Kädet avokadossa, elämä kämmenellä *

Teen vauvanpeittoa (ei omaan käyttöön - nyyh).

Teen töitä (ei omaan käyttöön, paitsi palkka).

Teen suunnitelmia (omaan käyttöön lähinnä, ja se jos mikä puolisoa sieppaakin).

Teen asioista vaikeampia kuin niiden tarvitsisi olla.

Teen voileipiä (juustoa, avokadoa ja tomaattia, nam). Ennen voileivän tekoa tein kerran jopa sämpylöitä.

Teen inventaarioita (vaatteista, ihmissuhteista, elämästä, jääkaapin sisällöstä).
  
Teen kevättä (vuoreton takki, pyöräilykauden avajaiset, syvät hengenvedot kevätsäätä, pölystä viis).

Teen valintoja (osin huonoja, joskus erinomaisia, toisinaan ihan vaan kun).
 
Teen virheitä (sekä opettavaisia että raivostuttavia).

Matkaa teen, tätä elämän mittaista matkaa.  



* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.10.2002.

Neliapila syntymäpäiväpöydässä *

Olipa tuossa syntymäpäiväni, maanantaina, kuten myös silloin 28 vuotta sitten. "Maanantain lapsi on kaunis piltti," sanottiin jossain lorussa, ja se oli lapsena mielestäni latteasti sanottu, typistäen olemukseni pelkkään ulkonäköön. Suurempi ongelma tosin oli luultavasti se, että sisareni oli sunnuntaina syntyneenä kuulemma "kaunis ja hyvä ja iloinen aina". Nallekarkit eivät menneet tasan ja minua kismitti.

Tähän kypsään (aahhahaaa) ikään mennessä ei lapsuuden loru aiheuta enää muuta reaktiota kuin lämpimän tunteen rintakehässä: olivat oikeassa siskostani.

Minä itse sen sijaan:

Olen oppinut rentoutta. Tänä aamuna töihin tullessani huomasin hameen ajautuneen sillä tavalla ylös, kuten tiedätte, että takamus paistoi. Mutta monet ikäiseni naishenkilöt kävelevät ihan vakavissaan kadulla pelkissä legginsseissä, ajattelin, enkä vaivautunut nolostumaan.

Olen oppinut kohtaamaan tunteitani sen sijaan, että lähden niitä karkuun. Elämän tiukemmissa kaarteissa minulle tulee toisinaan sellainen olo, että haluaisin vain nostaa repun selkään ja hypätä ensimmäisenä lähtevään kaukojunaan (tai avaruusrakettiin). Nykyään tunnistan olon, enkä pakene (ainakaan heti). Aina en ihan tiedä, mistä pakokauhu on kotoisin, mutta olen kouluttanut itseni jäämään sijoilleni sitä miettimään. Karkuun lähteminen on saattanut synnyttää mielenkiintoisia seikkailuja, mutta lähtöön ajaneet haasteet ovat kiinnityneet repun sivutaskuihin ja seuranneet mukana joka tapauksessa. Nykyään ajattelen, että voisipa koettaa selvittää nuo ensin, ja lähteä sitten matkaan kevyemmin kantamuksin.

Olen oppinut rohkeutta. Syntymäpäivälahjaksi sain hyviä uutisia koskien projektia, joka tietää minulle uutta intoa ja sylikaupalla lisää vastuuta työrintamalla, sekä bonuksena ajankäytöllisiä haasteita. Olen vähän kauhuissani, mutta uskon silti kaiken sujuvan oikein hyvin. Ja vaikkei sujuisikaan, niin samapa tuo.

Onneksi elämä on kuitenkin vasta aluillaan. Tai siis toivottavasti. Koska paljon haluaisin vielä oppia. Muun muassa: rentoutta (oma stressaantuminen ei ole syy muuttua tiuskivaksi kiukkukasaksi eikä suunnitelmien peruuntuminen ole maailmanloppu), tunteiden kohtaamista (suklaan syöminen ei ole sitä, ei myöskään aviopuolison syyttäminen kaikista omista tunteista) sekä rohkeutta (tavoitella asioita, joita elämääni haluan, vaikka se olisi vaikeaakin - sekä itselle että lähimmäisille).

Ja aika paljon kaikkea muutakin.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 12.10.1992.

Vaihda asennetta ja toimi terveemmin! *

Olen tässä ollut pari viikkoa sitä mieltä, että avioliittomme on tuhoon tuomittu. Yölläkin olen itseäni sen tiimoilta valvottanut pariin otteeseen. Lyhykäisyydessään kriisiä voisi kuvailla niin, että olen kuvitellut kuristuvani avioliiton juoksuhihnassa kaulapantaani (ei sellaisessa nykyaikaisessa juoksen-puolimaratoneja-kahden-dalmatialaiseni-kanssa -juoksuhihnassa, vaan sellaisessa, missä kahden koivun väliin laitetaan vaijeri ja siinähän koiraparka kuvittelee olevansa vapaa liikkumaan sitten).

No, sitten kuitenkin ihan ilman hihnaa juoksin tänään töistä kotiin, jonka jälkeen olen valmis toteamaan seuraavaa:

a) Minulla on kenties pätevä syy olla tietyistä asioista huolissani.

b) Minulla ei ole yhtään pätevää syytä käyttäytyä sen tähden kuin murkkuikäinen ja napsahdella puolisolle kaikesta tiskien ja taivaan väliltä.

c) Hän ei ole (välttämättä) tehnyt mitään väärää, hänellä vain on mielestäni väärät mielipiteet asioista. Se on eri asia. 

d) Minua saattaa hyvinkin häiritä elämässäni pari muutakin asiaa, joiden selvittämistä kannattaisi myös miettiä, eikä tykittää kaikella huonolla ololla helpointa kohdetta. (On myös vähän noloa, etten voinut uskoa, kun puoliso rauhallisesti koetti ehdottaa minulle näin kenties olevan asian laita, mutta minähän en usko mitään, mitä en itse ole keksinyt.)

e) Aviorauhan takia minun on selvästi urheiltava säännöllisemmin.

Siinä, että on taas kirkkaita päiviä, on itse asiassa mielestäni parasta se, että on auringonlaskuja.

Toisinaan on niin kovin raskasta olla minä minuna elämässäni. Mutta kaikista puolison haittapuolista huolimatta on sanottava, että hyvä, hän, ja hyvä, me. Tästä kehittämästäni aviokriisistä nimittäin onnistuimme allekirjoittaneen murkkuilusta huolimatta keskustelemaan aika kivasti. Ja vaikka olemmekin molemmat ärsyttäviä jääräpäitä ja herkkänahkaisia ahdistujia, ei homma karannut mitenkään käsistä. Olemme keskustelun lomassa ja sen jälkeen eläneet oikein mallikelpoisesti rinnan, vieretysten ja sylikkäinkin. Olisi paljon helpomaaa syyttää toista kaikesta, jollei se olisi oikeasti aika ihana. Olisi vaikeampaa antaa anteeksi omat virheet ja hyväksyä epätietoisuus, jollen uskoisi itsekin olevani oikeasti tosi ihana.

