Ehtojen ehto *

Mies jutteli nukkumaan mennessämme sijoituksista, joita hänen vanhempansa ovat tehneet hänen nimissään hänen ollessaan lapsi (ja jälleen kerran muistin, miten erilaisista maailmoista tulemmekaan). Hmm-m, mumisen, kunnes:

".. mutta aion kyllä vaihtaa sinut edunsaajaksi siihen henkivakuutukseen, en ole vain saanut aikaiseksi."

Mistä se puhuu? herään ajattelemaan. Kaikista mahdollisista vastausvaihtoehdoista päädyin seuraavaan:

"Miten sellainen henkivakuutus toimii, jos kuolet vasta esim. 90-vuotiaana saako sieltä silti rahaa?"

(Hetken hiljaisuus ja pitkä katse.)

"Vaihdan sinut edunsaajaksi siihen vain, jos lupaat olla tappamatta minua. Lupaatko, ettet tapa minua?"

No lupasin tietenkin. Harvoin olen ollut yhtä varma siitä, että pystyn lupaukseni myös pitämään.

....

Olen lukenut ja puhunut viime aikoina paljon. Politiikasta, maahanmuutosta, perhesuhteista, parisuhteista, valinnanvapaudesta ja -vaikeudesta. Siitä, kuinka täydellinen vapaus tekee onnettomammaksi kuin vapaus, jolla on jonkinlaiset ääriviivat. Sitä ääriviivojen asettamista täällä mietin (että oma tämänhetkisen vapauden määrä oikeastaan ahdistavan rajattu vai kenties lamauttavan rajaton), syön suklaata ja poukkoilen. Asioiden kirkastuttua saan kenties niitä jäsenneltyä tännekin.

Rauhaa teille.

Yritän.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.3.1996

Entäpä Meksikon raja, Baker? *

Olen pöyristynyt. Kaikesta.

Siitä, miten törkeästi monet ovat kohdanneet heissä pelkoa ja epävarmuutta aiheuttavan turvapaikanhakijoiden aallon. (Ei maahanmuutto minustakaan ole yksinkertaista, mutta kulttuurien yhteensovittamisen ongelmat eivät ratkea raivoamalla. Kokemusta on.) Siitä, miten sydäntäriipaisevan avokätisesti monet ovat toivottaneet tervetulleeksi apua tarvitsevien turvapaikanhakijoiden aallon. Enkeleitä on!

Siitä, miten hallitus yrittää tehdä kaikkensa tappaakseen jo ennestään heiveröisen työmotivaationi. Siitä, miten heiveröinen työmotivaationi onkaan. Siitä, miten verrattain pieni palkkani onkaan (ja siten riistotoimet vaikuttavat elämääni vain noin kahden kenkäparin verran vuodessa). Mutta lomiini ette koske!

Siitä, miten aivoton amerikkalaisen järjestelmän ihannointi jyllää päättäjissämme samalla, kun toisella puolen Atlanttia kohti presidenttiehdokkuutta kirii mies, jonka lupaukset keskittyvät pohjoismaisen hyvinvointimallin käyttöönottoon heilläkin. Mikä maailma! En kestä. 

VMP.

 #Syyriankriisi #SSShallitus #FeeltheBern

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.6.1999.

Isä, poika ja myrsky *

Uimavedet ovat ihanan lämpimiä ja ilmoja on pidellyt. Olen nauttinut! Eilen, kun vaihteeksi satoi vettä, luin loppuun vihdoin paljon puhutun Finlandia-voittajan ja kiemurtelen halusta avautua siitä. Siispä:

Valtonen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät

Pidin kirjasta kovasti, sen sanoma on ajassamme tärkeä. Yksinkertaistettuna: kuinka fanaattisuus, tai jo pelkästään vahva vakaumus voi sokeuttaa vaihtoehdoille ja sävyttää ihmisen maailmankuvan niin yksiväriseksi, että hän luulee tietävänsä kaiken, kaikki viittaa samaan vakaumusta edustavaan totuuteen. Mutta jos todella avaa silmänsä ja lähestyy epäilyttäviäkin mielipiteitä ja arveluttavaa tietoa yrityksellä ymmärtää, huomaa oman näkökulmansa rajallisuuden. Kirja oli rakennettu niin, että saman oivalluksen sai lukijanakin, mikä oli hienosti tehty. Teos oli mukaansatempaava, enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni.

Opushan kertoo amerikkalaisesta Joesta, hänen suomalaisesta (ex-)vaimostaan Alinasta ja heidän pojastaan. Ja kaikista muista siinä ympärillä, sekä lisäksi kritisoi nykymaailman ilmiöitä sosiaalisesta mediasta aina pörssiyhtiöiden vallankäyttöön. Alussa Joen valittaessa, kuinka huonosti kaikki Suomessa on, tunsin aidosti ärsyyntyväni. Todella realistinen kuvaus kulttuurishokkia kärsivästä amerikkalaisesta Helsingissä siis! Nimittäin ihan selkäytimestä nousivat meikäläiseltä kotiseuturakkaan puolison tunteet pintaan. Kulttuurien eroja kuvattiin mielestäni onnistuneesti, jos kohta hyvin kärjistäen. Mutta sepä tämän kirjan tarkoitus lienee ylipäätään. 

Olen ehkä itse aika harvasta asiasta todella kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen, minkä takia monessa kohtaa kirjaa oli vähän vaikea lukea. Aikamme ehdottomuutta käsittelevänä opuksena kun sen vaihtuvat keskeishenkilöt ovat niin ehdottomia, että heikompaa hirvittää. Tavallaan kaiken kärjistäminen kävi välistä itselleni raskaaksi. Etteikö jonkin asian olisi voinut käsitellä vähemmälläkin äärimmäisyydellä.

Mutta eniten minua haittasi välillä kerrontatyyli. Valtosen edellinen romaani, Siipien kantamat, on yksi viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Isoja kysymyksiä käsitellään siinäkin, vaan vähän erilaisia kuin tässä. Valtosen tapa edistää tarinaa hyppimällä ajassa on siitä minulle jo tuttu, ja sinänsä oikein virkistävä. Tässä uudemmassa vaan monessa kohtaa huomasin selailevani sivuja hajamielisesti eteenpäin: Ollaan tilanteessa X, seuraavaksi on tapahtumassa jotain — jonka kertominen keskeytyy useamman sivun takaumaan, jossa käydään enemmän tai vähemmän suorasti läpi sitä, mikä on tilanteeseen X jollain tapaa johtanut — kunnes lopulta päästään eteenpäin "reaaliajassa" tilanteessa X. Ei siinä mitään. Mutta tässä teoksessa koin useampaan otteeseen, etten oppinut noista takaumista tarpeeksi uutta. Valtonen kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä ja maailmansa vaikutusmekanismeja niin terävästi vähilläkin virkkeillä, että pitkät monisanaiset selostukset motiiveista ja taustavaikututtajista tuntuivat paikoin ylimääräisiltä. Kyllä minä jo ymmärrän, teki mieli kirjailijalle ähkäistä, ei tarvitse vääntää rautalangasta!

Toinen, mikä kirjassa feministä vähän hiersi, oli sen naishahmojen yksipuolisuus. Se ehkä osin vaivasi myös edellistä romaania, mutta oli tarinan takia perusteltua. Tässä kirjassa näkökulma kuitenkin on välillä Alinan ja kirja kuvaa myös hänen sielunelämäänsä. Alina on kuitenkin tuskastuttavan jänismäinen. Moni henkilön ajatuksista ja tunteista olivat tuttuja itselleni, mutta koko henkilön kärjistäminen epävarmuuden ruumiillistumaksi oli itselleni jotenkin liikaa. Toki myönnän, että tämä voi johtua yksinomaan siitäkin, että asetelma houkutteli minut suoraan samaistumaan tuohon amerikkalaisen miehen suomalaiseen puolisoon. Käsivarrenmitan päästä tarkasteltuna en ehkä olisi niin ärsyyntynyt.

Olisin myös toivonut aivan viimeiseltä loppuratkaisulta enemmän, mutta mikäpä minä olen sellaisista nipottamaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti suosittelujen arvoinen romaani ja samaan syssyyn voin suositella sitä kirjailijan edellistäkin. Tosin tänäänhän taas on paistanut aurinko, mutta huomista rankkasadetta voi hyvin pidellä kirjastossa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 2.11.1992

Kriittiset, kirurginvihreät tunnit *

Työt alkoivat kesäloman jälkeen kivasti. Löysäilin, kävin aamu-uinneilla ja iltalenkeillä ja näpyttelin siinä välissä vähän jotain. Koirakuume on noussut parilla asteella ja kävimme miehen kanssa rapsuttelemassa muutamia eri karvakasoja. Syksyksi on paljon suunnitelmia, osa jää varmasti toteutumatta ja uusia tulee tilalle. Tiedossa oli tiukkoja viikkoa töissä, puolisolla moninkertaista tiukempia kuukausia omissa töissään ja kaikenlaista silppua siinä sitten vapaa-aikarintamalla. Olin intoa täynnä. 

