähdä sitä toista niin heikkona - myöntää, että ohjaa tätä venettä nyt taas ihan yksin.

Niinä hetkinä veneessä on kovin, kovin yksinäistä.

Ja vituttaa.

Tänään olen kiitollinen

Kiitollisuus on yksi voimakkaimmista teoista, joita olen viime vuosien aikana oppinut. Rakkaus ja kiitollisuus ovat mielestäni sukua toisilleen. Ne ovat tunteita, jotka todellisuudessa ovat kuitenkin teonsanoja. On hyödytöntä hokea rakastavansa, jollei rakasta. Käytännössä. Hyväksy, luota, huomaa, anna itsestään ja ottaa vastaan toinen. Ja pysyä rinnalla silloinkin, kun ei tunne edes pitävänsä toisesta. Rakastaa silti. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän rakkautta elämään syntyy, uskon.

Kiitollisuus on samaa maata. Kiitollisuutta voi harjoitella, ja se todella vahvistuu, kuin lihas. Olen pitkään koettanut aina muistaessani tehdä Arto Pietikäiseltä (jos et tunne nimeä, klikkaa tänne). Se kuuluu näin: Joka ilta nukkumaan mennessä listaa kymmenen asiaa, josta kuluneen vuorokauden aikana olet ollut kiitollinen. Yksi joka sormelle. Asiat voivat olla pieniä tai suuria, tärkeätä on, että ne ovat todellisia. Hyvinä päivinähän tämä on helppoa. A oli mahtavaa, ja B, ja C sanoi ihanasti, ja oli niin kivaa olla D:n kanssa, ja E oli ihana tunne. Huonoina päivinä harjoitus on kuitenkin kaikkein tärkein, ja silloin se minulle usein tuleekin mieleeni. Kun on riidelty koko ilta ja kiukkukyyneleitä pyyhkien puristan peittoa. Silloin värähtää. Muistaa, että aamulla oli oikein ihana hetki. Työkaveri sanoi kivasti. Nauroin kovasti sille kissavideolle. Aurinko heijastui hienosti vastapäisen talon ikkunasta. Ilallisella pastakastikkeesta tuli tosi hyvää. Meillä on oikeasti ihan kiva ja tosi kodikas asunto. Onni on hyvä sänky. 

Viimeiselle sormelle kelvannee sekin, että tämä surkeista surkeinkaan päivä ei onneksi ollut viimeinen. Huomenna on mahdollisuus ottaa uusiksi.

Tämä, kaiken muun itseterapoinnin ohella, on varmasti auttanut minua ja meitä. Nimittäin meillä on nykyisin yhdessä tosi ihanaa. Välillä yhä riitelemme verisesti tai turhaannumme tai loukkaannumme. Kiitollisuuden ja rakkauden lihasten harjoittaminen kuitenkin tekee sopimisen joka kerta helpommaksi. Kärsii niellä ylpeytensä, rohkenee pyytämään ensimmäisenä anteeksi, haluaa osoittaa toiselle hellyyttä silloinkin, kun itsellä vielä vähän keittää ja toinen on kuin suolapatsas. Kun muistaa, että antamatta rakkautta en voi sitä saada. Muistaa, että antamalla rakkautta saan sitä enemmän kuin saatan kuvitella.

Kirjoitin niin kivasti erään toisen blogin kommenttiin, että toistan sen tänne. Nimittäin oivalsin, että arki ja elämä sisältää kaiken: onnen hitusia, surun sirpaleita, riemun roiskahduksia ja raivon purkauksia ripoteltuna sinne tänne. Ja paranee huomattavasti, kun keskittyy sekä luomaan että jälkikäteen muistelemaan ennemin niitä hyviä kuin huonoja hetkiä.

Viettäkää ihana viikonloppu, siellä ruudun takana.

En uskalla olla katsomattakaan

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten:

                                                         Minua pelottaa.

Nimittäin sota. Jo lapsena sitä pelkäsin, kuten ehkä monet muutkin suomalaislapset. Että Venäjä hyökkää. Jos ulkoa kuului kovia pamauksia. Yhden kotimme ulkopuolella kuvattiin kerran sisällissodasta kertovaa elokuvaa. En ollut lukenut alaovelle teipattua tiedotetta, joten räjähdykset tulivat minulle yllätyksenä. Olin jo teini-ikäinen, ja silti ensimmäinen ajatukseni oli: Venäjä hyökkää.