Erästä teistä lukijoista lainatakseni: "Ken elää, hän näkee." Nimittäin sen, kuinka tässäkin käy. Mutta ihan jännä elämä on, kaikenlaista jännää joutaa mietiskelemään, intoilemaan ja panikoimaan. Välillä kannattaa näköjään käydä raittiissa ilmassa vähän tuulettumassa, niin ymmärtää vähän selvemmin, mistä tosissaan kannattaa hermostua ja mistä voisi toisaalta vaan olla kiitollinen.

Huomatkaa anopin tekemä koirakoristeinen juoksubandana.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 1.4.1999.

Haluan liikettä kehityspysähtymiini! *

Tämän julkaisemisessa meni niin kauan, että asia muuttui jo vähän epäajankohtaiseksi. Mutta parempi myöhään, kuin ei silloinkaan!

Sattumalta, jo ennen Markus Kajon listaamia, olin kuun alkupuolella jo kirjoittanut omaa listaani siitä, mitä tulevalta vuodelta haluaisin. Se kuului suurin piirtein näin:

1. Tanssia sydämeni pohjasta niin, että hiki lentää.

2. Kokeilla jotain ihan uutta.

3. Istua iltaa hyvän ruoan ja ihanien ihmisteni kera (usein).

4. Hengittää paljon raitista ilmaa. 

6. Harrastaa hyvää seksiä.

7. Nauraa katketakseni.

8. Tuntea sydämen sykähdyksiä ja riemun läikähdyksiä.

Siitä mukava lista, että kaikki on hyvin helposti toteuttavissa. (Osan olen jo toteuttanutkin!) On sitä toki muitakin haluja, haaveita ja unelmia. Mutta ne eivät yhtälailla mukavasti muokkaudu listan muotoon, vaan ennemminkin ovat sellaisia isoja aaltoja, joiden seassa uiminen on toisinaan pakokauhunomaista ja toisinaan huurmoksellista laineiden vietäväksi heittäytymistä. Tällä hetkellä useimmiten tunnen niistä pakokauhua, mutta siitä lisää myöhemmin.

Vaan varsinaiseen asiaan! Minut haastettiin tällaiseen:

Haasteen säännöt kuuluvat:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat.

- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

Tovi ja toinenkin ehti vierähtää, ennen kuin sain aikaiseksi tämän, mutta josko nyt sitten. Haastetuksi itsensä voivat katsoa seuraavat:
 
Kutimointia-blogin Liina. Koska hän ilahdutti minua jo aloittaessaan tämän (kolmannen? kuinka monennen?) bloginsa. Olen itsekin enemmän tai vähemmän innokas neuloja, mutta useiden käsityöblogien meininki ei aina tunnu omalta. Kutimoinnissa on tunnelmaa ja samaistumispintaa meikäneulojallekin.

Ehdoton ehkä-blogin Saara. Saara kirjoittaa ajatuksia herättävästi paitsi vanhemmuudesta, myös kulutusvalinnoista, vaatekaapin raivauksesta ynnä muista länsimaisen ihmisen ekoteoista. Usein joudun sydäntäni (ja komeroitani) Saaran tekstien jälkeen tutkiskelemaan.

Kokovartalofiilis-blogin Ani. Jonka kamppailut koskettavat ja viime aikojen alkoholistin aikuisen lapsen kasvupohdinta kaivelee myös omia haavojani oikein sopivasti. Rohkea nainen, jota arvostan jo pelkän blogin perusteella kovasti.

Terviseks!

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 21.10.2005.

Omaan päähän on pitkä matka, kapteeni! *

Olen matkustanut — ja palannut kotiin. Ja tällä kertaa sain uusien makujen, näkymien ja tuntemusten lisäksi jotain korvaamatonta: perspektiiviä.

Kävimme Thaimaassa. Tämä oli ensimmäinen matkani Aasiaan ja samalla sellaisen kulttuurin pariin, joka yhtä radikaalisti poikkeaa läntisestä elämänmenosta (ts. en ole käynyt Afrikassa). Voi pojat, kyllä kannatti!

En koskaan ole kokenut lomamatkalla kulttuurishokkia, mutta Suomen talvesta (edellisenä päivänä kävin yksin parin tunnin hiihtolenkillä ja tapasin noin kaksi ihmistä) Bangkokiin pamahtaminen oli niin suuri muutos, että keholla kesti pari päivää hyväksyä tilanne. Liikenteen kaoottisuus, ihmismäärä, hajujen määrä, värien, muotojen ja vilkkuvien valojen jatkuva ilotulitus, tuhannet turistit haaremihousuissaan, paikallisen perinteen ja modernin elämän villi rinnakkainelo.

Matkamme käsitti vierailun myös pienellä rantalomasaarella sekä pidemmän kierroksen Pohjois-Thaimaassa. Maan eri osissa tunnelmat ja näkymät vaihtelivat (ja joissain paikoissa ihmismäärän sijaan seurana oli enemmän kanoja, koiria, gekkoja ja lintuja), mutta muuten em. lista piti paikkansa. Kunhan rytmiin tottui, tuli vilinästä ja hälinästä normi, jonka keskellä oli ihana rentoutua ja juoda kookosta pillillä tai natustella jonkun valmiiksi viipaloima hedelmä. 

Bangkokilainen perhefarmari.

Koska on helsinkiläinen torstai-illan jumalanpalvelus näin
täynnä, kysyn vain. Uskontomme tekee jotain väärin.

Aina jotain nähtävää. Kuten nämä munkkien pyykit narulla. Helppoa on heillä.

Sitten palasimme kotiin. Ja minä ymmärsin vihdoin, mistä mieheni on viimeiset neljä vuotta puhunut.

Helsinkihän on todella hiljainen! Aivan pystyyn kuollut paikka! Eikä täällä liiku ulkona ketään. Eikä tapahdu mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään nähtävää, vaikka liikkuu keskikaupungilla lauantai-iltapäivänä. Kaikki talot näyttävät samanlaisilta! Aina olin väittänyt vastaan, että näen harmaan eri sävyt, mutta Thaimaan väriloiston kalibroitua silmäni uudelleen, olin samoilla linjoilla kuin puolisoni pahimmillaan: mikä masentava, tasapaksu tuppukylä Helsinki onkaan! Ja mitä siansaksaa kaikki puhuvat!

Tämäkin kuva on vähän liian värikäs kuvamaan kotiin paluun harmautta lähiössämme.

Onneksi aivoni tulevat hyvinkin pian taas tottumaan kotiinsa, ja alan taas nähdä sävyjä. Kauniita kuvakulmia kevään valon kurkottaessa takaisin taivaanrannasta, ohikulkijoiden onnellisia hymyjä, pohjoisen luonnon karun kauneuden, korvapuustin täydellisen muotokielen. Onneksi, onneksi, on puolisokin nykyään jo tottunut tähän nykyiseen kotimaahansa, eikä ole mielipiteissään enää ollenkaan niin jyrkkä, kuin minä olin palattuamme. Hänelle täällä on myös paljon hyvää, ja minä olen siitä suunnattoman onnellinen.