Olen yhä, mutta nyt suunnitelmia ja kiirettä varjostaa myös huoli. Kutkuttava odotus erään lähimmäisen näkemisestä kääntyi itkunsekaiseksi huoleksi, emmekä päässeetkään seuraavana päivänä halaamaan ja heittämään huulta. Kohtasimme sen sijaan moottoroidun vuoteen ja letkujen merkeissä, minä pidin kädestä ja autoin asettelemaan peittoa. Huulta heitimme sentään silti.

Hengenvaaraa ei ole, onni onnettomuudessa ja niin edelleen. Mutta olen nyt jo monta päivää ollut sydän vereslihalla tätä miettiessäni. Miten pienestä on kiinni. Että kaikki olisi sujunut, niin kuin on suunniteltiin. Tai että olisi käynyt pahemmin, jopa se pahin. Miten todella pitäisi elää jokainen päivä täysillä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Miten aikani voisi riittää kaikkien rakkaideni kesken niin, ettei tarvitsisi koskaan miettiä, että olisinpa järjestänyt yhteistä aikaa enemmän, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Miten pientä on omien viikonloppusuunnitelmien peruuntuminen sen rinnalla, kun menee seuraavat puoli vuotta uusiksi. 

Puoliso ei käsitä, miten vieläkin olen aivan tolaltani, vaikka potilas on hyvässä hoidossa, vammat onnettomuuteen nähden pieniä ja ennuste erinomainen. Siellä sairaalavuoteen vieressä en tuntenutkaan surua ja pelkoa, ainoastaan kiitollisuutta, että hän oli yhä siinä. Nyt täällä satojen kilometrien päässä olen ymmärtänyt edellisten lisäksi myös sen, miten ison osan itseä ne tärkeimmät minua matkani varrella eniten kasvattaneet tyypit muodostavatkaan. Kun sydämeni on haljeta jo pelkästä ajatuksesta, mitä sille käy sitten, kun yhden heistä oikeasti menetän.

Näistä synkistä mietteistä koetan kammeta itseni ylös samalla lääkkeellä, joka auttoi siellä kättä pidellessäkin: olen kiitollinen siitä, mitä on. Kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut kokea, ja kenen kanssa. Alan herkästi elämään tulevassa, sekä pilvilinnoja piirrellen että katastrofeja kaavaillen. Kumpikaan ei tee kovin onnelliseksi. Yhä uudellen koetan keskittyä tähän hetkeen ja tähän päivään, tehdä valintoja nyt. Siitä, kenelle on aikaa – tai mihin. Minkä puolesta taistella ja missä kohtaa luovuttaa suosiolla. Milloin kokeilla uhkarohkeasti ja milloin pelata varman päälle.

Osallistavaa kaupunkitilan elävöittämistä Lontoossa kesällä 2015.

Tällä hetkellä joudun kiipeämään takaisin kiitollisuuteen kerran tunnissa tai parissa, eivätkä valinnatkaan ole monasti helppoja, kun päässäni palloilevat erilaiset priorisointivaihtoehdot. Mutta koetan olla hetkessä kiinni. Yhdellä kädellä näpytellyt tekstiviestit pohjoissuomalaisesta sairaalasta karkoittavat joka kerta huolen. Siellä se sinnittelee, pärjäilee, lepäilee – tulee kuntoon. Minä en huolehtimalla pysty prosessia yhtään nopeuttamaan, joten koetan yrittää olla läsnä tässä omassa eteläsuomalaisessa elämässäni.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 10.4.2008

Ridge Forrester, rietasteleva säärimies *

"Sulla onkin nämä karvaiset jalat nykyään," totesi puoliso tuossa eräänä iltana.

Myönsin. Keväällä sattui silmääni jonkin englanninkielisen naistenlehden kansi, jossa rallateltiin jotain sen suuntaista kuin "Forget the wax! Why not let your hair grow wild this summer?" En tarttunut ohjeeseen heti, mutta muutaman viikon päästä kelien lämmetessä alkoi raksuttaa ja muutenkin laiskana kauneudenhoitajana päätin kokeilla.

Kainalot ajelin kyllä, siihen ei pokka riittänyt. Mutta tänä kesänä olen antanut säärikarvojen rehottaa vapaasti. Kulunut kesä on ollut toki paria viimeistä armeliaampi moiselle kokeilulle, sillä halutessaan olisi voinut kulkea pitkissä lahkeissa suven läpeensä. Olen kuitenkin itse aika lämminverinen ja tykkään kesävaatteista, joten aina kuin mahdollista olen sääriäni tuulettanut. Samoin matkailimme lähemmäs kolme viikkoa suotuisimmissa säissä, joissa muutamaa päivää lukuunottamatta ei pitkille punteille ollut mitään käyttöä.

No, miten kävi?

Pääosin ei mitenkään, ja suurin ero oli se, ettei säärikarvoja tarvinnut ajatella. Kesän alussa töissä huomasin parin naispuolisen kollegan katseen viipyvän pitkään caprihousujen paljastamassa karvoitustuksessani, mutta tämän lisäksi toissapäiväistä mieheni kommenttia lukuunottamatta en saanut sääristäni mitään palautetta. Positiivisimpana puolena sääriturkissa oli se, miltä tuulenvire tuntuu paljaissa pohkeissa. Hiveleehän se mukavasti sipisileää ihoakin, ei siinä. Mutta kyllä kutkuttavan hihityttävää oli varsinkin alussa se, kun säärikarvat lepattivat tuulessa.

Vaikka kuvissa ei välttämättä siltä näytä, eivät säärikarvani ole mitään vaalea vauvanhaiventa. Ne ovat keskiruskeita ja parhaimmillaan lähes kolmisenttisiä. Ja kasvavat epätasaisesti siten, että karvoja on eniten polven alla ja säären etuosassa, pohkeen puolella ei lähes mitään, mikä myös oli mielenkiintoista huomata. Olin todella tietoinen karvoistani aina kesämekossa keikistellessäni, eli jotain perin rietasta niiden rehottamisessa tuntui olevan. Silti ei kertaakaan tehnyt mieli ajaa höylällä peltoa sileäksi. Eikä tee vieläkään.

Täytyyhän sitä talven varalle vähän turkkia kasvattaa vai kuinka?

En ollut varma olisiko tästä kirjoittaminen noloa siksi, ettei henkilön kannattaisi käyttää palstatilaa karvoituksensa miettimiseen vai kenties siksi, että karvojen kasvu on niin yök. Saatte itse päättää.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 20.11.2003.

Paatostelua Euroopan porteilla *

Usean eri kulttuurin yhteensovittaminen on monasti vaikeaa ja yksiselitteisiä ratkaisuja asioihin löytyy harvoin. Mutta ei sittenkään riitä ymmärrystä. Arvaatte varmasti, mille.

Ilman maasta toiseen muuttoa ja monikulttuurisuutta ei olisi suklaata, kebabia, Sibeliusta eikä Suomea. Eikä suurinta osaa helsinkiläisravintoloistakaan, ainakaan niistä, joissa saa vatsansa täyteen alle 15 euron. Mutta olisi kyllä silti ongelmia, eriosaisuutta, raiskauksia ja väkivaltaa. En itse asiassa tiedä, mitä nämä kansankiihottajat varsinaisesti pelkäävät. Mutta valitettavasti pelko kaikkea liian vierasta kohtaan on iskostunut tiukasti joihinkin maanmiehiini ja -naisiini. Ja "suomalaisvihamielisyys", anna mun kaikki kestää. Fasistivihamielisyys, tarkoittanette. Suomi kuuluu saamelaisille sitä paitsi, että lähdetään sitten saman tien kaikki litomaan täältä.