No, ei tarvinne kenellekään selittää, miksi nämä asiat ovat mielessä. Puolisollani on Kievissä tuttu, jonka kautta uutiset ovat tulleet lähemmäksi, kuin tällaiset kriisitiedotteet yleensä. Ja onhan tämä muutenkin lähempänä, tuossa miltei vieressä. Haluaisin kääntää katseeni uutisilta, mutten uskalla. Haluan tietää, jos sota syttyy, ajattelen. Mutta miksi todella haluaisin? Eikö kannattaisi elää hetkestä iloiten, kunnes on aivan pakko alkaa pelätä? Eikä pelätä pelon uhkaa.

Isoisäni taisteli ja haavoittui jatkosodassa. Hän kuoli ollessani melko nuori, mutta muistan silti jotain. Hän hymyili leveästi soittaessaan haitaria. Iltaisin hän otti tekojalan pois, sen alla oli valkoinen sukka, ja sen alla polven yläpuolelle ulottuva reiden tynkä. Ilman tekojalkaakin hän pystyi konkkimaan sängyllä hauskasti. Selässä ukilla oli paljon sirpaleita. Eikä hän koskaan puhunut sodasta. Ei kukaan puhunut.

Ukin vaimo, mummoni, on yhä elossa. Viimeksi vanhainkodissa vieraillessani hän kertoi minulle, kuinka lapsuuden tovereista monet kuolivat nuorena. Kuinka kotikadulta pommitettiin taloja, vain muutama jäi. Päävire mummon elämässä ja kertomuksissa on aina ollut positiivinen, mutta taistelutahto on säilynyt lapsuudesta asti vahvana. Oli opittava selviytymään. Hän on monta kertaa sanonut minulle, kuinka sukupolveni on onnellinen, ettei meidän tarvitse elää sodan pelossa.

Vasta vähän aikaa sitten näin, ja oma äitinikin ensi kertaa näki, kuvia äidinisästäni nuorena sotaväessä vain vähän ennen haavoittumistaan. Niissä hän hymyilee. Vaikka varmasti pelotti.

Minua pelottaa nyt. Vaikka tämä sota ei koskaan varmasti tule koskemaan minua, vaikka leviäisi Krimistä kauemmaksikin. Pelottaa niiden puolesta, jotka hyvästelevät vanhempiaan, halaavat poikiaan viimeistä kertaa ennen liikekannalle lähtöä, tai lapsiaan. Jotka istuvat olohuoneen nurkassa kuunnellen radiota, kohtaavat sylivauvan tuhinan yli puolisonsa katseen ja rukoilevat mielessään. Niiden, jotka elävät elämäänsä Kiovassa kuin minä tahansa muuna sunnuntaina, tietämättä (tai haluamatta ajatella) kaikesta kansainvälisesti kirjoitetusta.

Toivon, että menneistä on opittu sen verran, että kansainväliset toimijat lyövät nyrkkiä pöytään samalla puolella estääkseen laajemman verenvuodon. Sillä siinä tuhoutuu sekä kuolleiden että eloonjääneiden elämä.

Ohikiitävää

Tänään raitiovaunussa päädyin istumaan vastapäätä oman menneisyyteni kanssa. Ei se ihan yksi yhteen ollut, mutta lähellä. Siinä nimittäin istuivat äiti ja noin 9-10-vuotias poika matkalla kotiin. Ja heidän keskustelustaan mieleeni nousi seuraava hajatelma: lapset ymmärtävät samalla kertaa aivan liikaa, ja aivan liian vähän.

He keskustelivat siitä, kuinka joku tulisi kuluvalla viikolla auttamaan heitä kotiin. Joku sieltä perheneuvolasta. "Ai se taikuri?" kysyi poika. Mutta kyseessä ei ollut taikuri, vaan apulainen. Koska "mulla on nyt tämä vaikea tilanne, niin ne ovat siellä huolissaan," äiti selitti lempeän rauhallisesti. Ai mikä tilanne? "Kun mä oon nyt teidän kanssa yksin."