Kumpikaan meistä ei suostuisi muuttamaan Thaimaaseen. Mutta tämänkertainen matka oli niin onnistunut, että minunkin sydämeni (loogisesti olin asian jo hyväksynyt, mutta eihän se mihinkään riitä) lopullisesti avautui sille ajatukselle, että meidän saattaisi olla parempi olla yhdessä jossain muualla. Niin kovasti kuin kotimaatani rakastankin. Aika näyttää, minne, milloin ja millä kokoonpanolla päädymmekään. Tänään olemme kuitenkin täällä, tässä, nyt. 

Ja juuri nyt olen elämästäni oikein kovasti kiitollinen. Hieno, avartava matka on tämä koko olemassaolo.

* Otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 1.10.2004.

Ihmisillä joulunpaiste silmissään*

Olen ehtinyt olla joulusta jo innoissani, stressaantunut, haltioissani, huolissani, pettynyt ja iloisesti yllättynyt. Tärkeimmät lahjat olen jo saanut: lumen ja rakkaat ihmiset (tässä järjestyksessä). Hösellys alkaa olla takana päin ja jäljellä on enää tärkein.

Suljen tietokoneen. Suljen toimiston oven. Hengitän raikasta pakkasilmaa. Otan pari tanssiaskelta lumessa. Avaan silmät sille, mitä on ympärilläni. Sille, mitä hyvää minulla juuri nyt on.

Kaikki läheiseni ja tuttuni eivät saa viettää joulua toivomallaan tavalla, yksi on sairaalassa, toinen vuodelevossa, kolmas pakotettu suhaamaan sukulaisissa, neljäs erossa rakkaistaan. Muilla, ja meilläkin, voi olla muuten vain vähän eri aikataulu tai kokoonpano, kuin minkä itse olisi ideaalitilanteessa valinnut. Tästä huolimatta koetan nauttia siitä, mitä kuitenkin saan. Unohdan odotukset ja otan joulun vastaan sellaisena, kuin se on tullakseen. (Tai siis yritän. Ja koetan saada itseni nopeasti kiinni, jos alan ottaa liikaa kierroksia siitä, mitä pitäisi.)

Helsinki 23.12.2014 aamuyhdeksän aikoihin.

Joulurauhaa teille. Levätkää.

 
*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 7.11.1997

Suudelma kuin itsenäisyyspäivän ilotulitus! *

No, tässä ei ole varsinaisesti ole kyse suudelmista, vaikka olen sellaisenkin tänään saanut. Mutta muita asiaa edes läheltä liippaavia otsikoita ei tähän hätään löytynyt. Eikä täällä Helsingissä ole itsepäisyyspäivänä edes ilotulitusta, vastoin lapsena oppimiani perinteitä. Ei tosin ole edes lunta. Vaan nyt ajaudun sivuraiteille, joille ei ole tiedossa loppua ennen kuin hanki on maassa.

Asiaan!

Miltei unohdin koko itsenäisyyspäivän, mutta kauppojen poikkeusaikataulut sentään aiheuttivat perjantai-iltapäivänä toimistossa sen verran kohua, ettei kansallinen juhlapäivä purjehtinut ohi huomaamatta. Päivän sanaa makustellessani tulin kovin tyytyväiseksi. Itsenäisyys. Juuri nyt, tässä elämän vaiheessa, rintalastani alla hyrisee lämmin tuli. 

Olen niin onnekas, että viikko sitten olin täällä.

Tämän avioliiton, samalla ensimmäisen todella vakavan parisuhteeni, alkutaipaleella koin itsenäisyyteni olevan uhattuna. En syytä tästä puolisovalintaa, kehitysvaiheeni elämän tiellä vain oli sellainen. En ollut varma, mitä tahdoin enkä tiennyt, missä rajani kulkivat, omani ja toisten tunteet pelottivat minua ja toisinaan tein kaikkeni, etten joutuisi kohtaamaan niitä. Samaa parisuhdetta on kiittäminen siitä, että olen joutunut opettelemaan. Olen harjoitellut, yksin ja yhdessä, apunani puoliso, ystävät, perhe, työtoverit, terapeutti, sekä joukko muita tuttuja ja tuntemattomia, sekä muutama erinomainen opus. 

Olen opetellut uusia mantroja. "Olen oman tarinani päähenkilö." "Show up and let yourself be seen." "Choose discomfort now over resentment later." Opetellut tunnistamaan tunteeni ja sanomaan ne ääneen, ennen kuin toimin niiden ohjaamina. Opetellut valitsemaan, miten toimin - en ainoastaan sokeasti reagoimaan. (Tarinani ja taustani on aivan eri kuin ihanan Anin, mutta viime aikojen kirjoituksen ovat kolahdelleet kovasti jokainen. Samankaltaisissa vesissä on uitu ja uidaan. Lue täältä.) Omalla kohdallani tämä tarkoittaa, että tavoittelen mm. seuraavia asioita: En puolustaudu, varsinkaan kuviteltua hyökkäystä vastaan, vastahyökkäyksellä. En yritä paniikin iskiessä koeta ratkaista kaikkea kerralla, vaan vedän ensin henkeä ja harkitsen. Kun jokin hiertää, sanon siitä ääneen suoraan, mutta asiallisesti, asianomaisille. En kysy kysymyksiä, jollen hyväksy kaikkia mahdollisia vastauksia. (Jos tekee mieli niin tehdä, ei kyseessä ole kysymys, vaan tunne, joka minun tulisi ilmaista sellaisenaan.) Toisaalta otan oikeuden harkita omaa vastaustani kysymykseen tai pyyntöön kunnes olen varma, mitä todella haluan vastata.

Itsenäisyyden väreissä. Kaipaan takaisin.

Muutos tuntuu hyvältä! Sisäisesti olen rauhallisempi, vähemmän värisevä, muiden ja omista reaktioista hädissäni. Parisuhde voi päivä päivältä paremmin. Töissä, missä ensimmäisen vuoden tuskailin tyytymättömyyttäni, olen ottanut ohjia tiukemmin omiin käsiin. Lopputuloksena nautin entisistä hommista enemmän ja olen kehitellyt uusia. Harrastusrintamalla soisin vielä ottavani vielä rohkeampia askelia, mutta hauskaa olen niissäkin merkeissä pitänyt. Pettymysten hyväksymisessä auttaa, että juhlii pieniäkin onnistumisia täysin rinnoin. Koetan antaa tunteiden vain tulla — koska vapaina kulkiessaan ne myös lähtevät liukkaasti. Sellaisia ovat tunteet, nuo veitikat, jatkuvassa liikkeessä, kunhan osaa olla tarraamatta niihin liian lujasti. 

 
Mikään ihmenainen en ole. Opeteltavaa on yhä. Reaktionopeus tunneasioissa on yhä usein sitä luokkaa, ettei tietoisuuteni ehdi väliin. Onneksi tajuan asian kuitenkin nykyään edes sitten jälkikäteen. Oman, muiden ja elämän itsensä epätäydellisyyden hyväksymisessä on vielä tekemistä. Harjoittelen. Muistuttelen itseäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Asetan itseni alttiiksi, paljastan kaikki kortit. Tavoittelen täysillä niitä tähtiä, jotka minulle tuikkivat. Yritän ja epäonnistun. 