Meillä asuu maahanmuuttaja, joka viikoittain toivoo, että täällä olisi kaltaisiaan enemmän. Eikä seuraksi, koska pitää kyllä suomalaisista ihmisinä kovasti. Vaan tekemään töitä (koska suomalaiset ovat liian hyväosaisia laiskoja tekemään töitä kunnolla ilman professorin palkkaa ja etuuksia**), uudistamaan tarjontaa (koska suomalaiset ovat liian arkoja yrittämään, ellei joku ole jo Berliinissä tai New Yorkissa 10 vuotta sitten tehnyt samaa edeltä**), ravistelemaan keskustelukulttuuria (tarvitseeko tarkennusta? sanojensa mukaan hänelle ei puhu kukaan**). Meidän tulee jossain vaiheessa luultavasti lähtö täältä itselleni rakkaasta kotimaasta, ja sen tuloksena, että puolisoni itse on yrittänyt noudattaa yllä olevia kohtia ja onnistunut aika hyvin, menettää Suomi siinä paljon enemmän kuin Immosen porukkaa voittaa. Eikä vähiten taloudellisesti, vaikka kaikenmaailman tukia on tullut meidänkin perheeseen.

Lisäksi: "Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta." Ei riitä, Stubukka. Kyllä pitäisi irrota vähän enemmän. Tai olisiko vain kannattanut käyttää jotain vähän vankempaa fraasia mielipiteensä vakuudeksi kuin sanoja, joilla opiskelijapoika koettaa kiemurrella puhelusta äitinsä kanssa päästäkseen jo lähtemään bileisiin.

Onhan se minustakin helvetin vaikeaa tämä monikulttuurisuus. Ihan jo henkilökohtaisella tasolla, että miten niin muka ei ole soveliasta käydä tässä naku-uinnilla ja miksi et voi puhua täydellistä suomea ja et kyllä voi tehdä viikonloppuna töitä koska nyt on joulu tai juhannus. Mutta myös yhteisön tasolla, ja niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Eri kulttuureilla on joitain niin eriäviä tapoja, ettei niitä ole mahdollista kaikkien noudattaa kaikkia yhtä aikaa. Meidän on opittava elämään rinnan hyväksyen ja tullen hyväksytyksi – ja ihan taas henkilökohtaiselta tasolta voin kommentoida, että se onnistuu vain, jos pitää mielensä avoimena. Kysyy "miksi?", mutta ei tuomiten vaan aidosti ymmärtäkseen. Ja antaa sitten vastauksen vaikuttaa omaan maailmankuvaansa.

Niin. Sama puoliso totesi kuitenkin myös, kun vauhkoonnuin aiheesta kotona, ettei hän jaksa välittää näistä kommenteista. Ne on provosoinniksi tarkoitettu eikä hän aio provosoitua. Ei koske häntä. Ei kommentoinut enempää.

En taida koskaan saavuttaa moista mielentyyneyttä.

** Nämä mielipiteet eivät ole omiani. Mutta tässä yhteydessä en vaihteeksi viitsi ottaa niistä nokkiini.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 11.3.1996

Rickin yllätys kylpytakin alla *

En koskaan ymmärtänyt, mihin kukaan tarvitsi kylpytakkia. Peseytymisen tai uinnin jälkeen vaikutti luontevalta kietoutua pyyhkeeseen kunnes on kuiva, tai kyllästynyt istuskelemaan pelkkä pyyhe verhonaan, jonka jälkeen voikin pukea päälleen. Tai olla pukematta, monasti ihan yhtä hyvä vaihtoehto sekin.

Mutta vihdoin olen rakastunut kylpytakkiin. Kenties suurin syy kylpytakkikammooni oli materiaali: paksu ja pörröinen, tukalalta tuntuva frotee. Uusi ihastukseni on kevyttä pellavaa, ei edes vohvelikankaista vaan rouhean sileää, perinteistä. Ei ahdista eikä hiosta. Pituuskin on vain polveen, niin en jää liepeistäni kiinni oven väliin.

Olen myös ymmärtänyt, minkä vapauden kylpytakki mahdollistaa. Sen avulla voi laiskistua tasolle, jossa yksinkertaisimpienkin vaatteiden päälle pukeminen tuntuu työläältä. Kylpytakissa voi viettää aamut, illat, ja miksei iltapäivätkin, pukeutumatta kunnolla koskaan – mutta ilman, että tarvitsee linnoittautua tiiviisti suljettujen kaihdinten taakse. (Ei toki välttämättä tarvitse alastomanakaan, mutta meille näkyy vastapäisen talon edesottamukset sen verran tarkasti, että epäilen saman toimivan myös toisin päin. Tämäkään ei vielä minua hirveästi haittaa, koska olen kotoisin sen verran harvaan asutuista lähiöistä, etten koskaan joutunut miettimään moista – mutta puolison käsitys alastomuuden yksityisyydestä on eri mantereelta.) Ymmärrän viimein, miksi isäni vaimoineen viettävät lauantaisin puoli päivää kylpytakeissaan, juovat monta kuppia kahvia ja ehkä vähän mökin pihaa sitten haravoivat.  

On varmaan kyse myös siitä, etten ole tainnut eläessäni olla samalla tavalla rennosti lomalla vain kotona, kuin nyt viimeisen vajaan viikon aikana. Nuorempana tein kesät töitä, ja valmistumisen jälkeen olen matkustellut lomat niin tehokkaasti, niin ulkomailla kuin sukulaisissakin, etten ole montaa vapaata vuorokautta kotona viettänyt. Kesän valo, jota ei tee millään mieli sulkea asunnosta ulos, ja parvekkeella lorvailun mahdollistavat lämpötilat yhdistettynä kiireettömyyteen ovat oiva alusta kylpytakkisuhteen syntymiselle. Tämähän on itse asiassa aika kivaa tämä tämmöinen. 

Vaikka ihan kivaa on sekin, että viikonloppuna on jo taas ohjelmaa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.12.1998.

P.S. Ei sen suurempaa yllätystä, pahoitteluni. Mutta melko harvassa ovat kylpytakkiaiheiset otsikkovaihtoehdot (eivät kuitenkaan niin harvassa, kun voisi kuvitella).

Perhesiteet liekeissä *

Eivät kuitenkaan (mitenkään tavanomaista suuremmin) omani, vaan lukuisten todellisten ja fiktiivisten henkilöiden niissä mukaansatempaavissa kirjoissa, jotka lomamatkallani luin. Seuraavassa tarjolla päällimmäisiä tuntojani ko. opusten pohjilta. 

Vaihtoehtoisesti voit skipata ne, ja katsoa lopusta matkakuvat.

Käen kutsu  (Robert Galbraith, elikkä siis J. K. Rowling)

Kylläpäs oli viihdyttävä! Olin teininä Harry Potter -fani ja viimeiset kirjat luin heti niiden ilmestyttyä englanniksi. (Olen 29-vuotiaana juuri ja juuri sen ikäinen, etten kauheasti teinistä kypsempi edes ollut vielä viimeisen ilmestyessä 2007) No, Siinan arvostelun perusteella luin J. K. Rowlingin kunnallispolitiikkaromaanin Paikka vapaana – ja tykkäsin kovin. Lomalukemiseksi kun oli tarjolla järjettömän näppärässä miki-muodossa tämä dekkari, otin mukaani. Kannatti! Ihan perusdekkari, mutta tämä täti se vaan osaa kirjoittaa niin, ettei millään voi olla kääntämättä vielä seuraavalle sivulle. 

Kirjan luettuani haukoin henkeäni, kun Lontoon metrosta löytämässäni sanomalehdessä oli pari uutista, jotka olivat kuin yksi yhteen tästä kirjasta. "Todellisuuteni rajat hämärtyvät!" hihkuin lehteä heiluttaen miehelle. "Kuulostaa hyvältä," sanoi hän ja jatkoi sen miettimistä, mistä ruokakojusta löytäisimme parhaan burriton.

Luin suomeksi. Olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi, luulen.

The Immortal Life of Henrietta Lacks  (Rebecca Skloot)

No tämä! Kun edellinen kirja loppui mukaansatempaavuutensa vuoksi liian aikaisin, aloin metsästää seuraavaa. Luettuani erään aamiaismajoituspaikan hyllystä löytämäni keskinkertaisen dekkarin, päätin lähteä kirjakaupoille. Eräästä kojusta Cardiffista löydettiin sitten miehen kanssa molemmat hyvät ehdokaat (sen valinta oli Robert Evansin elämänkerta The Kid Stays in the Picture, josta kuulin paljon hyvää, koska puolisollani on tapanaan referoida kirjansa minulle samaa tahtia, kuin hän itse lukee). Ja mikä tarina näistä kuluneista kansista paljastuikaan!

Kyseessä ei ole romaani, vaan .. no, miten näitä suomeksi kutsutaan. Tieteiskirja? Non-fiction, sanovat toisella kotikielelläni. Kuten Erik Larsonin kirjat, joita mieheni rakastaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua tieteiskirjallisuutta siis.