Pojalla oli kaikenlaisia ratkaisuja pulmaan, joka koski lasten hoitoa yksinhuoltajaäidin vuorotöiden aikana. "Me voidaan olla isin luona." Äiti selosti, sillä samalla kärsivällisellä äänensävyllä, ettei se ollut yksinkertaista, koska isin kanssa oli nyt vaikea sopia asioita. "No mutta sä voit kuitenkin sopia sen kanssa," sanoi poika. Rahatilanteen poika olisi ratkaissut seuraavasti: "Sä voit olla joka päivä töissä." Äiti myhäili, ja jatkoi vakuuttelua: nyt toimitaan näin, mutta kaikki järjestyy.

Ihailin sitä, miten kärsivällisesti äiti vastaili pojan kysymyksiin ja piti yllä lempeän turvallista ilmapiiriä, vaikka varmasti sisällä kiehui. Tuon äidin kengissä en tosin ole ollut - mutta sen pojan kyllä. Meidän perheessämme avioero hoidettiin mielestäni oikein hyvin, eikä meille lapsille jäänyt liiempiä traumoja. Kaikesta huolimatta perheen hajoaminen on lapsen perusturvallisuutta huojuttava tapahtuma, ja oli sitä myös meillä. Aistin pojassa huolta, jonka tunnen hyvin itsekin: Miten me pärjätään? Mutta etenkin lapsen mielessä liikkuu: Miten äiti pärjää? Miten isä pärjää?

Raitiovaunussa istunut äiti otti minusta pojan huolen hienosti vastaan ja piti huolen, että lapselle jäisi sellainen tunne, että vanhemmat huolehtivat kyllä, lapsen ei tarvitse. Vaikeimpia tunteita eroperheen lapsena koin niissä hetkissä, kun koin, että minun pitää nyt pitää tämä paketti koossa. Tasapainoilla sydänsuruisten vanhempien välissä niin, että ilmapiiri pysyisi positiivisena. Puhua yhdestä hyvää toiselle, mutta ei liikaa, ettei aiheuta alemmuudentunteita. Taiteilla kahden kodin elämässä niin, että vaikka isän luona onkin syöty, on vatsassa tilaa syödä äidin kanssa iltapala. Ja sitten, kun äidillä menee hetki hieman huonommin, pitää koti ja sisarukset kurissa niin, ettei isälle jää mitään pahaa sanottavaa.

Lapsen halu suojella vanhempiaan on valtava. Ja samaan aikaan suuria saattavat olla ärtymyksen, pettymyksen ja pelon tunteet. Miksette vain voi tulla toimeen?! Minä halusin pitää sekä isän että äidin. Menetänkö sen perheen, joka minulla oli? Tuo raitiovaunussa istunut äiti näytti tekevän kaiken sen, mitä vain tuossa tilanteessa voi - vakuuttaen, että lapsi ei ole se, joka niitä murheita kantaa.
 

En kampanjoi avioeroja vastaan. Olen varma, että se meidänkin perheemme tapauksessa oli epäilyksettä ainoa toimiva vaihtoehto. Olen aikuisena oppinut vanhempieni parisuhteesta asioita, jotka tekevät minut surulliseksi niin isän kuin äitinikin puolesta. He ovat molemmat olleet vain ihmisiä. Tiedän sen nyt, kun itse luovin nuoren avioliiton aavoja ja karikoita.
En edes toivoisi, ettei vanhempieni eroa olisi koskaan tapahtunut, sillä elämä jatkui - kuten aina - ja eron myötä sain myös monia asioita, joita ilman en olisi halunnut jäädä. Toivoisin vain, että ihmiset pitäisivät huolta parisuhteistaan, omasta ja toistensa hyvinvoinnista, ennen, kuin tilanne tulehtuu kestämättömäksi. Sanoisivat ääneen ne pelottavimmatkin tunteet. Ne, joista arvelee toisen suuttuvan tai tulevan surulliseksi. Ja uskaltaisivat kuunnella, kun joku sellaisista avautuu.

Itselläkin on vielä paljon opeteltavaa molemmissa. Jotain olen sentään oppinut. "Minua pelottaa." on kenties alastomin tunne, jonka toiselle voi tunnustaa. Olen sanonut niin usein.