Tätä huolella rakennettua itsenäisyyttä, hiljalleen aikuistuvaa (lapsenmielisyydessä kuitenkin kaksin käsin roikkuvaa) itseäni, juhlin tänään.

* Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 4.5.2004

Uskomatonta vatkausta! *

Seuraavat tosielämän anekdootit kertovat minusta paremmin, kuin koskaan osaisin luonnettani kuvailla:

1. Olemme varanneet lennot Thaimaaseen tammikuuksi, vaikken koskaan ole halunnut matkustaa Aasiaan. Olen järjettömän innoissani! Toisaalta aloin heti kaihoilla myös matkasta Himalajalle, Keniaan tai jonnekin mitättömän pieneen Tyynenmeren saarivaltioon. (Now playing: Lapinlahden linnut - Heti mulle kaikki tänne nyt)

2. Aloitan neuletyöt usein aina ajatellen melko tarkalleen näin: "Pfffft! Ei tarvita mallitilkkuja. Eikä se langan vahvuus nyt niin justiinsa, saati puikkokoko. Hyvä tästä tulee!" Neulottuani neljä kerrosta alkaa puolestaan vimmattu epäröinti: "Entä jos tästä tulee nyt liian suuri? Näyttää epäilyttävän pieneltä? Tässä pitäisi olla jo kaksi senttiä korkea muttei todelakaan ole!" Harvoin kuitenkaan puran, sovellan sitten tarvittaessa matkalla. Useimmiten olen lopputulokseen oikein tyytyväinen, viimeistään pienen pesäeron jälkeen.

3. Olen pitkään ollut töihini melkolailla kypsä. Sitten minulle tarjottiin jännittävää projektia, jota ajatellessani olen yhtä aikaa kauhuissani ja niin innoissani, että olen ratketa liitoksistani. Mutta minun pitäisi päättää, teenkö tarjotun projektin nykyisen työnantajan alaisuudessa vai perustaisinko oman toiminimen ja haukkaisin vielä suuremman palan kakkua. Olen miettinyt tätä nyt pari viikkoa. Työkavereiden kanssa vietetyn hauskan juhlapäivän jälkeen olin varma, että haluan tehdä projektin heidän kanssaan - ihania tyyppejä! Työkaverin jyrätessä tällä hetkellä työn alla olevassa projektissa omat ratkaisunsa läpi ainakin kaikkien tärkeimpien asioiden osalta olen varma, että haluan tehdä työn itsenäisesti. Miehen viettäessä kaksi tuntia sunnuntai-iltana levitellen arvonlisäveropapereita sängylle olen varma, että työnantajan (palkkaaman tilintarkastajan) alaisuudessa homma sujuisi paljon paremmin. Puoliso sanoi: "Lupaa, että istut kanssani alas puhumaan tästä kaikilta eri kanteilta, ennen kuin päätät." Tuntee minut hyvin, tuo mies. Hätäiset ratkaisut ovat erityisalaani.

4. Voivottelen mielessäni (ehkä ääneenkin) usein, ettei elämässä tällä hetkellä ole tarpeeksi ihanien ihmisten kanssa vietettyjä iltoja, koiran rapsutusta, tavoitteellista taideharrastelua, hikiliikuntaa, intohimoisia työprojekteja eikä uusien asioiden kokeilua. Toisaalta en useinkaan jaksa olla kotibileissä yli puolen yön, laulutreenien sijaan käytän arki-illan usein mielelläni neulomiseen ja elokuvan toljottamiseen puolison kainalossa ja elämäni ihanat ihmiset ovat hekin kiireisiä, eivätkä ehtisi viettää neljää iltaa viikosta kanssani vaikka yrittäisinkin sitä ehdottaa. Ja tulikin jo mainittua, että tuo intohimoa aiheuttava työprojekti on aiheuttanut myös aika paljon hyperventilaatiota.

 

Naapurit ulkoiluttavat tätä seepraa aivan liian harvoin.

Harjoittelen hyväksyvää läsnäoloa päivittäin. Mutta treenattavaa on vielä aika paljon. 

(On muuten kulunut tovi, sitten viime kirjoittaman. En keksinyt oikein mitään sanottavaa. En keksinyt vieläkään, mutta ajattelin, ettei se märehtimällä löydykään, pitää nakuttaa vaan jotain ja katsoa, kuinka käy.)

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja rohkeat 19.10.1993.

Isänmaallisia väristyksiä *

Viisi vuotta sitten en olisi koskaan kuvaillut itseäni isänmaalliseksi. Tiesin kyllä suomalaisuuden olevan minussa tietyssä mielessä tiukassa – olen aina rakastanut luonnossa liikkumista, hykerrellyt onnesta saunan jälkeen järviveden syleilyssä tai pakkasen nipistellessä poskia hiihtoladulla, maksanut mielelläni veroja, hörötellyt puliukoille hyväntahtoisesti ja imeskellyt kultalusikkaani onnellisena. Mutta ajattelin suomalaisuuden lisäksi olevani hyvinkin kansainvälinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen. Vanhempieni ansioista eri olin tavannut maista kotoisin olevia vieraita lapsesta saakka, olin asunut ulkomailla, minulla oli eri ikäisiä ulkomaalaisia ystäviä kourallinen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Elämän kurkistuskirjan seuraavalta aukeamalta löytyi rapakon takaa kotoisin oleva puoliso, jonka kanssa muutimme yhteen ennen kuin kunnolla edes tunsimme toisiamme. Suomeen. Pian huomasin olevani kiusallisen nationalistinen. Kun puolisoparka kipuili uuden kotimaansa sääntöjen, sosiaalisen kulttuurin ja tapojen kanssa, otin minä nokkiini. Joka kerta. Oikein hävettää myöntää, miten vähissä ymmärrykseni varsinkin alussa oli. Lisämaustetta tähän soppaan tuli tietenkin siitä, että kommunikaatiotapamme ovat luonnostaan hyvin erilaiset. Mies sanoo suoraan, räväkästi, liioitellenkin, tunteilla ladatuin ilmauksin. Itse olen kasvanut avioeroperheen keskimmäisenä lapsena rauhanneuvottelijaksi, diplomaatiksi siitä tarpeesta, että riitely tuntui liian stressaavalta ja kiukun tunteet oli parempi taputella jonnekin piiloon mahdollisimman pian.

Siispä kun puolison kiukunpurkauksissa usein esiintyi seuraavia lauserakenteita: "suomalaiset ovat niin }\}£$?=?)(¤" tai "Suomen ongelma on, että täällä ?=€{€£$@"#¤¤%/" tai kenties suosikkini "vihaan Suomea/suomalaisia/Helsinkiä", oli minun vaikea pitää pärstääni peruslukemilla. Kaikista opiskelemistani aktiivisen kuuntelun opeista huolimatta osasin vain harvoin vastata: "Tajuan todella, miten ärsyttävää täkäläinen byrokratia voi olla. Vituttaa itseänikin." tai: "Täällä on oikeasti tosi vaikeata saada uusia ystäviä. Ymmärrän hyvin, että se on tosi hankalaa varsinkin, kun olet tottunut ihan erilaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Itsekin olen tosi pettynyt, että se tyyppi vaan katosi tuolla lailla." Useimmiten kiskaisin soijapavun syvälle sieraimeeni ja loukkaannuin, sillä olenhan minäkin suomalainen. 