Tarina on uskomaton ja juuri siksi niin uskottava (toki myös sen takia, että viidesosa melko paksusta kirjasta on lähdeluetteloa). Henrietta Lacks oli musta nainen, joka kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1951. Mutta hänestä lähtöisin olevia soluja on yhä elossa. Ympäri maailmaa. Lukemattomia. Tämän tarinan lisäksi kirja on tarina ihmissolujen käytöstä tieteessä läpi vuosikymmenten, rotusorrosta sekä Lacksin perillisten sukupolvitarina.

Ensimmäiset puoli, tai kaksi kolmasosaa kirjasta haukoin henkeäni. Upeaa tekstiä, vaikuttava tarina, sukellus tieteen maailmaan ja uskomattomia käänteitä. Loppupuolella ote jotenkin tuntui lipeävän, kun käsiteltiin enemmän Henriettan perillisten sanalla sanoen sekavia edesottamuksia. Mutta jälkipuhe oli taas laatutavaraa, hieno essee solubiologian etiikasta ja sen tulevaisuudesta.

Herättää kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Suosittelen!

Ilmeisesti saatavilla vain englanniksi, en ainakaan löytänyt suomennosta nopeasti internettiä selaillessani. Alkukielellä pääsee kuitenkin nauttimaan Henriettan suvun herkullisesta etelävaltiolaismurteesta, jolla heidän lainauksensa on kirjoitettu (en edes oikein uskalla kuvitella, miten ne olisi käännetty suomennoksessa).

Kaikki mitä rakastin  (Siri Hustvedt)

Ei se blogi, vaan kirja. Yllättävän vaikuttava ja mieleenpainuva kirja olikin! Ahmittuani loppuun myös Henriettan tarinan, aloin jo epätoivoiseksi, mutta sitten löysinkin rinkan pohjalta tämän. Miki-muodossa oli sekin ja siksi päässyt reissuun mukaan. Onneksi löysin, tällä jaksoin lennot kotiin.

Tämän kirjan alkupuolella olin puolestani vähän pessimistinen, että lähteekö tämä ikinä käyntiin. Mutta lähtihän se, ja siitähän vyyhti sitten auki kietoutuikin. Aiheidensa tasolla tämä kirja olisi voinut olla pelkkää huttua - muttei ollutkaan! Jälkikäteen tutkiessani selvisi, että kirjailija on Paul Austerin puoliso ja tunnelmassa oli jotain samaa, vaikka ihan oma äänensä Hustvedtilla onkin. Austerin fanit kuitenkin voisivat tykätä. Minä tykkäsin.

Pidin kielestä, pidin henkilöistä, pidin tarinan kulusta alkaen seesteisestä kuvauksesta hiljalleen kohti lopun jännitysnäytelmää. Erityisesti pidin myös taideteosten kuvauksista, itse asiassa minua harmittaa, ettei niitä ole oikeasti olemassa, koska haluaisin päästä katsomaan niitä livenä. Eniten pidin kuitenkin siitä, mikä resonoi kirjan nimessäkin. Rakkaudesta. Ystävien, perheenjäsenten ja puolisoiden välisestä rakkaudesta oli kirjailija osannut muotoilla monta kaunista, viisasta virkettä. Hiljaista tuskaa, paljastavia totuuksia, sisuskaluja kuumottavaa riemua. Kaikkia niitä hän osasi kuvata. 

Tai sitten olin vaan jotenkin naishormoonien vallassa, ja kirja on oikeasti ihan hömppää. Vaan ei, miksi menin epävarmuuksissani kirjoittamaan noin! Vaikka se olisikin ihan hömppää, oli lukukokemus vaikuttava. Ammensin tästä paljon enemmän, kuin etukäteen kuvittelin olevan mahdollista. Vankka suositus siis!

. . . 

Matka meni muutenkin kuin lukemisten puolesta mukavasti. Oli kauniita kelejä ja pääosin aika hyviä hermojakin, kuten tuossa keväämmällä toivoin. Ja ihan melkein sain rusketusrajat sandaaleistakin, mutta niitä ei kyllä erota kukaan muu kuin minä. Opin, että lampaat ovat todella säikkyjä – ja siitä huolimatta pelkäsin itse yhden niistä hyökkäävän kimpuuni. Söin aivan liikaa, mutta onneksi kotimaassa ovat vihannekset parhaimmillaan, joten salaattilinja ei ole rangaistus vaan palkinto. Pidin kaikista paikoista ja ihmisistä kovasti. En ostanut yhtään säikkyjen lampaiden lankaa, mutta ostin (omasta mielestäni) ässät tarinankerrontanopat lahjaksi sukulaispojalle ja itselleni aikuisten väritystehtäväpostikortteja. Niiden värittäminen oli vähemmän palkitsevaa ja turhauttavampaa kuin kuvittelin, mutta pidän sitä vain merkkinä siitä, että kyseistä meditaatiometodia olisi harjoitettava lisää.

Kaikkea ne siellä ulkomailla keksivätkin.

Valitettavasti tämä popkornkakku näytti paremmalta kuin maistui.

Jelly bean -karkeista muotoillut Beatlesit Liverpoolissa.

Nämä maisemat. Olin vähällä jäädä niiltä sijoiltani tänne asumaan.

Kotiin tultuamme olen jo ehtinyt stressata siitä, mitä kaikkea ehtisi ennen viikon päästä alkavia töitä tehdä ja tämän tiimoilta vähän riidellytkin. Mutta myös istunut mattolaiturilla syömässä jätskiä, loikoillut ja ollut tekemättä oikeastaan mitään niistä asioista, mistä samalla kovasti stressaan. Hyvin menee!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 17.8.1993.

Elämänliekki nyt vain pois aromipesän alta, Brooke! *

Muistan elävästi, kun opiskeluaikoina istuimme kämppikseni kanssa kerran illalla keittiössä ja paransimme maailmaa. Elämänvalintoja ja erilaisia ratkaisuja pohtiessamme tulimme lopulta äänekkäästi seuraavaan lopputulokseen: "Huomenna voi kuolla!" Sitä siinä sitten hoimme ja olimme täynnä itsevarmuutta. Mitään ei kannattaisi jättää tekemättä sillä varjolla, että myöhemminkin ehtii. Myöhemmin samana vuonna kämppikseni meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa puoli vuotta heidän ensitapaamisestaan. Tuuletin sisäisesti. Itse pyrin ja pääsin erääseen isohkoon musikaaliin, ja kerrytin kokemuksia sydämen täydeltä. Silloin se oli jotenkin niin helppoa, luonnollista. "Miksi ei?" oli toisella ystävälläni tapana kysyä, kun mietimme erilaisia valintoja. Hyvää syytä ei useimmiten löytyy. Siis miksipä ei!

Nykyään minusta tuntuu, etten ole enää yhtä rohkea. Opiskelijakommuunin keittiössä pauhuttu lentävä lausahdus kaikuu takaraivossani kuitenkin usein yhä. Että huomenna voi kuolla. Ja on kai sitä sen takia tullutkin erinäisiä ratkaisuja tehtyä. Mentyä melko äkkipäätä naimisiin. Tehtyä aika monta erilaista hakemusta erilaisiin paikkoihin, ihan vaan, jotta voin sanoa yrittäneeni. Pyydettyä anteeksi ensimmäisenä. Soitettua äidille tai isälle, kun en ole hetkeen kuullut heidän ääntään. Muutettua asunnosta ja kaupungista toiseen, parikin kertaa. Ostettua sitä kalliimpaa jogurttia.

Joissain asioissa kuitenkin tuntuu, että enemmän kuin ennen jarruttelen. Ehkä se on toisaalta luonnollistakin. Elämä on asettunut jonkinlaisiin uomiin, niistä poikkeaminen on isompi liike kuin suunnan muuttaminen silloin, kun leijailee aivan irrallaan. Vakituisessa parisuhteessa on yhteisen hyvän nimissä otettava myös toisen mielipide huomioon. Yhtä lyhyellä varoitusajalla ei voi tehdä mullistavia elämänmuutoksia, ainakaan jos toinen ei ole sataprosenttisesti muutoksen takana.

Kerran Oulussa eräs setä teki vaimolleen sydänavantoja jäähän. 

"Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi?" kysyi Maaret Kallio kerran kirjoituksessaan (silloin, kun vielä jaksoin niitä lukea - uusimmat ovat olleet aikamoista hömppää, anteeksi vain). Olen pidemmän aikaa koettanut tehnyt työtä sen hyväksi, että oppisin elämään omien pelkojeni kanssa. En kuvittele pääseväni niistä eroon, mutta haluaisin oppia ystävystymään niiden kanssa. Asettamaan pelon vähän itseni ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä rauhallisemmin. Toteamaan sille: "Panen kyllä merkille olemassaolosi, voit olla huoleti – mutta en enää tanssi pillisi mukaan." Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mistä syystä se myös toisinaan tunteiden ristitulessa unohtuu. 

Omaan tarinaani sopivimpia rohkeuden ilmaisuja olisivat kenties seuraavat annetut vaihtoehdot: "Tarttuisit viimein elämääsi ottaen siitä napakan niskalenkin. Lähtisit kulkemaan kohti elämääsi, etkä enää siitä poispäin." "Kääntäisit katseesi rohkeasti itseesi ja keskittyisit kuuntelemaan, kuka todella omasta mielestäsi olet." "Leikkisit itsesi kanssa, halaisit niin pitkään kuin haluaisit, hemmottelisit mieltä ja kehoa ja humpsuttelisit ihan muuten vaan."

Viime aikoina olen taas koettanut näin tehdäkin, ja lopputuloksena tunnen olevani paljon tasapainoisempi ja kokonaisempi ihminen. (Auringolla toki on silläkin varmaan osuutensa hyvänolon tunteeseen.) Huomenna voi kuolla. Elämässäni tuntuu olevan kaikki hyvin silloin, kun sen ajatteleminen ei ahdista ja aiheuta paniikkia, vaan saa aikaan lämpimän läikähdyksen rintakehässä: Juuri ei tarvitse kyllä katua. Paljon hyvää olen jo kokenutkin. Tässä on ihan hyvä. 

Tokikaan ei jokaisena viikonpäivänä onnistu noin ajattelemaan (todellakaan). Mutta jos edes joskus välillä. Silloin suunta on oikea.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 16.11.2006.

Alahan pakata, poju! *

Kesäloma nimittäin lähestyy uhkaavasti. Ja hyvä niin. Alan olla valmis.

Ilmojakin on pidellyt sen verran, että olen hiljalleen jo laskeutunut lomatunnelmaan. Hankkinut alustavan rusketuksen Stadikalta. Neulonut kesäpaitaa parvekkeella olkapäät paljaina. Juonut sihijuomaa, jonne pullonsuusta tungettiin ensin limeviipale. Syönyt kotimaisia mansikoita (vähän vetisiä, mutta makoisia kyllä, hintavia toki). Parikin uutuusjäätelöä maistellut. Käyttänyt aurinkolaseja useammin kuin kerran. Syönyt kahdesti terassilla, ja monta kertaa ilman ruokailuvälineitä. Hellittänyt vähän, rentounut hiukan, pitänyt itseäni hyvänä ja sen seurauksena onnistunut olemaan kiristymättä stressitilanteissa. (Pelottaa vähän sanoa tätä ääneen, koska seuraavassa hetkessä varmaan olen sitten pinkeänä kuin viulunkieli ja riitelen ovet paukkuen, mutta jos nyt tällä kertaa kuitenkaan en.)

Väliäkös sillä, että nyt on kesäkuun loppu, ja suurin osa em. kesäisestä toiminnasta on suoritettu viimeisen seitsemän päivän aikana. Sitä ennen elin kuten kuka tahansa toukokuun alkupuolella. Kuten norjalaiset asian ilmaisevat: "Viime vuonna kesä oli tiistaina." 

Nauttikaamme siis näistä päivistä, jotka annettu on! Loppuun alkukesän vehreyttä kuvina, olkaa hyvät. (Sade ja tasainen +14 asteen lämpötila ovat ilmeisesti oivalliset olosuhteet luonnon vehmaudelle, mistä on villahuivi kaulassa kivasti voinut nauttia.)

Kaikissa kuvissa näyttää olevan syreeni. Syreenit ovatkin parhaita!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2010

Minä-minä-minä ja pienet hetkeni Ridgen kanssa *

Tiedättehän, kuinka avioliitossa tulisi vetää yhtä köyttä? Tuntea olevansa kaksi aasia, jotka vetävät samaa kärryä yhdessä samaan suuntaan, eivätkä temmo eri teille (sillä aasejahan tässä ollaan joka tapauksessa, siitä ei ole epäselvyyttä). Tehdä kompromisseja, neuvotella ja löytää molempia miellyttävä keskitie.

Minunkin mielestäni — periaatteessa — tulisi toimia näin. Käytännössä omat juttuni ovat kuitenkin minulla aina aika paljon tärkeämpiä, kuin ne puolison. Tottakai! puuskahdatte. Mutta nyt on kyse ihan siis sellaisestakin, että kun mies on jo tullut vastaan lähtemällä seurakseni puuhaamaan jotain, joka oikeasti kiinnostaa vain minua, haluaisin jokaisen osa-alueenkin tästä mielestäni ihanasta puuhasta menevän juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Olen juuri sellainen, että saan parisuhderiidan aikaiseksi siitä, että mies hiihtää liian hiljaa, vaikka hän ei ilman minua vapaaehtoisesti edes laittaisi suksia jalkaansa. 

Jälkikäteen ajateltuna käytökseni useimmiten vähän nolottaa. Miksen voinut vaan relata ja nauttia, oliko pakko ruveta kipuilemaan niiden viimeisten rippeiden kanssa, joissa jouduin antamaan myöden? Tilanteen keskellä en kuitenkaan näe muuta kuin omien tunteideni oikeutuksen. Kuten kaikki tunteeni, myös pettymyksen tunne ottaa minut valtaansa vahvasti. Olen tunteellinen siili.

Arvaan tai tiedän syynkin kyllä. Omat jutut ovat minulle hurjan tärkeitä ja haluaisin jakaa tärkeät jutut puolison kanssa, koska hänkin on minulle tärkeä. Kulttuurierot yhdistettynä persoonallisuuseroihin vaan tekevät sen, ettei mieheni sydän läpätä ajatukselle kylmässä kesäyössä pussikaljoittelusta, vuorikiipeilystä tai fuskumaratoonista. Esimerkiksi. Ei toki minunkaan sydämeni väräjä kaikille hänen intohimoilleen, mutta sitä en kovin usein joudu muistamaan, koska elelemme täällä, missä omat perinteeni, harrasteeni ja tottumukseni ympäröivät meidät. Olen myös hämmästykseni  huomannut, miten järkyttävä traditionalisti oikeasti olenkaan, vaikken koskaan ajatellut olevani kovin perinteinen henkilö. Olen juuri sellainen, jonka mielestä joulua ei ole ilman riisipuuroa tai koko perheen kokoontumisia, vappua ilman takapuoli jäässä nautittua siideriä tai kaunista kesäpäivää ilman ahdistusta siitä, että pitäisi olla joka sekunti ulkona. Toisin sanoen näen joka viikonlopun ja vuodenajan mahdollisuutena toteuttaa ihanasti jonkinlaista "täydellistä" elämää. Ymmärrän kuitenkin parisuhteen vaatiman kompromisseja ja siksi elämme vain minun mieleni mukaan harvemmin. Mutta sitten käy ehkä joskus melko usein niin, kun niin käy, kaiken menevän sitten tismalleen minun mieleni mukaan.

No, maanittelen puolison jakamaan sitä omaa huippua juttua, jonka parissa meillä olisi minusta niin ihanaa. Eikä se menekään ihan odotusteni mukaisesti, koska toinen ihminen tuo kuvioon mukanaan omat tunteensa, tuntemuksensa ja mielipiteensä. Joskus ne ikävästi ovat niin omien upeiden suunnitelmieni vastaisia, että petyn. Enkä nyt tähän ikään mennessä ole oppinut ihan hetkessä pettymystä harteiltani karistamaan sellaisen kohdatessani. Päivässä tai parissa tottahan toki. Mutta en niin nopeasti, ettenkö onnistuisi siinä hetkessä sillä tunnelmaa kaikilta pilaamaan.

Yksinkertainen ratkaisu ongelmaan olisi tehdä itsekseni niitä asioita, joiden sujumisesta oman pillini mukaan aion olla turhan tarkka, ja löysätä pipoa yhdessä tehtävien suhteen. Mutta aina eivät mene nallekarkit tasan ja nyt on niin, että tämmöisen omiin intohimoihin osuvien tekemisten saralla on puolisollani täällä kovin laihat karamelliapajat. (Miten niin muka, kyllähän Helsingissä vaihtoehtoja riittää! puuskutatte kenties siellä, mutta ei kannata. Riittänee, että olemme täällä kotirintamalla käyneet kyseisen keskustelun ensimmäisten parin vuoden aikana pari kertaa kuussa. Älkää te väsyttäkö itseänne moisella. Ei ole.) Tasapuolisuuden ja parisuhdeviihtyvyyden nimissä on mukavaa, jos painelen menemään omin nokkineni vain tietyn verran, jonka lisäksi puuhaillaan yhdessä. Tämä johtaa siihen, että on tarpeen tehdä niitä omiani myös yhdessä, muuten jäävät (mielestäni) liian usein tekemättä.