Onneksi olen kehittynyt sekä kuuntelijana että ihmisenä ja osaan nykyään osoittaa ymmärrystä toisen tunteille ilman, että loukkaannun niistä ensin itse. Ainakin useammin kuin ennen. Auttanut on toki myös se, että masennus on hellittänyt, mieheni on saanut täällä osakseen sentään joitain onnistumisenkin kokemuksia ja saanut edes sen yhden aidon ystävän – hän näkee nykyään myös arvoa siinä, millaisia ihmiset täällä ovat, miten asiat hoidetaan ja millaista elämä Suomessa on. Itsekkäistä syistä olen tästä äärimmäisen onnellinen, mutta toki myös mieheni puolesta. Olen nimittäin nähnyt, miten kuluttavaa on, kun elämä on päivästä toisteen selviytymistaistelua. Nykyään mieskin osaa nauttia järvimaisemasta, ja on jopa erehtynyt lausumaan sellaisiakin ylisanoja kuin "suomalaisissa parasta on kyllä ..." tai "se täällä kyllä on mahtavaa, että .." (Näiden kommenttien edessä koetan peitellä itsetyytyväisyyttäni ja sisälläni kehräävää nationalistia, siinä tuskin onnistumatta.)

Ulkopuolisen kokemuksen kautta olen kyllä myös itse ymmärtänyt, missä asioissa rakkaassa kotimaassani ollaan aivan ulapalla. Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten iranilainen, somali, suomalais-amerikkalainen ja suomalais-turkkilainen keskustelivat siitä, mikä Suomessa ja suomalaisissa mättää. (Suosittelen aloittamaan kuuntelun suurin piirtein 08:20 kohdasta, niin vältyt enimmältä alkujaarittelulta. Vaikka jaaritteluahan se oli koko ohjelma.) Ohjelmassa esiintyvistä epäkohdista humalaisten käytöksen sietäminen on mieheni ärsytyslistalla kärkisijoilla ja olen itsekin havahtunut huomaamaan, miten nurinkurista se on. Että juoppo saa huutaa metrossa kenenkään mulkoilematta, mutta kiljuva lapsi saa väen silmät pyörimään kuopissaan. Aurinkorasvan haju ei miestäni ärsytä, mutta sen sijaan olen ymmärtänyt, että ihmisten tuuppiminen kadulla on oikeasti todella tympeää. "Eivät ole vielä oppineet elämään kaupungeissa," on vakiopuolustukseni, mutta luulisihan sitä jo kohta oppivan. On myös karvaasti täytynyt myöntää meidän hyvinvointivaltion lellikkien olevan melko saamattomia verrattuna sellaisiin, joiden oikeasti täytyy pelätä katuojaan päätymistä. Että valtiolta saa ilmaista rahaa, vaikkei tekisi muuta kuin ostaisi sillä kaljaa. Onhan se nyt käsittämätöntä. Vaikka samalla onkin käsittämättömän hienoa.

Helppoa ei ollut yhteiselämän aloittaminen, sai siinä kulttuurierosta kalloonsa yksi jos toinenkin. Ja yhä se iskee usein. Mutta silti ei voi olla kuin kiitollinen. Matkustamalla olen oppinut valtavasti maailmasta, eniten tapaamieni ihmisten kautta. Siten syvimmät oppitunnit elämästä tällä planeetalla onkin käyty täällä ihan kotinurkissa. Toimivan parisuhteen, oli yhtälössä kuinka monta eri kulttuuritaustaa tahansa, eräs peruspilari on varmaan se, että aina jaksaa kysyä: miksi? Ja yrittää ymmärtää tuomitsematta.

Harjoittelu jatkukoon.

* otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 28.10.1997 

Työ ei riitä elämäni sisällöksi, Ridge! *

Uravalintoja, elämänvalintoja ja kulutusvalintoja on pohdittu viime aikoina monella tontilla: täällä (miksi — tai miksi ei — ryhtyä opettajaksi)  täällä (tasa-arvo, ammatinvalintakysymys ja varallisuus) täällä (myyt työnantajalle vapaa-aikasi ja mitä siitä seuraa) ja täällä. (elämänvalinnoista ja niiden vaikutuksesta lasten talvihaalareihin). Kaltaiselleni krooniselle urapohtijalle ja elämän suunnan suunnittelijalle keskustelu on mielenkiintoista seurattavaa, enkä tietenkään malta olla avautumatta aiheesta vähän itsekin.

Kuten on lienee selvää, en tee työtäni intopinkeänä. Hetkittäin itsekin ihmettelen, miten tälle pallille päädyin. Lapsena ja nuorena rakastin koulua. Olin yksinkertaisesti hurmaantunut oppimisesta, varsinkin tiettyjen asioiden: kirjoittamisen ja lukemisen, englannin kielen, matematiikan, musiikin, näyttämötaiteiden. Harrastin eri taiteenlajeja intohimoisesti, mutten mitenkään kovin kunnianhimoisesti. Minusta ei koskaan tullut ilmiömäistä missään, koska harrastin etenkin taideaineita nautinto edellä, enkä pyrkiäkseni loistaviin suorituksiin. Tämä oli sinänsä toki mainio asia, ja harrastuneisuus on jatkunut tähän päivään. Toisaalta vältyin tällä tavalla hakeutumasta lukion jälkeen millekään taidealalle — ne olivat minulle harrastuksia, ja taidelukion tähtikaarti oli sitä porukkaa, jolle valittu taidemuoto oli elämä itse, tärkeysjärjestyksessä heti hengittämisestä seuraava. Heille ura taidelalla oli itsestäänselvyys, mutta itselleni ei, ja kuvatun kaltaisiin lahjakkuuksiin itseäni vertaillessani sitten jotenkin luovuin ajatuksesta.

Ammatinvalinnan kannalta kriittisin lukion loppuaika oli minulle sattuneesta syystä sekä henkisesti että fyysisesti rankkaa aikaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en pystynyt kuvittelemaan tulevaisuuttani seuraavaa syyskuuta pidemmälle, tiesin vain, että silloin olisi oltava jossain muualla, opiskelemassa jotakin. Itsestäänselvin vaihtoehto ei sekään ollut jälkikäteen tarkasteltuna millään muotoa helpoin, mutta siinä tilanteessa itselleni se oli sitä: vähäisiä voimavaroja ei tarvinnut laittaa erilaisten vaihtoehtojen punnitsemiseen vaan suuntasin ne sen sijaan pääsykokeiden läpäisemiseen.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan:

Jes.
(Huom. pöytäni on näin siisti vain viisi minuuttia ennen lähtöäni kesälomalle.)

Valmistuin pari vuotta sitten, ja aivoni tuntuvat sittemmin vain jatkuvasti surkastuneen. Olin jo puoli välissä opiskeluja sitä mieltä, että olin luultavasti vähän väärällä ladulla, mutta satunnaisia muiden alojen pääsykokeita lukuun ottamatta en tehnyt asialle juurikaan. Lohduttauduin minulle tiuhaan hoetuilla mantroilla: "Mikä tahansa tutkinto on parempi, kuin ei mitään." ja "Tällä tutkinnolla voi päätyä niin monenlaisiin eri hommiin." Olen kuitenkin näköjään vähän tällainen ammatillinen ajautuja, enkä ole vielä löytänyt niitä monenlaisia eri hommia. Sen sijaan istun näyttöpäätteen edessä nakuttamassa tismalleen sitä itseään päivästä toiseen.

Omaa saamattomuuttani olen diagnosoinut joskus lukemani teorian pohjalta, jonka mukaan muutoksen käynnistämiseksi tarvitaan sekä (luotaan) työntäviä että (puoleensa) vetäviä voimia. (Ei ehkä fysiikan lakien mukaisesti, mutta ihmispsyykeen kohdalla toim. huom.) Ja tällä hetkellä minua jäytävät lähinnä ne nykyisestä työstä eroon ajavat syyt — mikään toinen vaihtoehto ei valtavalla voimalla kuitenkaan vedä puoleensa. Dilemma on sama, kuin maastamuuttokysymys puolisoni kohdalla: hänen mielestään Suomi ei ole kovin mukava maa, mutta mikään toinenkaan paikka ei riittävän vahvasti kiehdo ja joitain syitä on jäädä ankeudesta huolimatta. Siispä olemme jääneet.

Tästä pääsemmekin hyvällä kavioeläimensillalla kulttuurieroihin. Nimittäin senkin olen tässä pohjoisamerikkalaisen kanssa suheeraamisen myötä todennut, että osasyynsä muutosarkuuteeni on kotikulttuurissa. Minulla on samoissa, hyväpalkkaisissa työtehtävissä pitkät urat tehneet vanhemmat, joille eri taidemuodot ovat aina olleet tärkeitä — mutta vain harrastuksina. He ovat lisäksi aina ääneen riemuinneet hyvästä koulumenestyksestäni ja sovitelleet kohdalleni erilaisia arvostettuja ammatteja (ml. sitä, johon päädyin). Lisäksi Suomi on tiettävästi erittäin koulutuskeskeinen maa, jossa yrittämistä on vasta pikku hiljaa viime vuosina alettu rohkaisemaan. Tästä on ilmeisesti jäänyt psyykeeseeni jokin tukos, josta koko nuoren aikuisuuteni olen hiljalleen pyristellyt eroon. Nyt sen ymmärrän selvemmin, kun vertailukohtana on yrittäjäperheessä, yrityskeskeisessä jokainen-on-oman-onnensa-seppä -kulttuurissa kasvanut puolisoni, joka on polkaissut mahtavan firman pystyyn aivan tyhjästä, siirtyen samalla alalle, josta ei aiemmin tiennyt juuri mitään. (Ja kiroaa päivittäin joko suomalaista byrokratiaa tai eurooppalaisten huonoa työmoraalia, raukka.) Itse näitä uravaihtoehtoja miettiessäni aina tuppaan lähtemään siitä, mihin koulutukseen pitäisi hakeutua. Kun oikeasti elämässä on jo aika paljon monia haaveilijoita (itseni mukaan lukien) pidemmällä, jos vaan alkaa tehdä. Kokeilemalla oppii. (Ei tietenkään päde joka alalla, vrt. kirurgi, mutta niillä, mitä itse harkitsisin.)

Joskus olen hairahtunut tekemään "töitä" myös kotona. Luotto omiin
piirustustaitoihin on ilmeisesti todella hyvä, sillä kirjoitin huonekaluihin niiden nimet. Öh?

Kun olen tätä urakysymystä pyöritellyt, on mieleeni myös muistunut, etten nuorempana koskaan ajatellut, että työn täytyisi olla riemun täyteistä sielun paloa aamusta iltaan. Vanhempieni esimerkin mukaisesti ajattelin käyväni töissä, ja harrastavani sitä sielun paloa sitten vapaa-ajalla. Jossain vaiheessa kuitenkin niiden kirottujen taiteilija- ja yrittäjäystävien, yleisen "työn tulisi olla miellekästä ja palkitsevaa" -mediakirjoittelun ja leipätyön leipiinnyttävän vaikutuksen ansioista olen sitten kuitenkin päätynyt yhä useammin haaveilemaan työstä, joka tuntuisi merkityksellisemmältä tai innostavammalta. 

Toisaalta tajuan ruohon olevan aina pensasaidan toisella puolella vihreämpää, kunnes orapihlajan läpi rämmittyään toteaa asian laidan olevan toinen. Taiteilija- ja yrittäjäystäväni ovat usein kateellisia säännöllisistä tuloista, palkallisista lomista ja stressittömyydestä, jota (etenkin omassa työpaikassani, mikä on suuri bonus) työntekijä nauttii suhteessa itse itsensä työllistävään. En ole suoraan sanottua aivan varma, kuinka ihanan ihmeellisen työn lopulta tarvitsisin herätäkseni hymyssä suin jokaisena useampina arkipäivinä. Loppujen lopuksi pienempikin muutos saattaisi olla riittävä, kunhan kokonaisuus käy kohdilleen, minkä vuoksi en ole eräopaskoulutukseen tai sirkuskouluun vielä hakeutunutkaan.

Minusta on upeaa, että nykyään mediassa tuodaan esille erilaisia urapolkuja. Olen itsekin saanut näistä rohkaisua siihen, että vaikken ihan nyt juuri tiedäkään, pitäisikö ammattiosaamista kehittää syvemmälle, korkeammalle vai täysin toiseen suuntaan — ehdin ihan hyvin myöhemminkin. Olen kaikesta edellä mainitusta huolimatta nykyiseen epävarmuuden tilaan melko tyytyväinen. Työtilanteessani on monia hyviä puolia, kuten riittävän elintason (minulle, kulutusvalintakysymys toki) mahdollistava palkkaus, mukava työyhteisö, joustavat työajat ja — ehkä tärkeimpänä — kiva työmatka. Pari kertaa päivässä suoritettu pyörälenkki merenrantoja pitkin ja halki puistometsän parantaa mitä tahansa päivää huomattavasti. Kesällä työaikajoustoa hyväksikäyttäen korvasin suihkussakäymisen pari viikkoa aamu-uineilla — se nosti elämänlaatua jo aivan yhtä paljon, kuin mikä tahansa unelmaprojekti.

Työmatkalla elokuussa.

Päätän tajunnanvirtani toteamalla, etten liialti tarjonnut blogipediassa vellovaan keskusteluun uutta annettavaa, kunhan kasvatin aihetta käsittelevää merkkimäärää. Ehkä sanomani on lyhykäisyydessään tämä: Minä en tiedä vielä, mitä haluan, miksi, missä tai miten. Mutta se ei haittaa. Sitten kun tiedän, toivon lietsovani itsestäni esille rohkeuden yrittää, meni sitten syteen tai saveen, sillä ainoastaan yrittämällä voi onnistua. Eikä epäonnistuminenkaan ole katastrofi.