En vaan jotenkin näemmä osaa tätä yhdessä puuhailua. Kuvittelen sen tarkoittavan sitä, että puuhailemme niin kuin itse yksin puuhailisin, paitsi että kivasti puolison kanssa yhdessä. Harvemmin näin, kas kun en tullut naineeksi kopiota itsestäni. Ja miehen juttuja puuhaillessamme kyllä luonnollisesti odotan oman ääneni pääsevän kuuluville toteutuksessa. Taidan totta puhuakseni olla tässä suhteessa aika hankala tyyppi. Sen siitä saa, kun nai omapäisen yksinhuoltajasankarirouvan omapäisimmän tyttären! Saa syyttää ihan itseään mies! (Saan syyttää ihan itseäni kyllä myös minä, sillä en tullut naineeksi lehmänhermoista jeesmiestä minäkään..)

Toivottomintahan tässä kaikessa oikeasti on, että kaikessa omapäisyydessäni en edes halua osata tai viitsiä muuttua yhtään vähemmän omapäiseksi. Mikäs se mielisairauden määritelmä taas olikaan?

Eräät häät, ei omat.

Noniin, mutta menenpä tästä purkauduttuani nyt hyvillä mielin laskeutumaan juhannukseen, vaikka se tuleekin sujumaan täysin omien odotusteni vastaisesti. Onneksi ko. juhlan suhteen en ole koskaan ollut mitenkään kovin pakkomielteinen, joten tällä kertaa on jopa ihan hyvät mahdollisuudet onnistua relaamisessa. Neulon, syön, ja nukun!

Mukavan kylmää ja sateista keskikesän juhlaa teillekin!

Tasapuolisuuden nimissä voidaan lisätä, että siinä mielessä kyllä nain kopion itsestäni, että puolisokin on aika omapäinen. Häissämme isäni sanoi — kaikella rakkaudella! — puheessaan jotenkin niin, että on aina tiennyt minun olevan omalaatuinen henkilö ja vaikutti siltä, että olin löytänyt puolisokseni toisen yhtä hienon omalaatuisen henkilön. Omalaatuista voitaneen tässä pitää kiertoilmauksena tunteidensa heitteillä elävälle, itsenäisyyttään vaalivalle jääräpäälle, joka on mielestään aina oikeassa.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 22.3.2006

Forrester-dynastia kysymysten kourissa *

Dynastialla viittaan tässä itseeni. Sain nimittäin Kasvun ilo -blogin Elinalta haasteen. Kyseessä on Liebster Award -haaste, jolla pyritään saamaan näkyvyyttä blogeille, joilla on alle 1000 lukijaa. (Tai alle 20, kuten tässä minun tapauksessani.) Tehtäväni on vastata 11 Elinan keksimään kysymykseen ja keksiä itse seuraavat. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle pääsen.

1. Miksi bloggaat?

Ihan todella hyvä kysymys. Aloitin siksi, että halusin paikan, jossa tuulettaa ajatuksiani. Kai bloggaan siksi yhä. Mutta nyt mukana on sellainenkin taso, että oman blogin myötä olen alkanut lukea toisten blogeja intensiivisemmin, ja nyt oma kirjoittelu tänne on vain osa bloggailuharrastusta, joka käsittää myös toisten blogien kommenttikentässä jaarittelemisen keskustelemisen.

2. Millaisia blogeja luet?

Aihepiirit vaihtelevat laidasta laitaan, mutta pidän blogeista, joissa kirjoittajan persoona paistaa kirjoituksista läpi. Että löytyy rosoa, elävää elämää ja on kai se niinkin, että jotain samaistumispintaa on oltava, jotta kiinnostukseni pysyy yllä. Usein se tosin voi olla vaan joiltain osin samankaltainen tapa katsoa maailmaa, kirjoittajan elämäntilanne voi erota omastani paljonkin. Luen myös joitain käsityöblogeja harrastusmielessä tai ruokablogeja reseptien toivossa jne., mutten joitain poikkeuksia lukuun ottamatta vieraile näillä säännöllisesti, vaan inspiraatiota hakiessani.

3. Millaisia kirjoja luet?

Mukaansatempaavia. En jaksa lukea kirjoja, joita pitää kyntää läpi. Aihepiirit vaihtelevat näissäkin, ja luen sekä tieto- että kaunokirjoja. Enemmän kuitenkin jälkimmäisiä, romaaneja. Pidän kirjoista, joiden parissa saa nauraa, mutta tempaudun myös traagisiin tarinoihin tai jännittäviin kertomuksiin. Keräilen blogosfääristä arvostelujen perusteella kirjasuosituksia, joilla kasvatan kirjaston varauslistaani. Tämä onkin ollut huippu tapa löytää uutta lukemista nyt, kun kirjaston hyllyjen välissä tunti kausia norkoilu ei enää kuulu jokaviikkoiseen ohjelmaani, kuten teinivuosina.

4. Mitä odotat tai toivot elämän tuovan sinulle?

Lisää itsetuntemusta, rohkeutta elää omannäköistäni elämää ja kykyä heittäytyä. Toivon konkreettisempiakin asioita, mutta en kyllä odota. Ei ole tähänkään asti mennyt kovin suoraviivaisesti, joten odottamalla jotain tiettyä lopputulosta pettyisin varmaan karvaasti. Ja silti varmaan odotan, enkä vaan uskalla myöntää sitä. Olen kompleksinen henkilö.

5. Mikä on paras asia mitä sinulle on tapahtunut?
En pysty vastaamaan tähän. Paitsi ehkä pystynkin: synnyin minuksi, minun perheeseeni, kotimaahani, kotikuntaani ja elämääni. "Sikiöt siis huolella valitkaa, mihin kohtuun päädytte roikkumaan," laulaa PMMP eräässä biisissään (ironisesti tosin, eikä laulun sanoma muutenkaan liity aiheeseen lainkaan). Hyvin valittu, sikiöni. Ei sillä, että elämäni olisi ollut jotenkin täydellistä. Mutta täydellistä en usko olevankaan. Hyvää on ollut, huonoimmillaankin.

Olen tuo "Aleksi". Oikein hyvä päivä oli tämäkin. Kertaluontoinen kunnia oli kuitenkin vain, eli tapaamiseni toivossa ei kannata lähestyä muita Aleksi-hahmoja. 

6. Mikä oli haaveammattisi lapsena ja mikä sinusta tuli?

Lapsena halusin kuvittajaksi, lastenkirjojen kuvittajaksi ehkä lähinnä, koska olin lapsi. Tähän asti minusta on tullut arkkitehti. Sivutöinä tehtyjen pienten taittojuttujen kautta olen ihan pikkiriikkisesti vähän kuvittanutkin kyllä! Mutta kriiseilen aika vahvasti yhä tätä mikä minusta tulee isona -kysymystä, suuntaan tai toiseen muutosta on jossain vaiheessa luvassa. Ainakin vähän.

7. Kallein aarteesi?

Olen aika sentimentaalinen, joten näitä kalliita aarteita on useampia. Isoäitini kuoltua istuimme ison pöydän ääressä setien, tätien, serkkujen ja oman perheeni kasken. Kaikki sukupolveni edustajat saivat toivoa jotain perinnöksi isovanhempien talosta (molemmat olivat siinä vaiheessa kuolleet). Räkäitkun keskeltä (olen todella edustava aina kaikissa tunteellisissa tilanteissa) sain viimein sanottua, mitä itse toivoin: korua, joka isoäidilläni oli ollut kaulassa joka ikinen päivä kaikki ne vuodet, kun minä hänet tunsin. Sen sain, ja se lienee yksi kalleimpia aarteitani. Toinen on mummini vanha mekko (ei hääpuku), jossa minut vihittiin. Arvokkaita, joskin myös suuria myötähäpeän aaltoja nostattavia, ovat kyllä myös vanhat päiväkirjani! Niistä en luovu.

Vaikka oikeasti kalleimpia aarteita taitavat kyllä kultaakin kalliimmat elämäni rakkaat ihmiset, joita on - suureksi onneksi! - useampia.