*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 17.11.1999

Kun häpeä saa sanat *

Eräässä blogissa törmäsin lukiolaisten Kutsu mua -kampanjaan, joka muuten olisi jäänyt minulta lapsettomalta ja instagrammittomalta varmasti täysin huomaamatta. Onneksi törmäsin! Interwebin kuvavirrassa on kyseisellä tunnisteella merkittynä lukuisia koskettavia kuvia.

Tärkea aihe. Itse kävin lukiota, jossa kiusaaminen oli erittäin harvinaista yhteishenkeä korostavan ilmapiirin ja lempeän viisaan opettajakunnan ansiosta. Peruskoulun puolelta sen sijaan muistan sekä tulleeni syrjityksi että syrjineeni itse, ja todistaneeni tätä vakavampiakin kiusaamisen muotoja uskaltamatta tehdä asialle mitään. Kiusaaminen, syrjiminen tai nimittely eivät kuitenkaan rajoitu vain koulumaailmaan. 

On ihmisiä, jotka laskevat minuutteja työpäivän päättymiseen, koska työyhteisö on sulkenut heidät ulkopuolelleen. On ihmisiä, joita oma puoliso — jonka tulisi olla kaikkein turvallisin — satuttaa sanoillaan päivittäin. On ihmisiä, joita oma äiti tai isä häpäisee nimittelemällä. On ihmisiä, jotka joutuvat kuuntelemaan solvauksia ventovierailta kirkkaassa päivänvalossa vain siksi, että sattuivat syntymään väärän värisinä. On ihmisiä, joiden avunpyyntöhin vastaa vain äänekäs pilkkakuoro, parjaavat pärjäämätöntä.

#kutsumua

Edellä mainittujen taakkojen alla osa kadottaa elämänhalunsa, lakkaa yrittämästä, menettää uskon itseensä, masentuu — jopa riistää hengen itseltään. Moni syvistä vesistä takaisin pinnalle selvinnyt taas on palannut kertomaan, että yksikin ihminen on voinut olla ratkaisevassa asemassa siinä vaiheessa, kun millään ei tunnu enää olevan mitään väliä. On tullut vastaan joku, joka on kuunnellut tuomitsematta, uskonut arvottomaksi olonsa tuntevan arvoon, nähnyt toivonsa menettäneen piiloon paenneen elinvoiman, houkutellut huulille hymyn.

Ihmisrakkaamman yhteiskunnan rakentaminen, niin vaikeaa ja yhtä aikaa äärettömän yksinkertaista kuin se onkin, alkaa aina itsestämme. Nähkäämme toiset sellaisina, kuin he haluavat tulla nähdyiksi, tuomitsematta. Se taas onnistuu oman kokemukseni mukaan helpoiten silloin, kun oma sisäinen puhekin on rohkaisevaa ja ymmärtäväistä — jätetään siis vähemmälle myös se itsemme soimaaminen. 

Millaisena itse tahtoisit tulla nähdyksi?

*otsikko: Markkula, Beritta. Kauniit ja Rohkeat 10.3.1994

Mustelmia tulee ennen kuin elämä hahmottuu *

Eilen kohtasin erään sateen kasteleman ratikkakiskon liian pienessä kulmassa ja kaaduin niin näyttävästi, että puliukot huusivat ja kuulemma vastapäisestä talostakin oli ilmalentoa ihasteltu (ohikulkija tuli tämän minulle erikseen kertomaan, syystä, jota yhä ihmettelen). Siinä kaatumisen hetkellä ehdin ennen maahan iskeytymistäni ajatella: "Toivottavasti ei käy kauhean pahasti." Seuraavaksi iskeytyi vasen poski maahan.

Vaan kiitos uuden pyöräilykypärän, niin kevyesti, ettei tullut edes naarmua! Siis poskeen. Reiteen tuli kyllä ruhje, joka nyt on kehittynyt Afrikan karttaa muistuttavaksi mustelmaksi, ja pyörän alle jättämäni polvi ja kyynärpää vaativat teippausta.

Olinpa onnekas, olen sen jälkeen ajatellut (varsinkin, kun jaettuani kokemukseni kahvipöydässä sain vastaukseksi tusinan tarinoita ihmisistä, joille oikeasti kävi pahasti). Toisaalta olen ajatellut: elämä on hauras. Siksi olenkin sen jälkeen nuuhkinut erityisen antaumuksella sateen jälkeistä metsää. Muuten en ole tosin tavanomaisesta sohelluksestani paljon poikennut.

Tämän tekstin varsinainen sanoma teille ja muistiin pantavaksi itselleni, kun jonain päivänä ajattelen vainihanpikaisestipolkaisevaniniineisitänytviitsi: kypärän käyttäminen kannattaa.

* Tämäkin helmi on Kauniiden ja Rohkeiden suomenkielisten jaksojen nimien kirjoittajan, Beritta Markkulan nerokkaasta kynästä. Yksi suosikeistani.

Aarrejahdissa

Juoksulenkki aurinkoisessa, ihanan kirpeässä alkusyksyn säässä. Sadevaatteissa saapastelua kaatosateessa, kuivana takin sisässä hyristen. 

Peiton (pitkästä aikaa!) alla varpaita kipristellen nujuten toisen ihossa kiinni. Parvekkeella yötä keuhkoihin hengitellen, tarpeellinen hetki itselle.

Sydämen pohjasta kumpuavaa räkätystä hyvän ystävän kanssa kakkupalan äärellä, naurunalaisena elämän epäkohdat. Kiitollisuus perheestä.

Yhden viikonlopun aikana kotiuunista (ja -hellalta) mehevä makaronilaatikko, pinaattikeitto, päähänpisto-mustikkapiirakka ja kaappientyhjennyssämpylät. Muistaa, miksi ruoka kannattaa tehdä itse: se yksinkertaisesti maistuu paremmalta.

Yksi järjetön riita. Yksi esimerkillinen sovinto.

Aika mahtavaa menoa, loppujen lopuksi.

(Häpeäkseni olen täysin kadottanut käsityksen siitä, mistä kuvat napsin. Pahoitteluni.)

Joitain viikkoja sitten tein tällaisen aarrekartan (linkki pdf-ohjeeseen). Olen tehnyt vastaavia aiemminkin, ja jonkinlaista unelmien selkiintymistä on ollut havaittavissa. Tällä kertaa tein aarrekarttaa aika mietteliäiden tunnelmien keskellä, vaikeitakin oloja punniten, mikä ehkä auttoi unelmien kirkastumista. Nyt en myöskään piilottanut aarrekarttaa pöytälaatikkoon sen valmistuttua. Enkä olisi voinutkaan, sillä laiskana diginatiivina tein sen käyttäen apunani pinterestiä (naistenlehtien onkiminen paperinkeräyksestä tätä tarkoitusta varten on aina niin työlästä). Digitaalisuus oli suuri plussa, sillä nyt unelmakartta iskee vasten kasvojani joka arkipäivä työpisteeni valtavalta tietokoneruudulta.

Hyvällä tahdolla voisi sanoa, että kartan kuvaaman mukainen osuus elämästä on jo sittemmin lisääntynyt mukavasti. Aika mahtavaa menoa.

Tarina tytöstä, joka halusi kuolla

Tämä kirja taitaa olla jo vuosia vanha, mutta itse törmäsin siihen lähikirjastossa viime viikolla ja noukin mukaani. Viimeisten parin vuoden elämäntilanteeseen opus osuukin kuin nyrkki silmään, joten ajankohta ei olisi voinut olla onnistuneempi.

Muleum on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina tytöstä, joka on menettänyt kaiken ja haluaa kuolla. Se on samalla kuvaus mielenterveyspalveluiden tasottomuudesta, johon meilläkin on törmätty (erinomaista hoitoakin on, en sitä kiellä — mutta monille jää käteen lyhyempi tikku.) sekä ihmisistä ja inhimillisyydestä ylipäätään.

Koska kirjailija on nuoruusvuosien suosikkini Erlend Loe, ei kirja synkästä aiheestaan huolimatta jätä lukijaansa masentuneeksi. Epätoivo, masennus ja toivottomuus on kuvattu kirjassa niin hersyvästi — kuitenkaan pilkkaamatta — että ahmin joka lauseen. (Ko. kirjailijan tuotantoa inhoaville en voi suositella, niin taattua laatua on.) En tiedä, onko kirjailijalla omakohtaista kokemusta aiheesta, mutta vakuuttavasti hän itsetuhoisen aikeita ja ajatusmaailmaa kuvaa.

Puhelinkoppeja Wienissä. Eivät liity asiaan, mutta muistuttivat minua kirjan suomenkielisen painoksen kannesta.

Realismista tarina on toki kaukana, enkä osaa sanoa toimiiko se self help -opuksena itsemurhaa harkitseville (puolisoni ei mielellään lue kaunokirjallisuutta, enkä nyt saa tätä viihteellisenäkään tietokirjana läpi menemään masennuspotilaalla testauttaakseni) vai ei. Tällaiselle masennuksen laitamilla elävälle se oli kuitenkin tervetullut piristysruiske. Ylipäätään elämässä minusta vaikeimmille asioille saa ja pitää nauraa räkäisimmin, kunhan sydän on täynnä myötätuntoa. Ja juuri sitä tämä kirja on, kannesta kanteen.

Jälkikirjoitus: Myöhemmin minua huvitti se, että näitä teoksia oli paikalliskirjaston hyllyssä vierekkäin yli puolen tusinaa. Itsemurhaajakansamme on ilmeisesti ajateltu olevan kirjan kohderyhmää. Niin kuin olemmekin.

Missä oonkaan juuri nyt

Enpäs ole taas jaksanut tänne juuri kirjoitella. No, kaikenlaista on ollut!

Lähinnä henkistä kasvua, hyväksynnän opettelua, tunteiden sallimisen harjoittelua — omien, ja sen toisen. Tämän lisäksi lämpöisiä kallioita, pitkiä pulahduksia, makkaroita ja mansikoita, hikisiä öitä etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, tylsiä työpäiviä tunkkaisessa toimistossa, ihmis- ja eläinlapsien ihanuuden ihmettelyä ja perheen parissa porisemista.

Kaikenlaista olen taas itsestäni oppinut:

1) Tärkeintä hyvinvoinnilleni on unensaannista, ruokarytmistä ja säännöllisestä hikiliikunnasta huolehtiminen. Parhaimmatkin aikeet kaatuvat, jos yksikin näistä on todella retuperällä.

2) Olen aikamoinen täydellisyydentavoittelija. Huomaamattani odotan itseltäni ja muilta aivan turhankin paljon. Ymmärrän itsekin täydellisyyden mahdottomaksi tavoitteeksi, mikä aiheuttaa uusia ongelmia. Lamaannun vaikeiden valintojen edessä: enhän voi mitenkään valita polkuani niin, että kaikki menisi parhain päin. Epämukavuutta tuntiessani helposti alan hautoa suuria suunnanmuutoksia: kaikki uusiksi, niin tämä selviää! Vaan kun muutamalla pienellä, kovin epätäydelliselläkin, säädöllä saisi olon paljon paremmaksi.

3) Osaan kuin osaankin olla yhtä aikaa sekä oma itseni (spontaani, hölöttäjä, haaveilija, herkkätunteinen, herkkänahkainen, äkkipikainen, määrätietoinen, itsepäinen) että puolisoni kaipaama kumppani (neuvotteleva, kuunteleva, ymmärtäväinen, rakastava, selkeäsanainen, toisen huomioon ottava). Mutta työtä se vaatii. Ja pysähtymistä omien tunteiden äärelle, ennen kuin kiirehdin suin päin hermostumaan, loukkaantumaan tai neuvomaan.

4) Herkästi ojennan vastuun omasta elämästäni jollekin muulle. Minulla on tylsää, koska mies ei tee muuta kuin selaa työsähköpostia. Minulla on ulkopuolinen olo, koska ystävät eivät ole kutsuneet kesärientoihin. Minulla on ankea olo, koska istun kauniilla ilmalla iltoja kotona tietokoneella tehtyäni samaa jo töissä. Vaan näinpä ei olekaan! Ihan itse voin tehdä asioita, jotka minusta ovat mukavia. Tarttua omiin projekteihini, kilauttaa kaverille ja laatia suunnitelman (tai turista vaan, mitä nykyaikana liian harvoin harrastan), painua ulos nauttimaan kesäsäästä — kantaa vastuun omasta onnellisuudestani. Kerran kuukaudessa joudun tämän viimeisen huomion tekemään, mutta aina se vaan lyö halolla otsaan.

5) Tämä hetki on hyvä juuri näin. Tänään töiden jälkeen vietin nautinnollisen parituntisen pyöräillen, juosten, uiden ja kuumalla kalliolla maaten, seuranani paras mahdollinen eli itseni. En huolehtinut huomisesta työpäivästä, urakehityksestäni, parisuhteen tilasta, tulevaisuuden suunnitelmista — ja elämä tuntui aivan täydelliseltä. Vähemmän nautinnollisessa tilassakaan ei tarvitsisi niin kauheasti huolehtia siitä, mitä kahden vuoden päästä teen työkseni, kenen kanssa viiden vuoden päästä jaan vuoteeni, miltä pankkitilini saldo näyttää kahdeksan vuoden päästä tai onko minulla neljänkymmenen vuoden päästä takanreunuksellani (onko takanreunustakaan?) valokuvia lastenlapsista, kuolleista koirista vai maineeseen saattelemistani suojateista. Niin turhaa! Enhän ole välttämättä edes elossa! Hitot suojateista, pankkitileistä ja vuoteista. Elämä on nyt.

Miten vaikeaa sitä onkin välillä sisäistää. Tänään elin tätäpäivää, se merkkiteko teki ihan mieli kirjata muistiin.