8. Millä tavoin pidät itsestäsi huolta?

Koetan nukkua tarpeeksi, syödä hyvin ja ulkoiluttaa itseäni säännöllisesti. Lisäksi koetan pitää huolta siitä, että saan tarpeeksi herkkuja ja halauksia. Tunnepuolesta pitäisi pitää vähän paremmin huolta. Kirjoittaa, jäsentää ja käsitellä omia tunteitani ja pitää itseäni hyvänä, rauhoittua omaan kehoon. Stressi tuppaa muuten kasaantumaan solukoihini ja purkautumaan sieltä lähipiirin mielestä epäviehättävin tavoin. Ja olisi se omankin olon kannalta hyvä.

9. Kaunein muistosi lapsuudestasi?
Lapsuus kokonaisuutena on mielessäni melko ruusuisena, vaikka suuriakin vaikeuksia toki niihinkin vuosiin osui. Kenties kauneimpia ovat muistot lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä kesäpäivistä: Marjapuskissa piilosilla ollessa karviaisten syöminen suoraan pensaasta, alusvaatteisillaan puutarhaletkun suihkun läpi edes takaisin juokseminen, vanhempien apuna pyykin ripustaminen nitisevään pyörivään pyykkitelineeseen, iltahämärissä pihalta bongattu siili, syreenin alle haudattu ikkunaan lentänyt pikkulintu, elokuiset iltauintiretket lähirantaan. Olen aina rakastanut talvea yli kaiken, mutta silti tämä kysymyksen muotoilu toi heti mieleen ne perinteiset lapsuuden kesät. Hassua.

10. Mitä toivot tulevalta kesältä?
Rentoutumista, mansikoita ja turkkilaista jogurttia aamiaiseksi, saunomista ja järvessä uimista, kauniita kelejä ja hyviä hermoja kesälomareissuun, lämpimiä mutta levättömiä uimavesiä elokuulle, pakastimen hankkimista toimistolle iltapäiväkahvitunnin jäätelöpuikkoja varten, nurmikoilla ja kallioilla köllimistä ja rusketusrajoja sandaaleista. Kaikkea ei varmaan voi saada, mutta toivoa voi!

11. Mitä teet ensimmäisenä aamulla?
Arkisin: hiivin kuin ninja (herkkäunisen puolisoni mukaan kuin maailman äänekkäin ja kömpelöin ninja) ulos makuuhuoneesta, käyn pissalla ja pesen hampaat. Viikonloppuna: myönnyn viimein anomuksiin nousta nyt jo vihdoin ylös, käyn pissalla ja pesen hampaat.



Kysymyksiä seuraavalle uhrille henkilölle, joka haluaa vähän hauskaa haastetta elämäänsä:

1. Mitä syöt aamiaiseksi?

2. Jos sinun pitäisi juuri nyt keksiä nimi uudelle koirallesi (vastaa, vaikka koiran hankkiminen olisikin syystä tai toisesta kohdallasi mahdottomuus, tai vaikka inhoaisit niitä), miksi nimeäisit sen

3. Millaisena toivot sinua muisteltavan hautajaisissasi?

4. Lempivihanneksesi (hedelmäkin vastauksena sallittakoon) juuri nyt?

5. Mitä ostit viimeksi?

6. Mikä oli haaveammattisi lapsena ja mikä sinusta tuli? (Tämä oli niin hyvä kysymys, että kopioin Elinalta.)

7. Jos saisit päiväksi yhden supervoiman, minkä haluaisit?
8. Saavutus, josta olet ylpein? 
9. Mitä, tai mistä aiheesta, haluaisit oppia lisää?

10. 
11.

En keksinyt enempää. Ja puhti loppui haastettavien keksimiseen. Enkä tajua, miksi nuo kysymykset välistyvät oudosti. Korjasin sen, jiihay.

Inspiroitunut lukija vastatkoon haluamaansa (tai vaikka useampaan, jos oikein innostuu) kysymykseen kommenttikentässä! Se tekisi minut iloiseksi!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.3.2003.

Oikeutettuja reaktioita mielen kellareissa *

"Hui, tule pois sieltä!" sanoi äitini, kun näki minut asuntomme parvekkeella. Myönnetään, sen kaide on viisikymmentälukulaisen matala ja ilmava. Puolisoni ei korkeanpaikankammoisena myöskään viihdy siellä. Enemmän tilaa itselle!

"Miksi mandariinit ovat niin makeita, mutta mandariinimehu niin kitkerää?" mietin eräänäkin päivä aamiaispöydässä. Ei osannut kuulijakunta vastata. On mukavaa, että jotkut asiat jäävät ilmaan arvoituksiksi. Inhoan joidenkin nykyihmisten tapaa koettaa ratkaista hyvä väittely kaivamalla älypuhelin esiin. Meillä on puolison kanssa diili, että kesken keskustelun ei saa googlata.

"Ihan niin kuin oikeassa kodissa," ajattelin juuri äsken, kun avoimesta parvekkeen ovesta kantautuvat pihalla pelailevien lasten äänet ja pyykit roikkuvat narulla ruokapöydän yläpuolella. Keväinen valo paljastaa senkin, mikä kaamoksen keskellä vessan, jääkaapin ja sängyn välillä vaeltaessa välillä unohtuu: näihin neliöihin mahtuu myös aika paljon elämää. Sitä pitää vaan herätä elämään.

"Mää kestän tän. Mää kestän tän. Mää kestän tän," hoin itselleni tuossa eräällä lenkillä, kun kaksi kolmasosaa reitistä hölkkäiltyäni, tunsin suolistossani mouruavan. Kestin! Minä 1 - krooninen suolistotulehdus 0. Useimmiten en edes muista, että minulla on sellainen. Vähänkö se on mahtavaa.

"Mitämitämitämitä," ajattelin, kun luin SSS-joukkojen hallitusohjelmasta (en linkkaa teitä siihen, masennutte vain, ellette jo ole sitä) seuraavan virkkeen: Toteutetaan kokeiluohjelma, joka koostuu erikseen valittavista laajemmista kokeiluista sekä lukuisista pienemmistä kokeiluista. Tai itse asiassa ajattelin samoin lähes jokaisen lauseen kohdalla.

"Tuo on paras muodostamasi lause ikinä," kehui puolisoni, kun kuvailin hänelle erästä eläintä sanoin male puffy dog named Bimbo. Nauroimme. "Floppy wrists!" helähdämme toisillemme usein — ja sisimmässäni kehrään. Kaksikielisen parisuhteen riesojen vastapainoksi on siitä myös aika paljon riemua, ettei ihan täydellisesti puhu toisen kanssa samaa kieltä.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 6.9.2004.

Lähdehän kävelemään, Stephanie! *

Seuraa urheiluaiheinen kirjoitus, liikunnanvihaajat voivat lopettaa lukemisen tähän.

Viime kesänä rapakon tuolla puolen erään kotimajoitusasunnon vessassa luin juoksuaiheista lehteä ja ajattelin: "Kappas!" Kuitenkin unohdin ahaa-elämykseni miltei vuodeksi, kunnes tänä keväänä juokseminen ei sitten oikein ottanut sujuakseen, koska talvella vähän laiskottelin (kun ei hiihtämään taaskaan päässyt, mutta räntää vaan tuli ja seliseli) ja sitten sain vielä kevään korvalla riesoikseni ikävän pitkäkestoisen flunssan. Olen tunnetusti kärsimätön henkilö ja minua kismitti, kun juoksukunto ei palautunutkaan entiselle tasolleen vain sillä, että laittoi lenkkarit jalkaan.

Ihan näin monia lenkkareita en sentään vielä omista.

No, sitten astuu kuvaan se artikkeli. Se oli jonkinlainen suitsutusartikkeli harjoitusmetodista, jossa juostaan ja kävellään vuorotellen. Eikä siis pelkästään aloittelijoille, joille sitä suositellaan käsittääkseni laajalti. Vaan että ihan maratoonille vaan kuulkaa niin, että juoksee 10 minuuttia, jonka jälkeen reippaasti kävelee hetken (olisiko ollut minuutin verran). Ihan pokkana! No, voin paljastaa, että toki aina välillä muutenkin lenkkeillessäni pistän kävelyksi, jos tekee liian tiukkaa. En ole sillä tavalla itselleni kovinkaan ankara. Mutta nyt olen vähän eri lailla tietoisemmin harjoittanut tätä metodia aina sellaisina päivinä, kun juoksu ei tunnu kulkevan — ja voin kyllä suositella.

Homman idea sen alkuperäisen artikkelin mukaan oli jotain sen suuntaista, että välillä hetken käveleminen antaa jalkojen lihaksille monipuolisempaa liikuntaa ja siten ehkäisee vammojen syntymistä. Itse olen yllätyksekseni huomannut myös, että moni kävelty+juostu lenkki on Sports Trackerin mukaan sujunut nopeammalla keskivauhdilla kuin pelkästään hölkkäilemäni! Vaikka toisaalta se on varmaan ihan luonnollista, sen hetken kävelyn jälkeen kun polvi nousee vähän helpommin. Tasavauhtisille peruskuntolenkeille on ehdottomasti paikkansa, eikä niitä kannata unohtaa. Mutta muille, joilla juoksu joskus takkuaa, voin kyllä suositella! Maratoonaritkin, niin mikset myös sinä!

Itselleni tämä on vielä sen takia astetta tarpeellisempi oivallus, että olen sitä lajia sekopää, jotta olen muutama vuosi sitten siirtynyt kokonaan paljasjalkakenkien käyttäjäksi. Kas, kun paljasjalkakengillä lähtee lenkkeilemään pitkän tauon jälkeen ei kyse ole pelkästään — tai itse asiassa kohdallani ollenkaan — siitä, ettei aerobinen kunto riitä, vaan siitä, etteivät jalkapohjien ja pohkeiden lihakset kestä äkillistä rääkkiä. Koivet ovat tulessa hyvin pian, jos lähtee liikaa ahnehtimaan. (Kevytkenkäjuoksun alkuaikoina sainkin itselleni aiheutettua mukavan jalkapohjan jänteen tulehduksen, jota en kyllä voi kenellekään suositella.)  

Lyhyempiä (lue: 400 metriä bussille tai pitkän päivän jälkeen viimeiset 200 metriä kotiin) pyrähdyksiä juoksen monena päivänä viikosta ihan siksi, kun käveleminen ei vaan joskus riitä — ajallisesti tai henkisesti. Mutta nämä alle kilsan pyrähdykset eivät ylläpitäneet jalkojen lihasten juoksukuntoa riittävästi pitkän lenkkitauon aikana. Juoksu+kävelypaussit -metodilla pystyin kuitenkin käymään jo heti jalkapohjien kuntouttamisvaiheessa viiden kilometrin lenkeillä eikä ole tarvinnut tyytyä parin kilsan pyrähdyksiin. Viisi kilometriä taas on tärkeä etäisyys, sillä se on lyhin reitti työpaikaltani kotiin.

Sporttivinkkinurkka päättyy tähän! Universumille kiitos kanadalaisen juoksulehden vessaan jättäjästä! Nyt jätskiä naamariin!

Ihan ei vielä näin tarkene kipaista jätsikioskille. Mutta kohta taas!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 14.12.1995

Katsokaa, hänhän on Pinokkio! *

Minä olin lapsena kova valehtelemaan. Aluksi se oli toki vain satuilua, jota kaikki lapset harrastavat. Selitin koulussa, että meillä on viisi valkoista kania ja vakuutin pikkusisaruksen siitä, että uudella nauhurilla voi kelata radiota (voisipa!). Mutta sitten en päässytkään siitä täysin eroon. Yläasteikäisenä huomasin useasti lipsauttavani vahingossa valheen: "Joo, olen nähnyt sen elokuvan." "Joo, se on ihan tyhmää." "Ei mua haittaa."

Lapsuudessani oli pidempi ajanjakso, jolloin koin olevani aika yksinäinen ja kaveriton. Halusin kai siis vain kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Muinoin törmäsin tähän artikkeliin, ja luonnoksissa on pyörinyt kirjoitus aiheesta siitä lähtien. Tämä kohta nimittäin kolahti:  "Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään."  Meillä ei lapsille valehdeltu, mutta ei puhuttukaan. Tai puhuttiin sinänsä, hurjastikin - äitini on kuulemma puhelian ihminen, jonka mieheni on koskaan tavannut (ja hänen ystäviään tuntien se on paljon sanottu). Mutta vanhempien vaikeat asiat olivat vaiettuja. Tokihan ne roiskahtelivat ilmoille kupin täyttyessä yli äyräiden, muttemme perheenä osanneet niistä puhua. Eikä sitten ollut helppoa oppia puhumaan niistä omistakaan kaikkein kipeimmistä. Minkä johdosta kai sitten oli vaikea toisinaan pienissäkin asioissa sanoa ääneen se oma totuus, kun oli tunne, ettei vastaanottaja haluaisi sitä kuulla.

Aikuistumisen kynnyksellä aloin harjoitella tunteistani puhumista, niistä vaikeistakin. Samoihin aikoihin perheenjäsenieni hiljaa kantamat taakat pulpahtelivat pintaan, ja meidän kaikkien oli opeteltava sanomaan enemmän ääneen. Aluksi se oli vaikeaa kauheaa, mutta hiljalleen olemme kehittyneet. Nykyään sujuu jo aika hyvin, kaikilta. Myöhemmin olen molempien vanhempieni kanssa keskustellut lapsuuteni vaikenemisen kulttuurista ja he ovat auliisti myöntäneet sen juontaneen juurensa omista lapsuuden kokemuksistaan. Eivät he osanneet, eivätkä osanneet sitten opettaakaan. En ole siitä mitenkään katkera enkä missään vaiheessa ole syytellyt osaamattomuudesta vanhempiani. Isovanhempani muistaen näen kyllä, mistä keskustelukulttuuri kumpuaa ja toisaalta vanhempieni elämänpolut tuntien minulle on melko selvää, mitkä kokemukset ja ihmiset heille vasta myöhemmällä iällä ovat puhumisen taitoa opettaneet. Olen vaan hurjan kiitollinen, että solmujen alkaessa aueta kaikki osasimme nojata toisiimme ja uskalsimme opetella yhdessä.

Nykyisessä parisuhteessa jouduin vielä uuden oppitunnin äärelle. Olin aiemminkin seurustellut, mutten näin vakavasti. Eikä nuoruuden seurustelusuhteita oltu koskaan koeteltu yhtä kovasti, ne eivät edenneet yhtä nopeasti, eikä niihin aikoihin tarvinnut tehdä vielä yhtä vaikeita valintoja. Jos aiemmin oli ollut kauheaa, en tiedä, miten tätä jaksoa kuvaisi. Omien tunteiden paljastaminen toiseelle suhteessa, jossa ollaan niin iholla, kuin ihmissuhteessa olla voi, oli aluksi todella pelottavaa. niin pelottavaa, etten aluksi suostunut tekemään niin! (En voi suositella.) Harjoitus onneksi auttaa, ja vuosi vuodelta sujui ja sujuu paremmin. Oman sisimpänsä paljastaminen toiselle ihmiselle on paitsi pelottavaa, myös sykähdyttävää, rohkeaa, palkitsevaa ja koukuttavaa.

Toki jotkut, monetkin, asiat ovat yhä vaikeita pukea sanoiksi. Minulla saattaa mennä viikkoja kakaista jokin vaikea tunne suustani. Muttei sekään haittaa, täydellinen ei tarvitse olla. Joka kerta jännittäväksi asian tekee se, ettei positiivinen vastaanotto ole mitenkään taattu. Se ennen muinoin minulle vaikeinta olikin, en uskaltanut sanoa, jos pelkäsin tunteideni tulevan tyrmätyksi. Yhä useammin nykyään puhun suuni puhtaaksi silloinkin, kun olen varma, ettei vastapuoli tule pitämään kuulemastaan. (En toki syyttä suotta kiusatakseni, vaan silloin, kun minulle asia on liian tärkeä vaiettavaksi.)

Rehellisyyteen tunteissa liittyy myös vastaanottajan vastuu. Toisen ihmisen totuuden kuuleminen on monesti aivan todella vaikeaa. Parisuhteessa varsinkin, tai ainakin meidänlaistemme herkkien tunneihmisten parisuhteessa. Miksi? olen miettinyt useammin kuin kerran. Etkö voisi olla vähemmän masentunut? Miksi tämä on sinulle näin vaikeaa? Miksi ihmeessä olet tuota mieltä? Nyt, kun olen jonkin aikaa opetellut puhumista, tuleekin minun keskittyä kuuntelemisen taidon harjoittamiseen. Etten reagoisi omien tunteideni pohjalta, vaan koettaisin ensin todella ymmärtää toista. Kysyisin lisää, enkä kertoisi, mitä minusta pitäisi tehdä tai mikä on pielessä. Ja sittenkin, kun koen ymmärtäväni, voisin miettiä, saavutanko enemmän hiiltymällä tai puolustautumalla vai kenties koettamalla tulla puolitiehen vastaan.

No, tämä viimeinen osuus on vielä aika vaiheessa enkä tähtää täydellisyyteen. Mutta jos ei ihan joka kerta hermostuisi heti kättelyssä. :D

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 19.1.2006